postsantablog

[postsantablog]

Maria Huhmarniemi

Taiteiden tiedekunnan ja Lapin taiteilijaseuran yhteistyöstä voimaa

Lapin yliopiston taiteiden tiedekunta ja Lapin taiteilijaseura ovat yhteistyökumppaneita. Toimijoita yhdistää tavoite tukea Lapin taidetta ja taidemaailmaa sekä edistää taiteilijoiden työskentelyedellytyksiä ja lappilaisen taiteen saavutettavuutta kansainvälisesti. Kumppanuuteen on liittynyt yhteisiä hankkeita rahoituksineen, julkaisuja ja näyttelyitä. Isoimmat yhteistyöhankkeet on toteutettu Euroopan Union rahoituksella liittyen taiteilijan työnkuvan uudistamiseen, välittäjätoiminnan kehittämiseen sekä taiteen yhteiskunnalliseen ja alueelliseen vaikuttavuuteen.

Kuten kaikkiin pitkiin liittoihin, taiteilijaseuran ja taiteiden tiedekunnan kumppanuuteen on liittynyt jännitteitä. Puolin ja toisin on kysytty, kenen asemaa yhteistyö tukee ja kuka on apuri. Kerron nyt yhteistyön tavoitteista ja tuloksista sekä taiteiden tiedekunnan että taiteilijaseuran näkökulmista. Olen työskennellyt tiedekunnassa vuodesta 2002 alkaen ja Lapin taiteilijaseuran hallituksen puheenjohtajana vuodesta 2012 alkaen. Katsaukseni rajautuu 2010-lukuun. Lapin taiteilijaseuran aikaisemmasta toiminnasta on julkaistu kirja (Hautala-Hirvioja, Ylimartimo & Lehtelä, 2010) juuri kymmenen vuotta sitten. Kirjakin toteutui yhteistyössä taiteilijaseuran ja tiedekunnan opettajien ja tutkijoiden kanssa.

Taiteiden tiedekunta ja Lapin taiteilijaseura juhlivat vuosipäiviä samantahtisesti. Lapin taiteilijaseura perustettiin tammikuussa 1990. Noina aikoina lappilainen kuvataide oli nousussa: silloin perustettiin Rovaniemen lasten ja nuorten kuvataidekoulu sekä taideosasto tuolloiseen Lapin korkeakouluun. Rovaniemen taidemuseo ja Tornion Aineen taidemuseo oli avattu vuonna 1986.

Vuodesta 1990 alkaen taiteiden tiedekunnan ja taiteilijaseuran monimuotoista yhteistyötä ovat kannatelleet taiteilijat, jotka ovat sekä seuran jäseniä että tiedekunnan taiteilija-opettajia, alumneja tai opiskelijoita. Taideopettajista muun muassa Leila Lipiäinen, Tom Engblom, Esa Meltaus, Juhani Tuominen ja Jaana Erkkilä ovat osallistuneet aktiivisesti seuran pyörittämiseen muun muassa hallituksen jäseninä. Kuvataidekasvatuksen koulutusalalla minä olen ideoinut, suunnitellut ja toteuttanut hankkeita ja näyttely-yhteistyötä Timo Jokelan kanssa. Monet muut ovat osallistuneet toimintaan.

 Yhteistyöhankkeita taiteilijan työhön ja sen vaikuttavuuteen

Taidemaailman näkökulmasta taiteilijoiden ansaintakeinojen laajentaminen on tarpeellista. Se tarkoittaa kehittämistyötä, joka tähtää taiteilijoiden uudenlaisiin työnkuviin, jotka kuitenkin perustuvat taiteilijan osaamiseen (ks. Herranen, Houni & Karttunen, 2013; Sjöberg, 2010). Kuvataiteen kaupallisten markkinoiden pienuus, kuvataiteilijoiden taannoinen ylikoulutus ja kuvataiteilijoiden suoranainen köyhyys ovat johtaneet taitelijoiden ansaintakeinojen laajentamisen hankkeisiin.

Vaikka kuvataiteilijoiden aseman parantamiselle on tarvetta, tiedekunnan kehittämistutkimuksen pääasiallisena tarkoituksena ei ole taiteilijoiden työllistymisen edistäminen vaan laajempi taiteen yhteiskunnallisen, sosiaalisen, alueellisen ja taloudellisen vaikuttavuuden lisääminen. Tavoitteena on kestävä kehitys. Hankkeissa taide nähdään sekä itsearvoiseksi että välineelliseksi. Taiteella on potentiaalisia suoria vaikutuksia esimerkiksi rakennetun ympäristön laadukkuuteen ja monia välillisiä vaikutuksia, joista muut elinkeinot ja alat hyötyvät. Kehittämishankkeet pyrkivät nostamaan esiin taiteen potentiaaliset soveltamisalueet, kuten kasvatusalan, sosiaalityön, kotoutumisen, yhteisöllisyyden, tiedeviestinnän, luovan talouden ja niin edelleen. Viimeaikaisissa hankkeissa soveltavaa taidetta on kehitetty Lapissa ja hankkeiden tuloksia on jaettu valtakunnallisesti muun muassa taiteen, kulttuurin ja koulutuksen ammattiyhteisöille (ks. Hiltunen, Mikkonen, Laitinen & Huhmarniemi, 2018; Jokela, Huhmarniemi, Haataja & Issakainen, 2018; Jokela, Huhmarniemi & Paasovaara, 2020).

Magenta-hanke (2011–2013) käynnisti Lapin yliopiston ja taiteilijaseuran yhteistyön. Koulutus- ja kehittämispalveluiden yksiköllä oli siinä keskeinen rooli hankkeen hallinnoijana. Tavoitteena oli lappilaisten taiteilijoiden työllisyyden ja toimintaedellytysten parantaminen taiteilijoiden täydennyskoulutusohjelman, kansainvälistymisen ja taiteen välittäjätoiminnan kehittämisen avulla. Magenta-hanke työllisti Lapin alueen taiteilijoita yhteistyöyrityksissä ja -kunnissa toteutuneisiin palvelukonseptien kehitysprojekteihin. Osaprojektien lähtökohtana olivat yritysten ja kuntien tarpeet. Hankkeen rahoittajia olivat Euroopan sosiaalisrahasto (ESR) ja Lapin ELY-keskus, ja yhteistyöhön osallistui myös Taiteen edistämiskeskuksen Rovaniemen toimipiste. Hankkeeseen työllistyi manageri Merja Briñón, joka oli Lapin yliopiston työntekijä, vaikka hänen tehtävänään oli toimia Lapin taiteilijaseuran managerina. Magenta oli taiteen välittäjätoiminnan kehittämisessä uraauurtava avaus, jonka myötä taiteilijaseuran toiminta ammattimaistui. Edelleen välittäjäosaaminen on ensiarvoisen tärkeää kuvataiteen edistämisessä.

Taidevaihde – Nuorten kaksisuuntainen kotouttaminen -hankkeessa (2016–2018) tuotettiin taiteen menetelmillä kotoutumisen tukea yhteistyössä sosiaalityön oppiaineen kanssa. Tavoite oli kaksisuuntainen: vaikuttaa turvapaikanhakijoina Suomeen tulleiden maahanmuuttajien sopeutumiseen sekä samalla avartaa suomalaista yhteiskuntaa. Hankkeen tarve liittyi pakolaistaustaisen maahanmuuton kasvuun. Taidetyöpajoja toteutettiin Rovaniemellä, Kemissä ja Torniossa. Hankkeen toteuttajia olivat taiteiden tiedekunta hankeen hallinnoijana, Lapin yliopiston sosiaalityön oppiaine, taiteilijaseura ja Piste kollektiivi. Taiteilijaseurat vastasivat taidetyöpajojen organisoinnista, suunnittelusta ja toteuttamisesta. Yliopistojen oppiaineet vastasivat toiminnan arvioinnista, toimintatutkimuksellisesta kehittämisestä sekä hankkeen tulosten julkaisemisesta ja levittämisestä (Hiltunen, Mikkonen, Laitinen & Huhmarniemi, 2018). Rahoitusohjelma oli ESR ja rahoittaja Lapin ELY-keskus.

Ympäristötaidetta matkailun alueille -hankkeessa (2016–2018) taiteiden tiedekunta, taiteilijaseura ja neljä lappilaista matkailuyritystä tekivät yhteistyötä. Tavoitteena oli lisätä ympäristötaiteen käyttöä matkailukohteissa. Taidemaailman näkökulmasta hanke oli merkittävä suhteessa prosenttitaiteen edistämiseen. Sen ideana on, että rakennushankkeisiin integroituisi julkista taidetta. Kun matkailuala on iso rakennuttaja Lapissa, on se myös potentiaalinen taiteen tilaaja ja taiteilijoiden osaamisen hyödyntäjä. Lisäksi ympäristötaiteessa nähtiin mahdollisuuksia matkailuympäristöjen laadukkuuteen ja paikallisen kulttuurin välittämiseen. Hankkeessa muodostettiin työryhmiä, joihin palkattiin neljä taiteilijaa työskentelemään yritysten edustajien, projektiopiskelijoiden ja opetushenkilökunnan kanssa. Tuloksia olivat ympäristötaidesuunnitelmat, joissa huomioitiin teosten temaattinen yhteys paikalliskulttuuriin. Hanke johti myös uuteen ympäristötaideteokseen Ranuan eläinpuistoon. Taiteilijaseuran erityisenä vastuuna oli Taiteen paikannin -palvelun kehittäminen sisällön tuotannolla (Artlocator, 2020). Taiteen paikannin on edelleen lappilaisten ja Lapin matkailijoiden käytössä. Hankkeen julkaisussa esitellään kuvataiteen ja matkailun yhteistyötä sekä toimintamalli ympäristötaiteen hankkimiseen matkailualueille (Jokela, Huhmarniemi, Haataja & Issakainen, 2018). Hanketta rahoitti Euroopan aluekehitysrahasto (EAKR) ja tuen sille myönsi Lapin liitto.

Parhaillaan käynnissä olevassa Taideperustaisia palveluja matkailuun -hankkeessa (2019–2021) taiteilijaseura ja taiteiden tiedekunta pyrkivät monipuolistamaan Lapin matkailupalveluja. Hankkeeseen on palkattu taiteilijoita ja taiteilija-tutkijoita, jotka suunnittelevat ja pilotoivat taiteeseen perustuvia matkailupalveluja tiedekunnan asiantuntijoiden kanssa. Vireillä on työpajatoimintaa, lyhytkursseja ja esitystaiteen soveltamista matkailualalle. Osa palveluista nostaa esiin paikalliskulttuuria ja sisältää taiteilijan ja matkailijan kohtaamiseen. Osa johdattaa matkailijoita kuva- ja nykytaiteen tulkintaan Lapin taidegallerioissa ja museoissa. Lapin taiteilijaseuran erityisenä tehtävänä on kehittää näiden palvelujen välittämistä: eli taiteen ja matkailun yhteistyötä, markkinointia, myyntiä ja taiteilijoiden työllistämistapaa. Maailmalla taidematkailu on isoa liiketoimintaa ja erilaisia toimintamalleja kartoitetaan hankkeen osana. Toisaalta matkailu perustuu Lapissa luontoon, ja siten taidepalvelut ja niiden välittäminen on täällä erilaista kuin suurkaupungeissa. Yhteistyötahoina hankkeessa on Lapissa toimivia taidemuseoita ja -gallerioita: Rovaniemen taidemuseo, Kemin taidemuseo, Kakslauttanen Art Gallery, Särestöniemi-museo, Karilan Navettagalleria ja Lapin taiteilijaseuran Galleria Napa. EAKR-rahoituksen on myöntänyt Lapin liitto.

 Arktista ja kansainvälistä näyttely-yhteistyötä

Taiteiden tiedekunta ja taiteilijaseura ovat toimineet yhteistyötahoina näyttelyprojekteissa vuosien ajan. Yhteistyö tarkoittaa esimerkiksi näyttelyn jakautumista sekä tiedekunnan että taiteilijaseuran gallerioihin. Tässä esittelemissäni näyttelyprojekteissa on ollut molempia osapuolia tukevaa kansainvälistä yhteistyötä.

Taiteiden tiedekunta oli osatoteuttaja norjalaisen kuraattorikollektiivin Pikene på Broenin hallinnoimassa Pan Barentz -taideprojektissa (2008–2010), jossa tutkittiin ja tuotettiin Barentsin alueen identiteettiä ja raja-alueyhteistyötä taiteen, arkkitehtuurin ja kaupunkisuunnittelun näkökulmista. Hanke sisälsi kartoituksen Barentsin alueen kaupungeista, kiertävän nykytaidenäyttelyn ja sen yhteydessä toteutettuja työpajoja. Tiedekunta toteutti kolme yhteisötaide- ja arkkitehtuurikasvatustyöpajaa kiertonäyttelyyn. Toimintaa esiteltiin Galleria Napan näyttelyssä. Laajassa ja moniosaisessa hankkeessa oli EU-kulttuuriohjelman rahoitus sekä useita pohjoismaisia ja norjalaisia rahoittajia.

Kansainvälinen Barentsin alueeseen liittyvä näyttely-yhteistyö sai jatkoa kesällä 2013, kun tiedekunnan hallinnoimaan Galleria Valoon ja taiteilijaseuran Napaan toteutettiin samanaikaisesti X-Border näyttely. Tiedekunta oli osatoteuttaja nykytaidebiennaalissa, jota veti Luulajassa toimiva kuraattorikollektiivi Kilen Art Group. Tämä X-Border-näyttely oli osa moniosaista New Horizons -hanketta, jonka rahoitus oli Lapin liiton hallinnoimasta Euroopan unionin Kolarctic ENPI CBC -ohjelmasta. X-Border-näyttelyn ja sen näyttelypedagogisen ohjelmiston toteuttamiseen osallistui taideopettajia ja opiskelijoita. Näyttelyn taiteilijoina oli myös muutamia seuran jäseniä. Kuraattoriryhmään kuuluivat taideopettajista Leila Lipiäinen, Esa Meltaus ja Tom Enblom ja opiskelijoista Pilvi Keto-LeBlanc. Opiskelijat osallistuivat työpajaopintojen muodossa näyttelyn toteuttamiseen ja taidemuseopedagogisen ohjelman toteuttamiseen sekä Galleria Napan tilan muutokseen. Tämän projektin osana Napa muutti nykyiseen osoitteeseen Kairatiellä ja liikehuoneisto muutettiin galleriaksi.

Young Arctic Artists (YAA) on Lapin taiteilijaseuran näyttelysarja, jota Pohjoismainen kulttuurirahasto on rahoittanut useana vuonna. Siinä kartoitetaan pohjoisessa työskenteleviä nuoria taiteilijoita. Myös kuraattorit ja näyttelyn tuottajat ovat nuoria. Näyttelyt on esitetty Galleria Napassa ja sen alakerrassa sijaitsevassa Studio Mustanapassa. Näyttelyt ovat olleet korkeatasoisia ja tukeneet erinomaisesti tiedekunnan opetusta arktisesta taiteesta. Lys-Ange Le Blanc teki pro gradu -tutkielman Arctic Art and Design maisteriohjelmaan kahden ensimmäisen YAA-näyttelyn kuratoinnista, jota hän työryhmän jäsenenä teki. Vuonna 2019 tiedekunnan ja taiteilijaseuran näyttely-yhteistyö tiivistyi, kun YAA-näyttely avattiin osana Arktisen taiteen huippukokousta Arctic Arts Summit 2019. Huippukokoukseen osallistui lukuisia arktisen alueen taidekuraattoreita ja muita taideinstituutioiden edustajia. Näin yhteistyö toi pohjoisen nuorille kuraattoreille ja taiteilijoille taidemaailman kansainvälisen yleisön.

Käsityömenetelmistä ja -perinteestä nousevaa nykytaidetta on esitetty Rovaniemellä jo useassa näyttelyssä. Ensimmäinen näyttely toteutui vuonna 2014 Lapin taiteilijaseuran tuottamana. Jyrki Siukonen kuratoi Käsivara-näyttelyn, jonka rahoitus oli saatu Niilo Helanderin säätiöltä. Projektissa taiteilijaseura ja tiedekunta tekivät tiivistä yhteistyötä ja suomalaisia taiteilijoita esittelevä näyttely oli esillä Galleria Valossa Arktikumissa. Teema sai jatkoa kahdessa tiedekunnan näyttelyprojektissa, joita Pohjoismainen kulttuurirahasto tuki handmade-teemassaan. Ensimmäinen näyttely, Interwoven, oli esillä samanaikaisesti Galleria Napassa ja tiedekunnan F-talon gallerioissa. Kestävä kehitys, käsityö, saamelaiskulttuuri ja luonto olivat näyttelyn teosten lähtökohtia. Näyttelyn kuraattori oli taiteilija-apulaisprofessori Ásthildur Björg Jónsdóttir Islannin taideakatemiasta. Näyttelyprojektiin sisältyi taiteilijapuheenvuoroja ja työpajoja. Toinen handmade-rahoitteinen näyttely toteutui kesällä 2019. Fringe-näyttely avattiin Galleria Valoon osana Arktisen taiteen huippukokousta. Fringe-näyttelyssä nykytaiteilijat, jotka työskentelevät käsityöperinteen kontekstissa, tarkastelivat teoksissaan dialogia, kuten alkuperäiskulttuurin ja muiden kulttuurien dialogia sekä sukupolvien ylistä vuorovaikutusta. Kuraattori-tuottajatiimi oli Ekaterina Sharova, Maria Huhmarniemi ja Ásthildur Jónsdóttir, ja taiteilijat olivat pääosin pohjoismaisia, saamelaisia ja venäläisiä.

Handmade-teemaiset näyttelyprojektit toivat sisältöä arktisen taiteen tutkimukseen (Härkönen, Huhmarniemi & Jokela 2018; Huhmarniemi & Jokela 2020, Huhmarniemi & Jokela, tulossa). Arktinen taide määriteltiin lähestymistavaksi, ikään kuin kudelmaksi, joka tuo yhteen taiteen, käsityön ja muotoilun ja joka on sidoksissa arkeen ja pohjoiseen luontoyhteyteen. Näyttelyprojekteissa on edistetty arktista taidetta ja taiteilijoiden keskinäistä vuorovaikutusta. Tutkimuksessa on tarkasteltu näyttelykokonaisuuksia ja teoksia refleksiivisesti ja analyyttisesti.

Seuraava taiteilijaseuran ja tiedekunnan näyttely-yhteistyö on valmisteilla. Taiteilijaseura on saanut rahoituksen Pohjoismaiselta kulttuurirahastolta hankkeeseen "'De-arcticfication' in Nordic Arts". Hanke vahvistaa Lapin taiteilijaseuraa pohjoismaisena toimijana. Teemana on dearktistuminen, joka tarkoittaa kuva- ja nykytaiteen tuottamaa kuvastoa vastavoimana arktisen stereotyyppiselle kuvaukselle kylmänä ja tyhjänä maisema. Rahoitusta käytetään pohjoismaiseen kuraattoriyhteistyöhön sekä Wiping the Ice-Cream Off Your Face -näyttelyyn Galleria Kakslauttasessa kesällä 2021. Kuraattoreja ovat Misha del Val Kittilästä ja Andreas Hoffmann, joka toimii osin Grönlannissa ja osin Norjassa. Kakslauttanen Arctic Resort on tapahtuman pääyhteistyötaho. Tiedekunta toimii yhteistyötahona siten, että näyttelystä kirjoitetaan tutkimusartikkeli. Näyttelyssä esitetään 30 taiteilijaa juhlistaen seuran 30-vuotisuutta. Juhlavuoden näyttely siirtyi kuitenkin vuodella 2021 koronan takia.

 Pro Lappi ja pohjoinen dekolonisaatio

Lapin taiteilijaseuran tavoitteena on kuvataiteen toimintaedellytyksen tukeminen Lapissa. Se tarkoittaa muun muassa edunvalvontaa siten, että teemme vaikuttamistyötä kuvataiteen heikon aseman parantamiseksi suhteessa muihin taidealoihin ja toisaalta taiteen määrittelyyn ja arvottamiseen etelästä käsin. On tyypillistä, että valta taidemaailmassa on pääkaupunkiseudulla, jossa isot instituutiot, säätiöt ja rahoittajat pitävät päämajaansa. Apurahoja ja teoshankintoja keskittyy etelään samalla, kun Lappiin voidaan pyrkiä tuomaan taidetta ja kulttuuria kehitysapuna. Korkeataide määritellään ja arvotetaan etelässä kolonialistisesti. Tiedekunnan tutkimus pohjoisesta ja arktisesta taiteesta toimii vastavoimana tälle eteläkeskeisyydelle. Toki Suomessa on myös pyrkimyksiä keskittää taiteilijakoulutus ja sen rahoitus pääkaupunkiin, mutta onneksi Lapin yliopisto on toistaiseksi pitänyt pintansa ja vahvistanut asemaansa kansainvälisen yhteistyön avulla. Tiedekunnan antama koulutus sitouttaa taiteilijoita ja taideteollisen alan osaajia Lappiin.

Saamelaistaiteilijoiden menestymistä suomalaisessa ja kansainvälisessä taidemaailmassa voitaisiin pitää dekolonialisaation merkkinä, mutta mielestäni näin ei ole: menestyneet saamelaistaiteilijat asuvat Helsingissä ja toimivat eteläsuomalaisessa taidemaailmassa. Taidemaailmassa ei ole merkkejä rakenteellisen kolonialisaation purkamisesta. Päinvastoin, alueellinen valta on heikentynyt Taiteen edistämiskeskuksen hallinnollisten muutosten myötä. Samalla, kun iloitsemme saamelaistaiteilijoiden menestymisestä, on koko pohjoisen dekolonialisaatiota vaadittava edelleen. Tässä tehtävässä taiteilijaseura ja tiedekunta tukevat toisiaan. Esimerkiksi Arctic Arts Summit 2019, jonka toteuttamisesta tiedekunta kantoi päävastuun, oli merkittävä kulttuuripoliittinen tapahtuma arktisen taiteen ja kulttuurin tunnistamiseksi ja tunnustamiseksi. Sen tuloksia pureskellaan vielä usean vuoden ajan.

Lapin taiteilijaseuran näyttelytoiminnan tavoitteena on vakuuttaa Lapin kuva- ja nykytaiteen elinvoimaisuudesta ja korkeasta tasosta ja siten tukea lappilaisten taiteilijoiden menestymistä kansallisessa kuin kansainvälisessä taidemaailmassa. Lappilaiseksi taiteeksi ymmärretään usein stereotyyppisesti teokset, jotka käsittelevät pohjoisia teemoja, kuvaavat Lapin maisemia tai sisältävät paikallisia materiaaleja. Lapin taiteilijaseura ei kuitenkaan allekirjoita minkäänlaisia ennalta määriteltyjä ominaislaislaatuja tai teemoja lappilaiselle taiteelle: lappilaisella taiteella voidaan tarkoittaa kaikkea Lapissa tehtyä taidetta, vastaavasti kuin käytetään esimerkiksi suomalaisen taiteen määrittelyä. Tiedekunnan profiili, jossa painottuvat pohjoisen taiteen tutkimus ja opetus, tukee osaltaan Lapin taiteen moninaisuuden ja erityispiirteiden ymmärtämistä.

Taiteilijaseuralle on olennaista, että taiteilijat osallistuvat lappilaiseen kulttuuriin, ja usein tämä tarkoittaa Lapissa asumista ja työskentelyä. Toisaalta Lapin taiteilijaseurassa on määritelty jäsenyysehto asuinpaikan suhteen siten, jäseneksi voidaan hyväksyä myös Lapissa osa-aikaisesti asuva tai Lapissa aiemmin asunut visuaalisen alan taiteilija, joka on kuitenkin osoittanut sitoutuvansa Lapin kuvataidekentän elinvoimaisuuden edistämiseen. Lapin taiteilijayhteisö on siis hyvin avoin: Lappiin tai lappilaiseen sukukuntaan syntymistä ei edellytetä sen enempää kuin Lapissa sijaitsevaa vakituista osoitettakaan. Jäsenyysehdot eivät kuitenkaan täyty taiteilijoilla, jotka vain inspiroivat Lapin maisemista ja kulttuurista. Monet tiedekunnan opettajista ja osa matkalaukkuprofessoreistakin ovat seuran jäseniä.

Taiteilijaseuran pääasiallisena toimintatapana on ylläpitää omaa galleriaa, Galleria Napaa. Toiminta on suurelta osin taitelijoiden itsenä rahoittamaa, kun taiteilijat maksavat näyttelyistään vuokraa ja vain harvoin saavat merkittävää tuloa teosmyyntinä. Käytäntö on taiteilijoita kohtaan epäoikeudenmukainen samalla, kun koko kuvataiteen kentän tilanne on haastava. Kuvataiteen markkinat ovat Suomessa pienet, mutta Lapissa aivan pikkuruiset. Vaikka lappilainen taide kiinnostaa maailmalla, taidekauppa ei ole toistaiseksi kansainvälistynyt: kuva- ja nykytaiteen ostajat rajautuvat suomalaisiin markkinoihin. Haastavassa tilanteessa yhteistyö tiedekunnan kanssa on taiteilijaseuralle tärkeää. Hanke- ja näyttely-yhteistyön lisäksi taiteilijaseuralaiset toivovat, että tiedekunnan opettajat, tutkijat ja muu henkilökunta tunnistaisivat potentiaalisen asemansa Lapin kuvataidemaailman yleisönä, asiakkaina ja jopa mesenaatteina, hankkien teoksia koteihinsa ja työhuoneisiinsa.

Toivon, että kymmenen vuoden päästä Lapin yliopistolla on edelleen menestyvä taiteiden tiedekunta ja taiteilijaseura jatkaa toimintaansa. Toivottavasti ainakin osa kehittämishankkeiden tuloksista on vakiintunut käytännöiksi, syntyy yhä uusia avauksia taiteen vaikuttavuuteen ja tehdään uusia kiinnostavia näyttelyitä hyvässä yhteistyössä. Toivon, että seuraavan kymmenen vuoden aikana taiderahoituksen valtaa jyvitetään enemmän alueille dekolonialisaation hengessä, lappilainen kuvataide säilyy elinvoimaisena ja taiteen ja luovien alojen välille rakentuu kasvavaa synergiaa Lapin kestävää kehitystä tukien. Odotan myös uutta taiteilijasukupolvea, jonka koulutukseen on sisältynyt soveltavan taiteen ajattelua ja työskentelytapoja, jotta innovatiivisten kehittämis- ja tutkimushankkeiden toteuttaminen on tulevaisuudessa vielä menestyksekkäämpää. Taiteiden tiedekunnan ja Lapin taiteilijaseuran yhteistyössä on niin paljon potentiaalia, että uskon yhteistyön tuottavan suuntaa taidealan uudistamiseen sekä Suomelle että arktiselle alueelle. Onnea 30-vuotiaalle tiedekunnalle!

 Lähteet:

 Artlocator, (2020). Haettu 14.6.2020 osoitteesta www.artlocator.io

Hiltunen, M. L., Mikkonen, E. M., Laitinen, M., & Huhmarniemi, M. (toim.) (2018). Taidevaihde: kaksisuuntaista kotoutumista taiteen ja sosiaalityön keinoin. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Hautala-Hirvioja, T., Ylimartimo, S. & Lehtelä, A. (2010). Nyt: Lapin taiteilijaseura 20 vuotta. Rovaniemi: Lapin yliopistokustannus.

Herranen, K.; Houni, P. & Karttunen, S. (2013). ”Pitäisi laajentaa työalaansa”: kuvataiteilijan ammattirooli ja osaamistarpeet tulevaisuuden työelämässä. Helsinki: Cupore.

Huhmarniemi, M. & Jokela T. (2020). Arctic arts with pride: discourses on Arctic arts, culture and sustainability. Sustainability 12(2), 604; https://doi.org/10.3390/su12020604

Huhmarniemi, M. & Jokela, T. (tulossa). Arctic art and material culture of Arctic: Northern knowledge and cultural resilience. Teoksessa L. Heininen; H. Exner-Pirot & J. Barnes (toim.), Arctic Yearbook 2020: Climate Change and the Arctic: Global Origins, Regional Responsibilities? Akureyri, Iceland: Arctic Portal.

Härkönen, E., Huhmarniemi, M. & Jokela, T. (2018). Crafting Sustainability. Handcraft in contemporary art and cultural sustainability in Lapland. Sustainability 2018, 10(6), doi: 0.3390/su10061907

Jokela, T., Huhmarniemi, M. Haataja, C. & Issakainen, T. (toim.) (2018). Ympäristötaidetta Lapin matkailuun. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Jokela, T.; Huhmarniemi, M. & Paasovaara, J. (toim.) (2020). Luontokuvaus soveltavana taiteena. Rovaniemi: Lapin yliopisto.

Sjöberg, K. (2010). Nykytaiteen markkinarakenne, ansaintalogiikka ja uudet liiketoimintamallit. Helsinki: Cupore.

#muut

[postsantablog]

BARBARELLA PUHUU - NINNI KORKALON MISSION SELF LOVE STUDIO MUSTANAPASSA

Studio Mustanapassa on vielä hetken esillä Ninni Korkalon videoinstallaatio Mission Self Love. Kun katsoja astuu kellaritasossa sijaitsevan galleriatilan ensimmäiseen huoneeseen, hän siirtyy samalla myös toiseen todellisuuteen: hämärän tilan seinät on päällystetty hopeanomaisella foliomaisella materiaalilla. Tämä materiaali myös elää, sillä seinät heijastelevat tilaan sijoitettujen värivalojen loistetta sävyjen vaihtuessa hiljalleen.

Kuva: Ninni Korkalo

Ensimmäisen huoneen takana on gallerian päätila, jossa esillä on myös videokuvaa. Tilan toisen päätyseinään on heijastettu installaation pääsisältö ja toiseen foliomaisella materiaalilla vuorattuun seinään heijastuvat jälleen värivalot ja erilaiset korkealta kuvatut ilmakuvat.

Kuva: Ninni Korkalo

Foliota, värivaloja ja ilmakuvia. Tunnelma on siis mitä suurimmassa määrin "avaruusmainen". Tätä tunnelmaa vahvistaa teoksen päävideo, jota voinee kuvailla jonkinlaiseksi monologiksi. Video alkaa kuvilla maapallosta avaruudessa. Pian näemme sisätilan, joka muistuttaa hyvin paljon installaation tilaa hopeisine seinineen. Teos synnyttää vaikutelman, että myös galleriatila on videolla kuvatun tilan osa. Sitten tähän tilaan astelee naishahmo, joka asettelee kameran kuvaamaan itseään ja aloittaa puheen "maan asukeille". Tämä vlogimainen teosmuoto, jossa hahmo puhuu suoraan kameralle, on tuttu jo Korkalon aiemmista teoksista. Puhuva hahmo esitellään näyttelyn lehdistötiedotteessa titteleillä "galaksien kuningatar, kolmen tähden upseeri, aika- ja avaruusmatkustaja ja seksuaaliterapeutti 'B' ”. Teoksen tekoprosessin aiemmissa vaiheissa hahmoa on kuitenkin kutsuttu suoraan Barbarellaksi. Joka tapauksessa epäsuoremmatkin tittelit ovat selkeitä viittauksia Jean-Claude Forestin 1960-luomaan sarjakuvahahmo Barbarellaan. Hahmo lienee kaikkein tunnetuin vuoden 1968 samannimisestä elokuvasta, jonka ansiosta Barbarellasta tuli yksi 1960-luvun populaarikulttuurin ikoneista. B toteaakin heti puheensa aluksi: "Many of you know me from my previous broadcasts advocating sexual freedom".

Aikaa on nyt kuitenkin kulunut jonkin verran ja niinpä Barbarellakin on hieman ikääntynyt. Myös ajan henki on nyt erilainen ja niinpä myös viesti tälle ajalle on uusi. Vai onko? B:n mukaan tämän päivän supervoimia ovat ystävällisyys, rakkaus ja myötätunto. Teoksen monologi käsittelee itsensä hyväksymisen sekä rakastamisen taitoa ja sen kautta maailman muuttamista - ja pelastamista. Tämä sanoma on tosi ja kannatettava. Toisaalta, erityisesti englannin kielellä lausuttuna nämä ajatukset tuntuvat hieman etäännytetyiltä. Tänä self help - aikana tämän tyyppistä puhetta on tarjolla niin paljon, että suuriin sanoihin jokaisen sisällä piilevästä sisäisestä voimasta on väkisinkin tottunut. Ehkä jopa turtunut, niin ikävää kuin se onkin. Toisaalta teoksen kokonaisuus tasoittaa vaikutelmaa: viesti tarjoillaan niin poikkeuksellisissa puitteissa, että se saa kuuntelemaan.

Myös teoksen kosmisuutta tasoittaa kotoisuus. Vaikka B puhuu englantia, hänen voimakas suomi-aksenttinsa ankkuroi teoksen tähän ilmansuuntaan. Teos myös näyttää, ettei B leiju lähetyspaikalleen avaruuspuvussa vaan hän saapuu sinne avaten hyvin tavallisen näköisen kulahtaneen ulko-oven. Fiktiivinen Barbarella eli 4000-luvulla, mutta Mission Self Love tuntuu lopulta olevan tiukasti kiinni tässä ajassa ja ympäristössä.

Näyttelyn lehdistötiedote paljastaa, että teos on osa The Best Lover-teosta, joka on viisiosainen videoinstallaatio ja lyhytelokuva rakkaudesta sekä itsensä rakastamisesta. Tämä saa ajatuksen lentämään. Miten tämä teos näyttäytyy osana laajempaa kokonaisuutta? Miten laajempi kokonaisuus installoidaan tilaan, ja minkälaisista osista se koostuu? Nykyisessä muodossaan teos on yksi statement ja yksi ääni ja hyvä niin. Kun tämä kokonaissuunnitelma on kuitenkin paljastettu, teosta ajattelee väistämättä osana jotain suurempaa. Tämä osuus siis on ikään kuin teaser jollekin, joka on tulossa. Niin tai näin, mielenkiinto on herätty.

Mission Self Love Studio Mustanapassa 23.9.2020 saakka. Taiteilija tavattavissa päivää ennen installaation purkamista osana Pisteen Taidekohtaamisia & kahvia -teemapäivään Galleria Napassa Rovaniemelle tiistaina 22.9. klo 11.00-16.00.

Panu Johansson

[postsantablog]

BEETHOVENIN HEVONEN  JA KÄÄNTÖPUOLEN KUVAT

Panu Johanssonin ajatuksia Sami Funken valokuvanäyttelystä “Beethovenin Hevonen – valokuvia rakennemuutoksesta.”

Sami Funke: Beethovenin Hevonen (Markko), 2018, Pigmenttivedos alumiinidipondilla, 50x75 cm

Galleria Napassa Rovaniemellä on parhaillaan esillä Sami Funken valokuvanäyttely Beethovenin Hevonen – valokuvia rakennemuutoksesta. Beethovenin Hevonen on myös näyttelyssä esillä olevan teossarjan nimi. Se juontaa juurensa tarinaan, jonka mukaan säveltäjä Ludwig van Beethoven halusi aikoinaan itselleen hevosen, mutta unohti kuitenkin ruokkia ratsuaan. Niinpä se kuoli lopulta nälkään. Funken mukaan tarina on vertauskuva Suomesta ja sen haja-asutusalueen rakennemuutoksesta. Vanhat syrjäseutujen rakennukset ovat olleet joskus upeita ja tarpeellisia, mutta nyt ne on hylätty tarpeettomina. Jokaisella rakennuksella on kuitenkin tarinansa, vaikka se olisi unohdettu.

Funke myös kirjoittaa näyttelyn lehdistötiedotteessa, että kuvien kulttuurihistoriallinen merkitys on hänelle ensiarvoisen tärkeää. Hänen mukaansa teossarjan kuvat kertovat asutuksen ja teollisuuden muutoksesta, kulutuskulttuurista sekä omista arvoistamme tänä päivänä. Kuvat on otettu eri puolilla Suomea. Osa kuvatuista paikoista on ehditty jo purkaa, mutta muutos ja murros ovat kuvien muistissa. Olennaista on itse ilmiö, eivät yksittäiset kuvat. Sarjan kuvaus on aloitettu useita vuosia sitten ja se täydentyy edelleen.

Näyttelykritiikissään Lapin Kansan Anu Jormalainen toteaa osuvasti “Melankolisten potrettien ottavan rakennuskantaa lakonista romanttisuutta ja hillittyä nostalgiaa huokuen.”[1] Näin todellakin on, sarjan teosten sävy on melankolinen, muttei sentimentaalinen. Surullista pohjavirettä tasoittaa viileän dokumentaarinen kuvaustyyli, joka ei ota kantaa. Rakennukset on kuvattu yleiskuvina, sommitellen usein keskelle. Vuodenajat kiertävät ja välillä päivä on harmaampi. Silti neutraali esitystapa on toteava: tällä kertaa on näin.

Silti kuvissa on jotakin hyvin kiinnostavaa. Kuvasto lienee kaikille tuttua ja siksi siihen on helppo samaistua. Kuten Suomen arkkitehtiliiton puheenjohtaja Henna Helander näistä teoksista toteaa:

“Sami Funken valokuvat vievät meidät aikamatkalle omiin muistoihimme ja jaettuun kokemukseen. Olemme kaikki nähneet hylättyjä rakennuksia, joista ensin huomaamme vain rakennuksen sammuneet valot, pihan heinittymisen. Muutaman talven jälkeen näemme, miten nurkkiin hiipinyt kylmä alkaa tehdä tuhojaan. Kosteus on kertynyt pintaan, imeytynyt rakenteisiin, lahottanut lautoja ja rapauttanut tiilimuurauksen saumoja, rikkonut maalipintaa. Eräänä päivänä katto notkahtaa ja ymmärrämme, että loppusuora on alkanut.”[2]

Toisaalta  ajatuksia herättää myös taiteilijan itsensäkin toteama fakta, olennaisia eivät ole yksittäiset kuvat tai paikat vaan ilmiö, jota sarja kuvaa. Tämä ilmiö epäilemättä etenee edelleen, vääjäämättä. Voisiko sille tehdä jotain? Pitääkö sille tehdä jotain? Mitä? Osa seurannee tällaista kehitystä surulla, toisille tämän tyyppiset rakennukset ja rauniot kenties edustavat maisemaa rumentavia häpeätahroja, jotka pilaavat sen. Mikä raunioissa, autiotaloissa ja joutomaissa viehättää ja miksi ne herättävät niin monenlaisia tunteita?

Kriitikko ja kuraattori Veikko Halmetoja on kirjoittanut Beethovenin Hevonen-sarjasta vuonna 2017 julkaistussa, Funken teoksia käsittelevässä Etsimässä-katalogissa seuraavasti:

”Ensi katsomalta ajattelee helposti, että Sami Funke on valokuvaajana realistinen dokumentoija, jonka kuvissa ympäröivä todellisuus nousee pääosaan. Kun kuvien äärellä viipyy pidempään, alkaa niistä vähitellen löytää enemmän ja enemmän symbolistisia piirteitä. Ei ole kaukaa haettua katsoa niitä vasten romantiikan ajan maalaustaiteen kontekstia. Kuvasarjassa hylätyistä rakennuksista rakennukset ovat voimakkaasti yksilöitä ja rappiossaan kauniita. Niiden kautta realisoituu niin maaseudun kuin pienten taajamien rakennemuutos. Kuvataiteessa romantiikka ei näyttäydy yhtenäisenä tyylisuuntana vaan kyse on enemmän asenteesta ja aihepiiristä. Romantiikalle ominaista on erityisesti tunneilmaisun näkyminen ja henkistynyt suhde luontoon. …Funken kuviin latautuu paljon samoja merkityksiä. Kuvassa, jossa luonto on vallannut vanhan navettarakennuksen, jonka katto on romahtanut ja kasvillisuus peittää tien perille, konkretisoituvat mielikuvat kaiken katoavaisuudesta, ihmisen toiminnan hetkellisyydestä ja luonnon vallasta.”[3]

Osin tämä pitää paikkansa, osin ehkä ei. Rauniolla ja rauniolla on nimittäin eroa.

Ihmisten suhde raunioihin on näet vaihdellut historian edetessä ja eri aikoina niihin on liitetty erilaisia merkityksiä. Jo 1700-luvulla huomattiin, että rauniot voivat olla luonteeltaan yleviä tai jopa subliimeja. Niinpä niitä voi tarkastella kuin taideteoksia, sillä ne paljastavat kätkettyjä puolia maailmasta. 1800-luvulla romantiikan aikakaudella vanhoista antiikin ja keskiajan raunioista tuli suorastaan muotia. Niitä ihailtiin ja pidettiin merkkeinä menneisyyden traagisuudesta. 1800-luvun suhdetta raunioihin leimasikin tunne: niistä saatiin symboleja melkein mille tahansa ihmissydämen kokemalle ailahdukselle.[4]

Caspar David Friedrich: The Temple of Juno in Agrigento (1828-1830).

Kuva: Wikimedia commons

1900-luvulla suhde raunioihin kuitenkin muuttui. Maailmansodat hävityksineen loivat aivan uudenlaisia raunioita. Maan tasalle pommitetut Hiroshima,  Nagasaki tai Dresden olivat perusluonteeltaan täysin erilaisia kuin antiikin pittoreskit rauniot. Ne kuvastivat pikemminkin totaalista tuhoa. Niiden äärellä oli mahdotonta ylistää rapistumisen kauneutta romantikkojen tapaan.[5]

1900-luvun loppupuoli ja sen rakennemuutos toi mukanaan taas uudet rauniot. Maaseutu tyhjeni, kun ihmiset muuttivat kaupunkeihin. Tehtaat jäivät toimettomiksi, kun tuotanto siirtyi ulkomaille tai ei enää kannattanut. Näihin uusiin raunioihin ei kuitenkaan enää suhtauduttu samalla tavoin kuin ennen. Siinä missä vanhat rauniot lunastivat itsearvon jo ammoisuutensa ansiosta, näitä liian uusia raunioita ylenkatsottiin: tyhjentynyt kerrostalo valkovenäläisessä lähiössä ei tuntunut aivan samalta kuin keskiaikainen baijerilainen linna.[6] Myös Suomessa tilanne on ollut jokseenkin tämän kaltainen. Kuten Helander toteaa “Meidän suhteemme menneisyyteen ja vanhoihin rakennuksiin on kompleksinen. Arvostamme enemmän uutta kuin vanhaa ja kulunutta, uusi on synonyymi hyvälle”.[7]

Vuosituhannen vaihteessa jokin kuitenkin muuttui. Kiinnostus moderneja raunioita kohtaan suorastaan räjähti uuden alakulttuurin urbaanin löytöretkeilyn (urban exploring) myötä. Tiivistettynä urbaanissa löytöretkeilyssä on kyse useimmiten hylättyjen ja autioiden rakennusten sekä normaalisti näkymättömien paikkojen kuten tunnelien, viemärien tai vaikka kaivosten tutkimisesta ja valokuvaamisesta. Urbaanin löytöretkeilyn kiinnostus kohdistui nimenomaisesti moderneihin raunioihin. Antiikin rauniot ja niiden tarinat olivat alkaneet jo toistaa itseään.[8]

Sami Funke: Beethovenin Hevonen (Muurola), 2019, Pigmenttivedos alumiinidipondilla, 33x50 cm

Kirjailija ja kääntäjä Ville -Juhani Sutinen on pohtinut teoksessaan Kuolleiden muistomerkkien vuosisata- Joutomaan ja raunion estetiikasta laajasti raunoiden, autiotalojen ja joutomaiden viehätystä. Hän kirjoitaa aiheesta kauniisti ja näin tehdessään hän nähdäkseni onnistuu samalla tavoittamaan jotain myös siitä, mistä näiden Funken teosten viehätysvoima kumpuaa.

Sutisen mukaan rauniot ja joutomaat ovat pohjimmaiselta luonteeltaan epäpaikkoja. Ne ovat paikoiksi käsitettyjen tilojen lomaan jäävää pimeää ainetta, joiden kohdalla tuttu maailma on mennyt nurin, kääntynyt negatiiviksi. Maailma, jota olemme tottuneet katsomaan, on ikään kuin valmis. Välillä vanhoja rakennuksia tietenkin puretaan ja uusia rakennetaan. Tällaiset kohteet eivät kuitenkaan ole luonteeltaan keskeneräisiä vaan pikemminkin ne pyrkivät kiivaasti tästä keskeneräisyydestä pois. Tämä arkinen maailma on yksi todellisuus. Mutta se ei ole koko tarina.[9]

Sutinen jatkaa: Raunioiden ja joutomaiden kohdalla valmiiseen maailmaamme on revennyt sauma, jossa sen toinen puoli tulee esiin. Pysyvässä välitilassa olevat rauniot jäävät tavallisesti todellisuuden ulkopuolelle, koska niitä katsotaan, mutta niitä ei nähdä. Meidät on ehdollistettu huomaamaan se, mitä meille halutaan näyttää – se, mikä on hyödyllistä. Raunioiden ja joutomaiden muodostama kääntöpuoli on kuitenkin osa todellisuuttamme, vaikka se on usein unohtunut. Tietenkään tämä puoli ei sekään ole koko totuus. Mutta se on kuitenkin yksi näkökulma, joka jää usein kätköön, tai joka joskus jopa kätketään. Onko se muistutus tuottamattomuudesta ja rappiosta maailmassa, jossa kulutus on ihanne, mutta mikään ei saisi kulua? Kertooko se, mitä haluamme kätkeä, enemmän kuin se, mitä haluamme esittää?[10]

Myös Henna Helanderin näkökulma Funken teoksiin on samansuuntainen hänen kirjoittaessaan: ”Sami Funken valokuvat dokumentoivat katoavaa Suomea, kaunistelematta, toteavasti. Rakennuksia ei ole arvotettu hyviin tai huonoihin, kauniisiin tai rumiin, vaan saamme nähdä koko Suomen anonyymisti ja paljaana. Katsojana saamme itse täydentää tarinat.”[11]

Sami Funke: Beethoovenin Hevonen (Oulu2), 2019, Pigmenttivedos alumiinidipondilla, 50x75 cm

Sutinen myös kirjoittaa oivaltavasti miten juuri valokuvaaminen on osuva tapa irrottaa joutomaa kääntöpuolelta ja tuoda se esiin, sillä joutomaat piirtyvät parhaiten kuvien kautta – paremmin kuin esim. sanoilla kuvaillen. Välineenä mykkä valokuva on tarkka media raunioiden kuvaamiseen, sillä valokuvan lailla myös modernit rauniot ovat täynnä luonnollista hiljaisuutta. Siinä missä sodan raunioittamat paikat ovat täynnä meteliä ja huutoa, hylätyt talot pysyvät vaiti tai puhuvat vain hyvin hiljaa. Ne eivät kerro räjähdyksistä, eikä niiden seinissä ole luodinreikiä. Niiden hiljaisuus ei ole painostava, vaan korkeintaan surumielinen. Jos tämä hiljaisuus kertoo jostain, niin hiipumisesta. Modernin ajan kakofonia on kaikonnut ja tehtaiden koneet ovat pysähtyneet. Asuintalojen ikkunat on laudoitettu umpeen ja ovet laitettu säppiin. On rauhallista, kuin muistojen tuolla puolen.[12]

Kenties raunioiden lumous ei lopulta tiivisty selkeästi osoitettaviin seikkoihin kuten historiaan tai kauneuteen vaan abstraktimpaan eksistentiaaliseen tunteeseen, jonka paikka herättää – ja jota sivuttiin jo romantiikan yhteydessä. Joutomaalla, raunioiden keskellä ajat näet kumoutuvat, sillä alku ja loppu paiskaavat siellä kättä. Maailma alkaa joutomaasta ja aikanaan myös päättyy siihen. Joutomaalla kohtaavat myös luonto ja kulttuuri, sillä joutomaa kuuluu molempien piiriin. Rauniot ovat muistutus keskeneräisyydestä ja kulumisesta, kaikesta siitä, mikä ei kuulu vallitsevaan maailmankuvaan. Rauniot eivät kuitenkaan kuluta, vaan ne päinvastoin säilyttävät kuluvan. Ne ovat monumentteja sille, että kaikki muukin on keskeneräistä, ikuisessa välitilassa ja haurasta.[13]

Panu Johansson

Beethovenin Hevonen on esillä Galleria Napassa 26.8 saakka.

Sami Funken kotisivut:

https://www.studiofunke.fi/

Beethovenin Hevonen-sarja kotisivuilla:

https://www.studiofunke.fi/portfolio/beethoveninhevonen/

Urbaania löytöretkeilyä ja raunioihin perustuvia taideprojekteja:

https://www.rebeccabathory.com/sovietghosts

https://www.flickr.com/photos/andregovia/

https://sephlawless.com/

http://www.marchandmeffre.com/detroit

https://www.panayischrysovergis.com/copy-of-never-never-land

VIITTEET:

[1] Jormalainen, 2020.

[2] Helander, 2020.

[3] Halmetoja, 2017.

[4] Sutinen 2016, 124-136.

[5] Sutinen 2016, 134.

[6] Sutinen 2016, 118, 196 ja 228.

[7] Helander, 2020.

[8] Sutinen 2016, 135-136.

[9] Sutinen 2016, 7-10.

[10] Sutinen 2016, 8-14 ja 76.

[11] Helander, 2020.

[12] Sutinen 2016, 7 ja 260-264.

[13] Sutinen 2016, 25, 50, 247, 344 ja 365.

LÄHTEET:

Halmetoja, Veikko: Tunne rikastaa dokumentointia. Kirjoitus katalogissa Etsimässä – valokuvaaja Sami Funke, 2017.

Helander, Henna: Beethovenin Hevonen-valokuvasarja. Kirjoitus jaossa näyttelyssä, kirjoitettu 5.3.2020.

Jormalainen, Anu: Muutoksen melankolisia muotokuvia. Lapin kansa 11.8.2020.

Artikkelin verkkoversio löytyy osoitteesta:

https://www.lapinkansa.fi/nayttelyarvio-muutoksen-melankolisia-muotokuvia/2775880

Sutinen, Ville-Juhani: Kuolleiden muistomerkkien vuosisata – Joutomaan ja raunion estetiikasta. Turku – Tallinna: Kustannusosakeyhtiö Savukeidas, 2016.

[postsantablog]

Turvallinen tila kuvataidemaailmassa: turvallisen tilan periaatteet

Taide on keino nostaa esiin yhteiskunnan epäkohtia kuin myös ihmisyyden arvoa ja moninaisuutta. Taiteessa otetaan kantaa rasismiin, sukupuolten tasa-arvoon ja moniin kulttuurisiin kipupisteisiin. Voisikin luulla, että taiteen sisällöt säteilisivät myös taidemaailmaan ja sen rakenteisiin siten, että taidemaailman instituutiot olisivat oikeudenmukaisuutta edistäviä ja turvallisia tiloja ihmisyyden moninaisuudelle. Näin ei kuitenkaan automaattisesti ole.

1970-luvulta lähtien taidemaailmassa on tuotu esille kriittisiä ääniä länsimaisen korkeataiteen kaanoniin, jossa on ollut tyypillistä, että taiteen tekijyys on miehillä, kun naisten paikka on ollut lähinnä alastonmallina. Tähän päivään asti töitä on tehty hartiavoimin ja nykyään eri sukupuolia edustavia taiteilijoita voidaan pitää tasa-arvoisina. Vastaava prosessi on nähty myös vähemmistökulttuureihin kuuluvien taiteilijoiden kohdalla.

Taidemaailma ei kuitenkaan ole valmis. Epäkohtiin on havahduttu laaja-alaisesti muun muassa #metoo -liikkeen myötä, joka on ravistellut erityisesti taide- ja kulttuurikenttää. Toisaalta lisääntynyt tietoisuus sukupuolen moninaisuudesta, suomalaisesta rasismista sekä historiallisesta ja rakenteellisesta kolonialismista on haastanut taidemaailman käytäntöjä ja instituutioita. Enää ei siis riitä, että kuraattori varmistaa nais- ja miestaiteilijoita tasaväkisyyden näyttelyissään tai että taideinstituutioiden johtoportaaseen valitaan eri sukupuolten edustajia.

Kun liityin Lapin taiteilijaseuran hallitukseen 2010-luvun alussa, periaatteena oli, että suomalais- ja saamelaistaiteilijoiden välille ei tehdä minkäänlaista eroa. Tätä pidettiin tasa-arvona. Nykyinen ymmärrys oikeudenmukaisuudesta haastoi kuitenkin tämän perityn toimintakulttuurin. Oikeudenmukaisuus tarkoittaa erityistä tukea niille, jotka ovat syystä tai toisesta altavastaajan asemassa tai syrjässä. Jos ja kun haluamme edistää Lapin kulttuurista moninaisuutta, on kuraattorien laskettava myös vähemmistö- ja alkuperäiskulttuurien edustajia. Näin onkin jo tehty joissakin seuran näyttelytuotannoissa, kuten Young Arctic Artist -näyttelyissä. Rahoittajatkin ovat edellyttäneet kulttuurista moninaisuutta tukevien periaatteiden noudattamista. Toivon, että myös sukupuolen moninaisuuden kunnioittaminen saa Lapin taidemaailmassa lähivuosina systemaattista tukea.

Lapin taiteilijaseuran hallitus käsitteli alkuvuonna turvallisen tilan periaatteita yhteisön sisäiseen toimintakulttuuriin ja asiakkaiden kohtaamiseen. Hallituksen jäsen taiteilija-kuraattori Savu Korteniemi oli valmistellut hallitukselle esityksen turvallisen tilan periaatteista. Kokouksessa oli esillä kysymyksiä: ”Mihin me näitä periaatteita tarvitsemme?”, ”Eikö tämä ole itsestään selvää?”.

Käsitykseni mukaan turvallisen tilan periaatteista keskusteleminen ja niiden julkilausuminen on tärkeä askel kohti entistä oikeudenmukaisempaa taidemaailmaa ja yhdistystoimintaa. Nyt onkin hyvä aika viestiä Lapin taiteilijaseuran kokoontumisten ja galleriatilojen turvallisen tilan periaatteista.

 Lapin taiteilijaseuran turvallisten tilojen periaatteet

Kehotamme Lapin taiteilijaseuran jäseniä, galleriatilojen käyttäjiä ja muuhun toimintaan osallistuvia edistämään tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja yhdenvertaisuuden periaatteita. Nämä turvallisempien tilojen periaatteet varmistavat, että kaikki voivat osallistua toimintaan omana itsenään.

Galleria on julkinen tila. Rakenna omalla toiminnallasi hyvää ilmapiiriä.

Yksityisyyden kunnioittaminen. Asiakkaiden ja taiteilijoiden kohtaamiset ovat luottamuksellisia.

Muista, ettet voi ulkoisin perustein tehdä oletuksia toisen identiteetistä, kokemusmaailmasta, arvomaailmasta, elämäntilanteesta tai toimintakyvystä. Kenenkään kokemuksia ei voi yleistää muita koskeviksi.

Älä oleta ihmisen sukupuolta tai seksuaalisuutta. Kunnioita jokaisen oikeutta määritellä ne sanat, joilla haluaa itseään kutsuttavan.

Anna tilaa. Pyri huolehtimaan siitä, että kaikilla on mahdollisuus osallistua keskusteluun.

Kunnioita toisen henkilökohtaista tilaa. Muista, ettet voi tietää toisen rajoja kysymättä niitä. Ei tarkoittaa ei.

Pyri puhumaan niin, että kaikki pysyvät mukana. Pyrimme käyttämään kieltä, joka ei sulje ulos. Älä käytä halventavaa tai toiseuttavaa kieltä.

Turvallisemman tilan ylläpitäminen on jokaisen toimintaan osallistuvan vastuulla. On hyväksyttävää puuttua ongelmalliseen kielenkäyttöön tai toimintaan. Kaikki mokaavat joskus. Älä kuitenkaan vähättele käytöstäsi vaan pyydä anteeksi, jos olet loukannut toista, vaikka tahattomastikin.

#muut

[postsantablog]

FROM THERE TO HERE - AND FROM HERE TO THE UNIVERSE FORTH

Curator Panu Johansson's thoughts about the media art pieces in the Young Arctic Artists exhibition of 2019

The third incarnation of The Young Arctic Artists exhibition is currently displayed in Gallery Napa and Studio Mustanapa in Rovaniemi, Finland. The theme for this year's exhibition is the Transmission of Knowledge and the show contains works from altogether eight artists around the Northern Hemisphere. The exhibition has been curated by yours truly in cooperation with Ninni Korkalo. In the following writing I will introduce some of the media artworks of the exhibition. Simultaneously I'll try to open up their background slightly and also present some of the thoughts they have managed to provoke.

The first piece of the exhibition greets the spectator already before arriving to the gallery space. Norwegian artist Guro Rex's video work The Universe Is Da Club is displayed on the gallery window. Short video loop documents an event where a young woman, dressed in the Norwegian national costume, pops up a bottle of champagne. What pops up on the screen after this, is the title of the piece on cheesy gradient letters. It feels almost as if the piece is asking: Are you glad to be alive today? Maybe you should, 'cos this particular space and time, this cosmos, is the place to be.

The world of Guro Rex continues downstairs in the first room of Gallery Mustanapa. Firstly the space contains a monitor, where several videoworks are running on a loop. Secondly, on the walls there are a few examples of a somewhat autobiographical email project that the artist is running. And most importantly, this project is something that everyone can participate in. All you need to do, is send a message saying ‘what is love baby don’t hurt me’ to [email protected] and voilà – you will soon start to receive gallery spaces right in to your inbox!

The same personal voice of the author can be heard in the presented videoworks. They are an interesting mixture of just about everything, as if they were results of continuous creative explosions. As a spectator they make you anxious: you have a feeling nearly anything could follow. The colourful mixture of numerous elements create associations towards  Jacolby Satterwhite and the continuous poses maybe a hint of Pipilotti Rist, but above all these works seem to be influenced by the current world of online videos on social media.

The ingredients of the videos are familiar, but they are somehow exaggerated so that the result becomes completely overloaded – and fun. The hand-held camera seems to suffer from a chronic shiver, images are transitioned with a very lofi pixelated crossfades and somewhat unrelated clip art animation loops just keep on appearing. Fairly cheap looking background templates are also in frequent use. The videos are mostly concentrated on a person or two, who speak or perform straight to the camera. Sometimes the outcome resembles a video diary, other times a performance. Expressions are unashamedly overstated and voices are often pitched either helium high or extremely low. The chit-chat rolls around topics we all know, from various ”projects” to why ”I'm better than him, they just haven't discovered me yet”.

As mentioned, these elements are something that we all know, but it's also important to emphasise that these videos are not plain parodies, nor critique. They clearly benefit from being exhibited in large numbers, because this way it becomes obvious that they are rather parts of the personal expression – or dare I say universe – that the artist has created. Of course it easy to draw links and connections to many directions. For example, one could say that these videos reflect how the artist is looking at our own time through a distinctive prism and simultaneously manages to capture something that is culminating right now. This could very well be the case and that might partially create their charm. One the other hand, their appeal may simply come from the fact that this universe actually is _the_club - and nuff said with that!

https://vimeo.com/gurorex

The Norwegian Sámi artist Elina Waage Mikalsen presents a piece called “Mun bijan iežan beallji ránu beallji vuostá / I put my ear next to the looms ear” in the exhibition. The author defines the work as a sonic loom and that is indeed quite an apt description. During the exhibition the actual piece is displayed in two different contexts. First Waage Mikalsen performed with the piece at the exhibition opening and throughout the rest of the exhibition period the piece is displayed with a running audio loop that was recorded from this performance. Both forms also stand independently on their own feet, hence you can enjoy the exhibited piece without seeing the opening performance.

Elina Waage Mikalsen performing at the exhibition opening. Photo by Kaisa-Reetta Seppänen

The artefact of the piece is an old loom that used to belong to the author’s grandmother. For the piece the artist has modified the old device in a way that it has become something completely else: an instrument. Where there used to be weft threads, there are now strings. These strings are then bent with rocks whose weight tightens them and makes them playable. During the performance Waage Mikalsen also placed several mics around the object to capture the sound of the strings but also the resonances, tones and noises from the object itself. Further on, these sounds were yet modified with electronic effects.

Photo by: Kaisa-Reetta Seppänen

The cultural background of the piece lies in the Sea Sámi culture around the area of Olmmáivággi/Manndalen, where the author’s Sámi roots are located. This area has maintained a rare handicraft tradition of vertical loom, which is the type the loom of the piece also represents. These looms are used to weave multipurpose textiles called as rátnu. Previously used in various purposes in everyday life, today these textiles are more of a decorative. The making these handicrafts was traditionally concerned to be an area of women, and they were sometimes made also together in groups.

The audio of the piece lasts about ten minutes. It  starts off with clacks of wood and scraping of the strings. Delay and reverb are apparent right from the start as well. As the works moves ahead, slowly but steadily more and more electronic particles start to appear in the sonic architecture. At one point the strings really start to vibrate and the intensity clearly grows. Banging of the stones can also be heard in the background.

During the last minutes of the audio the author's own singing voice sneaks in to the aural landscape. Do you know the moment when a piece all of a sudden comes beautifully together - when all just clicks? With this work, this is that moment. It is intriguing how this one additional element turns out to be the last piece of the puzzle, that nails the whole. The presence, that is already in the piece, suddenly becomes somehow audible, materialises. But whose presence is that? Is the voice a howl through times, from the past to the present? Or is it the other way around - from here to there? Or perhaps it's both at the same time? In any case one could say that in the piece several elements and their presence overlap in a natural, unforced way. That is: the presence of the author at this time and the strong presence of the history through the artefact. Thirdly there is the soundscape which reflects both today and the past and thus ties these two delightfully together.

Overall, the associations that the works creates in different directions are compelling. Bent strings of course point towards the world of traditional tonal music. When listening the piece, particularly Finnish group Memnon comes to my mind. However, to be precise this piece is not about that. It is neither a collage nor musique concrète which use old archival recordings to create new entities. Nor is it the type of experimental music, which is based on sole experimenting with the technology. Instead of all this this, I would  say that this piece is a fascinating effort to interpret the material culture of the past and a soundscape related to it in a completely new way – to put one's own ear carefully against the loom's ear – and place it in the new framework of contemporary art.

https://vimeo.com/elinawaage

https://soundcloud.com/elina-waage-mikalsen

Guro Rex's pieces are not the only ones located in the Gallery Mustanapa. The large backroom of the gallery contains a two channel video installation In Silico by Laura Heuberger, who is a Swiss/Italian artist currently living in Northern Sweden. The title of the piece is an expression, which means “performed on a computer” or ��via computer simulation”.

Photo by: Janne Jakola

The piece starts off with a monologue that addresses someone, perhaps the spectator, straightforwardly. The voice is soft and gentle, although the timbre sounds slightly like a machine:

“Hi. Please make yourself comfortable...I never know what to say in these situations. I'm very quiet sometimes. I'd usually rather listen...What's the best icebreaker you've heard? Once, I had someone approaching me with one of those very cheesy pickup lines. It was so weird...I like travelling, seeing new places, meet new people...But it's been a while ago. Now I'm here.”

As the piece advances the viewer travels through different micro- and macrocosms on the screens. Visions that unfold could be sometimes interpreted as pulsating stars and planets orbiting in space, other times as bustling bacteria and other microorganisms under a microscope. The flow of water or other liquid is also a reoccurring theme. The images are accompanied by occasional glimpses of peaceful ambient soundscapes.

On the audio track the aforementioned chat evolves into a long string of topics that reminisce old childhood memories, personal diary notes and philosophical pondering about the nature of existence. But not without interruptions. What takes turns with the gentle voice number one in the audio track, is a second voice, which is clearly synthetic. With a very dull intonation this second voice goes through conditions and details, which would allow a human mind to be simulated. In contrast to the previous personal touch, the overtone of the second voice is clearly formal and academic. That is not a surprise, since the parts spoken by this voice no.2 have been quoted from the article Are You Living in a Computer Simulation? by the Swedish philosopher Nick Bostrom.

What Bostrom is claiming in the article has become known as the simulation argument. Basically what he is saying is, that in the future as the computing power increases the simulation of the human brain might be possible. Bostrom does not claim that we are currently living in a simulation. However, he argues that there are three different unlikely scenarios, out of which one is almost certainly true:

1. Mankind will never evolve to a level where human mind can be simulated.

2. Or then it does, but for some reason – such as ethical or simply a lack of interest – this kind of technology will never be taken in use.

3. Or, we are currently living in a simulation.

The idea that the whole reality as we perceive it is just an illusion, is of course not new. Already Plato presented The Allegory of The Cave that aptly demonstrates how our view of the existence could be only one out many possible. Also the Chinise philosopher Zhuangzi has introduced the famous dream argument, which has also been called “The Zhuangzi Paradox”. According to it we can't really say weather the whole reality is actually just a dream or not. The idea of the reality being simulated or otherwise artificial is also a common theme in Sci-Fi. Already in 1977 Philip K Dick presented that we are living inside a computer simulation. Still, I would say that the modern simulation theories are simply mind boggling.

If the reality around us can be just a simulation or a dream, how do we truly know what’s real? I guess the answer is, that we profoundly don't. But on the other hand: if something feels real, isn't it real - even at some level? And what is “real” anyway - how do you define it? What is the opposite of real? False, unreal, bogus or artificial? Are the stories in the piece real? Does it matter?

Photo by: Laura Heuberger

One of the biggest merits of In Silico is pointing out the vagueness of the border between something authentic and synthetic, real and unreal. It is almost impossible to define it - let alone in a universal way. Another important question that the work touches is the way we are accustomed to outline the situation. You have to be this or that: true or fake. Is this kind of starting point - a dichotomy - even a valid way to describe the actual situation? When talking about simulated reality, most people will probably go over to top and think of something like The Matrix. If something like this is even remotely the case, is a completely different thing. More probable is that this kind of simple reality/illusion  juxtaposition is a man made concept. The validity of our reality can certainly be questioned, but a good way to begin the process might be to concentrate on our start off assumptions first.

http://www.lauraheuberger.com

http://www.lauraheuberger.com/#In_Silico

Young Arctic Artists exhibition is open in Gallery Napa and Studio Mustanapa until July 30th.

http://lapintaiteilijaseura.fi/en/gallery-napa/gallery-napa/1402

http://lapintaiteilijaseura.fi/galleria-napa/galleria-napan-nayttelyt/1402

Panu Johansson

[postsantablog]

TRACK VAI ATTACK?

Galleria Mustanapan hämärästä löytyy toukokuun ajan Simi Susanna Ruotsalaisen ja Johanna Ruotsalaisen WHAT THEY SAY mediateos. Se käsittelee moniäänisesti ja kriittisesti Jäämerenratahanketta.

Alakertaan laskeutuessani huomio kiinnittyy heti mustalle seinälle, jolle on kirjoitettu valkoisella muun muassa Valtioneuvoston lausunto ratahankkeen kannattomuudesta. Peremmällä galleriatilassa seiniltä löytyy lisää lausuntoja hankkeen puolesta ja vastaan suomeksi, norjaksi ja saameksi. Mustaa seinää myös halkoo oranssi viiva.

Sama viiva toistuu itse videoinstallaatiossa, joka koostuu maisemista, jonne rataa on suunniteltu. Maisemien lisäksi kuvissa vilahtavat arkistomateriaali saamelaisista, ratakiskot ja erilaiset sanaparit, jotka ovat samankaltaisia, mutta täysin erilaisia merkitykseltään. Teoksessa punainen viiva halkoo tunturimaisemia ja Pohjois-Suomen karttaa. Läpi teoksen syntyy matkalla olemisen ja liikkeen tuntu. Selvää ei ole mennäänkö eteen vain taaksepäin, sillä maisemaa halkonut viiva lähtee lopulta takaisin samaa reittiä kuin mistä se on tullut.

Erityisesti eri sanaparien yhdessä luomat vastakkainasettelut syventävät teoksen moninäkökulmaisuutta ja ovat oivaltava osa teosta. Pareiksi asetetaan esimerkiksi sanat ecology & economy, ignore & north ja track & attack. Vaikka aluksi vaikuttaa, että teos käsittelee kaikkia ratahankkeeseen liittyviä näkökulmia samanarvoisesti, WHAT THEY SAY asettuu tarkastelemaan koko ratahankkeen ideaa kriittisesti. Teos saa pohtimaan sitä, kenen ääni kuuluu ja kenen äänelle annetaan eniten valtaa.

Mustanapan pimeydestä ylös noustessani teoksesta jää mieleen matkalla olemisen tuntu ja sanaparit, joihin käsitteellistyy koko Jäämeren radan ongelmallinen asetelma etenkin luonnonsuojelun ja saamelaiskulttuurin näkökulmasta. Onko rata vain rata (track) vai onko se enemmänkin hyökkäys (attack)?

Tosca Ramberg 

#gallerianapa

[postsantablog]

Mene vielä lähemmäs

Puupiirtäminen on tekniikka, jonka arvaamattomuus kiehtoo edelleen Marketta Nilseniä. Korundin kahvilan seinällä on rivi värikylläisiä, lähes metrin korkuisia alkuperäisvedoksia. Teosten pohjana on puupiirros, mutta vedostamisen jälkeen taiteilija on lisännyt kuvan pintaan väriä muilla menetelmillä. Siksi kannattaa mennä ihan lähelle ja löytää myös kuvien kiinnostavat yksityiskohdat: elävät ja rosoiset pinnat, joissa eri tekotavat kohtaavat ja sulautuvat osittain päällekkäisiksi. Äläkä unohda katsoa kahta kirjaa, joissa Nilsenin kuvituksia on julkaistu enemmänkin.   

Kuvituksia tehdessään Nilsen pitää itseään kirjailijan palvelijana. Kuvat ovat keskeinen osa kahta novellikokoelmaa, jotka kertovat Niga-nimisen saamelaispojan elämästä Pulmankijärvellä. Tapahtumat sijoittuvat 1940–50-luvuille. Nilsenin taustatyö on perusteellista, ja se on yhteistyötä kirjailija Niilo Aikion kanssa. Aikio käy välillä katsomassa tekeillä olevia teoksia ja kertoo omia näkemyksiään – ovathan perinteiset elämäntavat Inarin suunnalla erilaiset kuin Enontekiöllä, jossa Nilsen itse asuu. Molemmissa esillä olevissa teoksissa on 25 lyhyttä novellia, jotka alkavat koko sivun kuvalla. Kolmas kirja on vielä tulossa, joten uusimpia esillä olevista kuvituksista ei ole vielä julkaistu. 

Pohjoisen elämänmuodon kuvaamisessa Nilsenin teoksilla on olennainen rooli tekstin rinnalla. Kuvia katsellessaan voi eläytyä maailmaan, jota nykysaamenmaasta ei tavoita. Kirjojen taittoasuun vaihtelua tuovat lähikuvat, joissa puulaatan elävä pinta ja väripintojen päällekkäiset kerrokset tulevat erityisen hyvin esille. Ne myös luovat katsojalle vaikutelman pohjoisista luonnonmateriaaleista. Esimerkiksi novelliin Kammi johdattaa kuva, jossa aidon nahan vaikutelma on ilmiömäinen. 

Useimmat seinällä olevista kuvista pohjautuvat todellisiin tapahtumiin. Yksi kuitenkin poikkeaa joukosta: ronskilla otteella veistetty mustakeltainen Etiäinen. Siinä Nilsen eläytyi mystiseen tarinaan, jossa hevonen ja mies putosivat jäihin. Tarina kertoo, että pian muorin mökkiin ilmestyi vettä valuva mies, joka ei puhunut mitään. Mies hävisi, eikä lammikossakaan ollut vettä. Huonosti kävi hevosellekin.  

Yksityiskohta teoksesta Tanssit. 2019. 

Niga. Novellikokoelmat 1 ja 2

Tule tapaamaan kuukauden taiteilijaa! Marketta Nilsen Korundissa torstaina 25.4. klo 18 lähtien.

Näyttely avoinna 2.4. – 29.4.2019.

Kirjoittaja: Silja Nikula

#Muut

[postsantablog]

MUSTAT, PUNAISET JA VALKEAT PÄIVÄKIRJAT

Editoija Panu Johanssonin ajatuksia Ninni Korkalon teoksesta Black, Red, White Diaries (2018)

Satu Lumikista lienee nykyään kaikille tuttu, ainakin jossain muodossaan. Kun asiaan kuitenkin perehtyy, selviää äkkiä, että yhden tarinan sijaan Lumikin tarun voi pikemminkin määritellä löyhäksi kokoelmaksi useita keskenään erilaisia kertomuksia, joita yhdistävät muutamat yhteiset teemat. Yleisesti tunnetuin näistä sadun eri mukaelmista on varmaankin Disneyn maailmankuulu elokuvaversio vuodelta 1937. Yleisesti lähes yhtä tunnettua lienee myös se, että jo ennen Disneyn elokuvaa Grimmin veljekset olivat julkaisseet vuonna 1812 sadusta oman versionsa, jonka tapahtumat eroavat Disneyn versiosta jonkin verran. Todellisuudessa kertomus oli kuitenkin julkaistu erilaisissa muodoissa useaan kertaan jo ennen Grimmin veljeksiä [1] ja painettujen versioiden ohella sadusta on olemassa lukuisia erilaisia variaatioita ympäri maailmaa, myös Suomessa. [2] Esimerkiksi eräässä sadun täkäläisessä variaatiossa Lumikki mm. taistelee voittoisasti monipäisiä merikäärmeitä vastaan. [3]

Sneewittchen. Franz Jüttnerin kuvituskuva vuodelta 1905.

Kuva: Wikimedia Commons

Niin ikään Lumikki on myös inspiroinut edelleen useita uudelleentulkintoja kirjallisuuden parissa [4], mutta ennen kaikkea hahmo tarinoineen on - kenties Disneyn elokuvan ansiosta - noussut myös maailmanlaajuisesti tunnistettavaksi populaarikulttuurin ikoniksi, jota toistetaan ja muokataan uudelleen ympäri maailmaa. [5] Niinpä ei ole lainkaan yllättävää, että Lumikki on ollut suosittu aihe myös nykytaiteen alueella. Suomalaiselle yleisölle tunnetuin esimerkki aiheesta on varmaakin Pilvi Takalan teos The Real Snow White (2009) mutta samalla tavoin Lumikki on innoittanut myös esim. maalauksia ja tanssiteoksia.

Lumikit seikkailevat maailmalla myös Ninni Korkalon teoksessa Black, Red, White Diaries (2018), mutta tulokulma aiheeseen on verrattuna esimerkiksi Takalan teokseen täysin toinen. Korkalo on itse kuvannut teostaan seuraavasti:

Toisella hiukset mustat kuin eebenpuu, toisella iho valkea kuin lumi. Toinen on kasvanut pienessä paperitehdaskunnassa Etelä-Karjalassa ja toinen Recifessä koillisbrasilialaisessa suurkaupungissa. Toinen on syntynyt tyttönä, toinen poikana. 20 vuotta myöhemmin henkilöt kohtaavat videoteoksessa.

Black, Red, White Diaries on noin kahdenkymmenenviiden minuutin mittainen kaksikanavainen videoinstallaatio, jossa kaksi videota on heijastettu näyttelytilan nurkkauksen vastakkaisille seinille vierekkäin. Teoksen ilmiasu jäljittelee videopäiväkirjaa eli vlogia ja ote on lajityypin mukaan "lifestylemainen". Kuvan keskiössä on siis valtaosin suoraan kameralle puhuva ihminen ja suurin osa muustakin kuvamateriaalista seuraa luontevasti tätä linjaa. Kuvissa vilahtelee maisemia, konsertteja ja kaapattuja yksityiskohtia, kuin otteita päivittäisen päiväkirjan lehdiltä. Etenemistahti on verkkainen, muttei hidas. Muistiinmerkinnät ja muistelut seuraavat toisiaan ja luovat jatkuessaan ajan etenemisen tunnun.

Peter Zimmermann on oikeutetusti esittänyt, että myös päiväkirjateksti on aina ennen kaikkea fiktiota. Samalla hän on myös todennut, etteivät päiväkirjat lähtökohtaisesti ole kovinkaan kiinnostavia.[6] Onko näin? Voiko toisen muistoista välittää - tai omista, jos ne tuntuvat vierailta? Tähän kysymykseen Korkalon teos tarjoaa ilman muuta myönteisen vastauksen, sillä kuten Lapin Kansan Richard Kauttokin omassa arviossaan teoksesta toteaa, Lumikkien tunteet tuntuvat, katsomossa saakka.[7] Teoksen yksi keskeinen ansio lieneekin, että vaikka mukana on jo videoblogimaisen teosmuodon takia ilmiselvä poseerauksen elementti, mukaan on saatu myös eletyn elämän makua. Kertomusten tosi ja taru sekoittuvat kiehtovalla tavalla niin, ettei katsoja voi lopulta sanoa, mitä mikäkin on. Mikään ei kuitenkaan kuulosta pahviselta sepitteeltä. Ehkä kertomukset voivatkin olla totta ja tarua samaan aikaan? Korkalo on todennut itsekin, että otettu rooli mahdollistaa monien sellaisten aiheiden käsittelyn, johon ei ehkä omana itsenään tarttuisi. [8]  Rooli on siis yhä rooli, mutta samalla myös jotain muuta. Samoin valmiit tarinat voivat parhaimmillaan auttaa tarinallistamaan ja luomaan uutta. Ne eivät siis vain sijoita elettyä ja koettua vanhoihin kaavoihin, vaan päinvastoin tarjoavat mahdollisuuksia hahmottaa ja sanoittaa jotain ennenkokematonta, jolla ei ehkä vielä ole nimeä.

Teos esillä 3H+K galleria Porissa lokakuussa 2018.

Kuva: Ninni Korkalo

Toinen teoksen keskeinen jännite muotoutuu siitä ristivalotuksesta, että portugalia puhuva Lumikki seikkailee pohjoisessa, maassa, joka voisi olla Suomi ja vastaavasti suomea puhuva Lumikki käyskentelee ympäristössä, joka sijaitsee selkeästi jossain kaukana etelässä. Tämä korostaa tarinan universaalia luonnetta entisestään. Kuten todettu, teoksen kaksikanavaisessa installaatioversiossa kaksi kuvaa on aseteltu näyttelytilan nurkkaan niin, että ne ovat toisiinsa nähden 90 asteen kulmassa. Tämän voisi ajatella tuottavan vaikutelman jyrkästäkin vastakkainasettelusta, mutta käytännössä näin ei ole. Pikemminkin kyse on siitä, että teoksen eri kanavat heijastavat saman kolikon eri puolia, eri puolilla maailmaa rinnastaen maisemia, hahmoja, todellisuuksia ja tarinoita. Kuten Penttinen-Lampisuo on todennut, satuun peilautuvien elämäntarinoiden alla teos käsittelee myös ystävyyttä. Vaikka Lumikkien suhdetta ei selitetä mitenkään, se välittyy sanojen ja kuvakulmien takaa erityisen kauniina. [9] Lumikit nähdään yhdessä vain teoksen ensimmäisessä ja viimeisessä kuvassa.

Teos on seuraavaksi esillä Taidekeskus Mältinrannassa Tampereella osana Lapin taiteilijaseuran näyttelyä 66 pohjoista ja 25 itäistä 20.4.-14.5.2019.

Lisätietoja näyttelystä täällä:

https://www.facebook.com/events/407302779833180/

Panu Johansson

VIITTEET:

[1] Niemi 2008, 3.

[2] Niemi 2008, 4.

[3] Niemi 2008, 4-5.

[4] Listoja Lumikki-sadusta ja sen hahmojen uudelleentulkinnoista löytyy esimerkiksi täältä ja täältä.

[5] Jos haluat hankkia Lumikki-asun vaikkapa Walmartista, valinnanvaraa löytyy. Valikoimasta löytyvät esimerkiksi Lumikin zombi- ja hipster-versiot.

[6] Zimmermann, 2015.

[7] Kautto, 2018.

[8] Paldanius, 2018.

[9] Penttinen-Lampisuo, 2018.

LÄHTEET:

Kautto, Richard: Suuri satu ja kolikon kääntöpuoli. Lapin Kansa 30.11.2018.

Artikkelin verkkoversio löytyy osoitteesta:

<https://www.lapinkansa.fi/kulttuuri/arvostelu-suuri-satu-ja-kolikon-kaantopuoli-3124681/>

Niemi, Anna: IHAN OIKEITA PRINSESSOJA -Satukonsertti porttina sadun ja musiikin maailmaan. Opinnäytetyö, Musiikin laitos, Esittävän musiikin suuntautumisvaihtoehto, Lahden Ammattikorkeakoulu, 2008.

Opinnäytetyön verkkoversio löytyy osoitteesta::

<https://www.theseus.fi/handle/10024/11723>

Paldanius, Maria: Lumikit laukovat lumivalkoisia totuuksia – Kuvataiteilija Ninni Korkalon videoteossarja lihallistaa tutun satuhahmon. Lapin Kansa 23.11.2018.

Artikkelin verkkoversio löytyy osoitteesta:

<https://www.lapinkansa.fi/kulttuuri/lumikit-laukovat-lumivalkoisia-totuuksia-kuvataiteilija-ninni-korkalon-videoteossarja-lihallistaa-tutun-satuhahmon-2823499/>

Penttinen-Lampisuo, Tuuli: Lumikit oluella: Galleria 3h+k:n näyttelyt käsittelevät ystävyyden kauneutta ja ihmissuhteiden sekavuutta. Satakunnan Kansa 29.10.2018.

Artikkelin verkkoversio löytyy osoitteesta:

<https://www.satakunnankansa.fi/a/201276815>

Zimmermann, Peter: On the diary as a literary genre.

Blogikirjoitus European Literature Networkin kotisivuilla.

Julkaistu 24.9.2015, käännöksen englantiin tehnyt Suzanne Kirkbright.

<http://www.eurolitnetwork.com/on-the-diary-as-a-literary-genre-by-peter-zimmermann/>

[postsantablog]

Ajatuksia Mira Kankaanrannan maalausten äärellä

Tällä hetkellä moni odottaa lumen sulamista ja kevään etenemistä. Ennen meteorologisten laskelmien keksimistä vuodenaikojen kulkua ja säätilojen liikkeitä on yritetty lukea luonnon ennusmerkeistä. Komea iltarusko tiesi lumipyryä aamulla, runsas marjamäärä elokuussa pihlajanoksilla enteili vähälumista talvea, pihlaja kun ei kuulemma kanna kahta taakkaa samana vuonna. Luonto etenee omaan tahtiinsa, ennustamiseen on vain tyytyminen. Ihmisen on vain mukauduttava rytmiin ja oikkuihin. Varmaa on ainoastaan kasvu, kukoistus, lakastuminen ja kuolema. Kun kaikki vaiheet on koettu, ikuinen kierto alkaa alusta.  

Mira Kankaanrannan maalauksissa esiintyvät kasvit ovat tulleet elämänkaarensa päähän. Oksat ovat riisuuntuneet lehdistään ja kasveista elämä on jo paennut.  Ajan kulku on iskenyt myös viitteellisiin hahmoihin, joiden piirteet ovat kuluneet pois ja jäljelle on jäänyt vain selkeä muoto. Hahmot silti vielä pitelevät viimeisillä voimillaan muistoa kesän kukoistuksesta rintaansa vasten.

Kuva:  Puutarhan hoitaja, öljy kankaalle, 2019

Kankaanranta kertoo maalaustyönsä olevan etsimistä. Hän työskentelee ilman tarkempia suunnitelmia tai luonnoksia. Työskentely ohjaa itse itseään. Tapa näyttäytyy maalauksissa kerroksellisuutena ja rakenteellisuutena. Katsoja voi nähdä eri työvaiheet, tutkia värin ja maalin kerrostumia, jälkiä teoksen hitaasta muovautumisesta sellaiseksi kuin se on hänen edessään.

Tarkkojen suunnitelmien avulla saatetaan välttää edessä olevat karikot. Ennustamisella pyritään luomaan turvallisuuden tuntua elämään. Vuodenaikojen kulkua ennakoivan lailla taiteilija ei kykene ennustamaan työnsä kulkua. Tarkkoja suunnitelmia on toki mahdollista laatia ja noudattaa niitä orjallisesti, mutta usein käy niin, että työn eteneminen ottaa arvaamattoman suunnan. Vaikka on tärkeää tietää mitä teokseltaan haluaa, maalauksella on kuitenkin oma tahtonsa, ja lopputulos yllättää usein tekijänsä. Yllättävät sivupolut ovat rohkeita kulkijoita varten.

Johanna Saarenpää

#GalleriaNapa

[postsantablog]

Huonoudesta ja hyvyydestä

Mari Oikarisen näyttely Piirustuksia pahan päivän varalle esittelee piirustuksia viimeisen vuoden aikana toteutuneesta Jokapäiväinen-piirustusprojektista. Mukana on kuvia myös aiemmilta vuosilta.

Galleria Napaan astuessa katse kiinnittyy päätyseinään, joka on täynnä piirustuksia. Sitten huomaan, että myös seinille on ripustettu kuvia. Kävelen ensimmäiseksi päätyseinälle, ja vilkuilen kuvia. Silmiini osuu hieman katseeni korkeuden alapuolella kuva, jossa lukee ”monta huonoa piirustusta tuli tehtyä tänään. 7.10.2018” Hymähdän ja tunnen pienen lämmön ailahduksen. Samaistun hetkisen tunteeseen, jossa on paljon sanottavaa, mutta mitään hyvää ei vaan tule. Ei, vaikka kuinka pakottaa. Oikeastaan harvemmin, jos pakottaa.

Herää kysymys. Onko tämä kyseinen kuva taiteilijan mielestä huono? Mitkä muut esillä olleet kuvat ovat taiteilijan omasta mielestä huonoja? Vai ovatko ne huonot kuvat esillä lainkaan?

Taiteilija myös jatkoi piirtämistä. Jatkoiko siksi, että halusi viimein hyvän? Kuvan, johon on tyytyväinen. – Vai oliko taiteilija piirtänyt tarkoituksella monta huonoa piirustusta – rujoa, haipulevaa, keskeneräistä kuin elämä itse?

Moni varmasti lopettaa kesken.

Huonouden aihe on kiinnostava. Nykyaikainen vakisyyllinen, sosiaalinen media, on kiiltokuvamaisen ja muovimaisen hyvän filtteröimää. Huonous on pyyhitty pois alustalta, jossa enenevissä määrin vietämme aikaa. Huonous lienee jossain määrin hyvän vastakohta, joten myös huonous on välillä välttämätöntä.

Ja se on hyvä.

Mari Oikarinen:  Monta huonoa piirustusta tuli tehtyä tänään, 2018, huopakynä ja lyijykynä paperille

Mari Oikarinen, Kaksi koikkelehtijaa, 2018, huopakynä, värikynä, lyijykynä ja korjausteippi paperille

Mari Oikarinen,  Alttari, 2018, värikynä ja huopakynä paperille

Mari Oikarinen, Hallaharso, 2018, huopakynä ja värikynä paperille

Kaisa-Reetta Seppänen, freelancer-kirjoittaja

#GalleriaNapa

[postsantablog]

Kaksisuuntainen kotoutuminen – Taiteen ja sosiaalisen kohtaamisia

Taidevaiihde-hankkeentavoitteet kiteytyivät erityisesti nuorten syrjäytymistä ehkäisevien toimenpiteiden kehittämiseen sekä heidän sosiaalisen osallisuuden ja työelämävalmiuksien vahvistamiseen. Näitä tavoitteita lähestyttiin monimuotoisella taideperustaisella toiminnalla, josta vastasivat paikalliset taiteilijaseurat sekä Lapin yliopiston kuvataidekasvatuksen oppiaine. Hankkeessa toteutettiin myös sosiaalityön ja kuvataidekasvatuksen tutkimusta ja tiedon tuottamista. Tavoitteena oli luoda tieteiden välistä vuoropuhelua ja kehittää menetelmiä haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten parissa tehtävään työhön ja tutkimukseen. Toiminnan keskiössä ovat erityisesti olleet maahanmuuttajataustaiset nuoret ja päämääränä nuorten kaksisuuntainen kotoutuminen.

Hankkeen toiminta oli kontekstuaalista, kiinnittyen tiettyyn aikaan ja paikkaan; samalla se kuitenkin orientoitui tulevaisuuteen. Tulevaisuusorientaatio pohjautuu muun muassa sosiaalityön eettiseen koodistoon, jonka ytimessä ovat epäoikeudenmukaisten rakenteiden haastaminen ja haavoittuvaisessa asemassa olevien asioiden ajaminen (Cemlyn & Briskman 2003, 174). Taideperustaiset työpajat loivat kohtaamisen tiloja eri taustoista tuleville nuorille ja niiden tavoitteena oli ennakkoluulojen vähentäminen. Tilan luominen ja kohtaaminen ei kuitenkaan yksistään riitä, vaan ennakkoluulojen vähentämisessä nähtiin oleellisena yksilöllisen hyvinvoinnin edistäminen sekä yhteiskunnallisten rakenteiden tarkastelu. Hankkeen toimintojen ytimeen asettui näin sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäminen yksilöllisellä, yhteisöllisellä ja yhteiskunnallisella tasolla.

 Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäminen on laaja tavoite, jota voi lähestyä eri suunnista (Dominelli, 2010). Esimerkiksi YK määrittelee sosiaalisen oikeudenmukaisuuden olevan ihmisten mahdollisuuksia saavuttaa täysi potentiaalinsa yhteiskunnassa (Suomen YK-liitto, 2018). Maahanmuuttajataustaiset nuoret voivat kohdata monenlaisia rakenteellisia esteitä ja sosiaalisiin identiteetteihin ja määritelmiin, kuten etnisyyteen, kansalaisuuteen, kieleen, uskontoon, sukupuoleen sekä niiden risteymiin liittyviä hierarkioita, mikä vähentää heidän mahdollisuuksiaan täyden potentiaalinsa saavuttamisessa. Taidevaihde-hankkeen perustana on ollut tunnistaa noita esteitä ja pureutua niihin käytännön ja tutkimuksen tasolla.

 Hankkeessa sosiaalista oikeudenmukaisuutta lähdettiin todentamaan kestävän kehityksen periaatteiden pohjalta. Kestävä kehitys edellyttää globaalia sosiaalista vastuullisuutta (Dominelli, 2010), jonka osana maahanmuuttajien kotoutumisen edistämisen voidaan nähdä. Kulttuurisesti kestävä kehitys merkitsee luovuuden ja kulttuurisen moninaisuuden kunnioitusta sekä vuorovaikutuksen edistämistä eri kulttuurien sisällä ja välillä. Ekologinen kestävä kehitys huomioitiin hankkeen toimintatavoissa valitsemalla taidetoimintaan ympäristöystävällisiä menetelmiä ja materiaaleja.

 Hankkeen arviointia sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kehyksessä

 Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden toteutumisen arviointi on haastavaa käsitteen laajuuden vuoksi. Hankkeen laajempia vaikutuksia on mahdollista arvioida vasta pidemmän ajan kuluttua. Toteutimme hankkeen toimintojen arvioinnin suhteessa kestävän kehityksen periaatteisiin, jotka edistävät sosiaalista oikeudenmukaisuutta. Noita periaatteita ovat osallisuus ja toimijuus, yhdenvertaisuus, turvallinen tila, luottamus, yhteisöllisyys sekä yhteiskunnallinen vaikuttaminen. Arviointi pohjautuu eettisesti sensitiiviselle tarkastelulle sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kehyksessä.

 Osallisuus ja toimijuus

 Työpajojen suunnittelu ja toiminta rakentuivat nuorten osallisuudelle ja toimijuudelle. Tätä vaalittiin muun muassa kuulemalla nuorten ajatuksia, toiveita ja huolia sekä antamalla tilaa ja aikaa heidän keskinäisten suhteiden muotoutumiselle. Osallistujalähtöisyys (Foster, 2012) merkitsi myös tiukan ohjeistuksen välttämistä. Nuoria ohjattiin kuitenkin yksilöllisten tarpeiden mukaan työpajojen toiminnoissa ja heitä tuettiin tunteiden ja heränneiden kysymysten käsittelyssä. Osa nuorista näyttäytyi rohkaisusta huolimatta melko passiivisina. Tämä saattoi johtua yhteisen kielen puuttumisesta, epävarmuudesta tai sosiaalisista esteistä, kuten toiseuden kokemuksesta. Toisaalta, kuten yksi kuvataidekasvatuksen opiskelija arvioi, kaikki osallisuuden kokemukset eivät näy ulospäin, vaan nuoret voivat kokea osallisuutta myös ollessaan vähemmän esillä tai aktiivisia. Vetäytyminen jostain toiminnasta voi olla valinta, joka osoittaa toimijuutta (Juvonen, 2015).

 Havainnot korostavat, että osallisuuden ja toimijuuden rakentumisen kannalta on tärkeää jättää tilaa ja aikaa avoimille keskusteluille ja spontaanille reflektoinnille. Kysymyksiä herättävät tilanteet syntyvät usein ennalta-arvaamatta, jolloin ohjaajilla – taiteilijoilla ja tutkijoilla – on oltava resursseja ja keinoja pysähtyä ja arvioida toimintaa uudelleen. Taiteilijat korostivat sen tärkeyttä, että osallistujat saivat toteuttaa omannäköistä tapaansa toimia, mikä lisää osallisuuden ja toimijuuden kokemusta.

 Yhdenvertaisuus

 Yhdenvertaisuus pohjautui osallistujien vastavuoroiseen kunnioittamiseen sekä erojen ja erilaisuuksien arvostukseen (Banks, 1995). Osallistujien sosiaalinen tausta, kuten kansallisuus, etnisyys, luokka ja sukupuoli tulivat esiin heidän keskinäisissä suhteissaan ja vaikuttivat vuorovaikutukseen. Työpajoissa pyrittiin tunnistamaan ja purkamaan sosiaalisten kategorioiden välillä olevia hierarkioita. Kielen ja kulttuurin tuottamat erot osallistujien välillä aiheuttivat lähinnä ajoittaista kommunikaation hitautta ja väärinymmärryksiä, mutta suuremmilta ristiriidoilta vältyttiin.

 Yhdenvertaisuuden toteutumisessa nähtiin tärkeäksi tunnistaa erojen lisäksi samankaltaisuudet. Nuoria rohkaistiin löytämään yhteisiä kiinnostuksen kohteita ja taitoja. Myös taiteilijoiden, opiskelijoiden ja tutkijoiden rooli nousi yhdenvertaisuuden suhteen keskeiseen asemaan. Asemansa puolesta esimerkiksi työpajoja ohjanneilla taiteilijoilla oli valtaa ja mahdollisuus määrittää osallistumisen muodot ja tavat, ja myös tutkijat ja opiskelijat omasivat tietoon ja asiantuntijuuteen liittyvää valtaa. Valta on kuitenkin suhteissa rakennettua eikä absoluuttista (Hokkanen, 2013), joten sitä pyrittin jakamaan uudelleen vuorovaikutustilanteissa yhdenvertaisuuden toteutumiseksi. Taiteilijat ja tutkijat olivat myös oppijan roolissa, tiedostaen olevansa osa kaksisuuntaisen kotoutumisen prosessia. Jotta taidetoiminta edistää yhdenvertaisuutta, sen täytyy pohjautua osallistujien tarpeille ja kiinnostuksille sekä valta-asetelmien purkamiselle. Tämä osoittautui myös projektiin sitoutumisen kannalta tärkeäksi.

 Turvallinen tila

 Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden kehyksessä on oleellista, että nuoret kokevat olonsa turvalliseksi toimiessaan ryhmässä tai yhteisössä. Lähtökohtana pidettiin sitä, että eri taustoista tulevat nuoret kokevat olevansa kunnioitettuja ja turvassa muun muassa rasismilta, syrjinnältä tai leimaavilta ennakkoluuloilta. Työpajoja järjestettiin sekä julkisissa että suljetuissa tiloissa, jotka luovat erilaiset puitteet esimerkiksi yksityisyyden suojan tai haavoittuvuuden kannalta. Suljetussa tilassa voitiin varmistaa, että nuoria tai heidän identiteettiään vahingoittava käytös jää ulkopuolelle ja he voivat turvallisesti ilmaista ajatuksiaan ja olla omia itseään. Julkisissa tiloissa työpajojen vastuuhenkilöt puolestaan eivät voi etukäteen varmistaa, keitä paikalle ilmaantuu ja millaisilla motiiveilla. Tämä vaati ohjaajilta tilanteiden sosiaalisen dynamiikan analysointia ja turvallisen tilan luomista rakentamalla ryhmän sisäistä luottamusta ja yhteenkuuluvuutta. Ohjaajilla oli merkittävä vastuu puuttua epäkunnioittavaan käytökseen. Lisäksi avoimuus ja keskustelu prosessien edetessä olivat tärkeitä osallistujien turvallisuuden tunteen lisäämisessä.

 Luottamus

 Työpajoja ohjanneet taiteilijat arvioivat, että nuorten välille syntyi luottamusta ja heidän suhteensa syvenivät toiminnan edetessä. Koska luottamuksellisten suhteiden rakentamisessa yksi oleellinen tekijä on aika, toiminnan lyhytkestoisuus tuotti jossain määrin haasteita. Toisaalta aika ei ole ainoa luottamusta rakentava tekijä, vaan sitä vahvistivat myös keskinäinen kunnioitus ja avoimuus. Luottamusta osoitettiin ja rakennettiin toiminnassa ja keskusteluissa. Esimerkiksi eräs teatterityöpajaan osallistunut musliminainen osoitti luottamusta ryhmän muita naisia kohtaan riisumalla päähuivinsa työpajan aikana. Hän ikäänkuin paljasti itsestään jotain, mitä hän ei julkisella paikalla yleensä tee. Luottamusta lisäsi tässä tapauksessa kanssaosallistujien sukupuoli – kaikki teatterityöpajan osallistujat ja ohjaajat olivat naisia – mutta myös tehdyt teatteriharjoitteet, joissa jokainen osallistuja paljasti oman haavoittuvaisuutensa. Keskinäinen luottamus syntyi näin vastavuoroisessa prosessissa (Törrönen ym., 2016).

 Yhteisöllisyys

 Taideperustainen toiminta perustui nuorten, taiteilijoiden, opiskelijoiden ja tutkijoiden vuorovaikutukselle, jossa sekä kuunneltiin toisia että annettiin itsestä. Vastavuoroisessa toiminnassa syntyi parhaimmillaan tunne yhteisöllisyydestä ja kuulumisesta (Törrönen, 2016). Kuuluminen yhteisöön lisää merkityksellisyyden kokemusta ja kotoutumista. Vaikka yhteisen kielen puuttuminen aiheutti välillä haasteita vuorovaikutukselle, yhdessä tekeminen nousi keskeiseksi yhteishengen luojaksi. Yhteisöllisyyden tunnetta rakennettiin esimerkiksi katutaidetyöpajassa yhteisen maalauksen tekemisellä, jossa nuorten muodostamat parit jatkoivat vuorotellen teosta. Sitoutuminen yhteiseen päämäärään sekä läheisyys osallistujien kesken lisäsivät yhteisöllisyyden kokemusta. Jo hetkellinen, taidetoiminnassa saavutettu yhteisöllisyyden kokemus voi rakentaa siltaa eri kulttuurista tulevien nuorten välille ja vahvistaa näin kaksisuuntaista kotoutumista.

 Yhteiskunnallinen vaikuttaminen

 Yksi hankkeen lähtökohta oli tunnistaa sosio-poliittinen konteksti, missä taideperustainen toiminta tapahtui. Hanke osoitti, miten taiteella on mahdollisuus tuoda esiin ja ehdottaa ratkaisuja yhteiskunnallisiin epäkohtiin (Dewhurst, 2014). Erityisesti mikrotason rakenteiden vaikutus taideperustaisessa toiminnassa oli helposti havaittavissa. Opiskelijat toivat esiin, että esimerkiksi kouluympäristön rakenteet ja totutut tavat saattoivat hidastaa taidemenetelmien käyttöä. He ehdottivat ratkaisuksi kotoutumista edistävän taidetoiminnan integroimista peruskoulujen opintoihin. Rakenteellisten muutosten kehittäminen yhteistyössä eri instituutioiden välillä voi edistää kotoutumisen edistämistä.

 Julkisen tilan käytön sekä performanssien ja yhteisötaideteosten esittäminen osana hanketta voi nähdä yhteiskunnallisena vaikuttamisena. Hanke toi esille nuorille tärkeitä aiheita taiteen keinoin. Näitä olivat esimerkiksi tulevaisuuden haaveet ja pelot, identiteettiin tai ihmissuhteisiin liittyvät kysymykset sekä yleisesti maahanmuuttoon liittyvät teemat. Ulkopuoliset ihmiset osoittivat kiinnostusta ja antoivat positiivista palautetta julkisesta toiminnasta, jossa nuoret maalasivat tai tanssivat esimerkiksi ostoskeskuksessa tai kadulla. Tämä toi erilaisia marginaaleja näkyville positiivisessa valossa, rikastutti kaupunkikulttuuria ja herätti keskustelua. Julkisissa tiloissa tapahtuva toiminta voi pidemmällä tähtäimellä vaikuttaa ihmisten asenteisiin ja moninaisuuden normalisointiin, mikä lisää kaksisuuntaista kotoutumista. Naisten teatterityöpajassa tehty näytelmä muuttamisesta ja pysymisestä käsitteli identiteettiin ja kotiin, pakenemiseen ja pelkoon, sekä ennakkoluuloihin ja valtaan liittyviä kysymyksiä. Näytelmää esitettiin satunnaisen yleisön lisäksi kaupungin valtuustolle, minkä toivottiin herättävän ajatuksia päättäjissä liittyen kotoutumis- ja maahanmuuttopolitikkaan (Pohjola, Laitinen & Seppänen, 2015).

 Taideperustaisen toiminnan haasteita kaksisuuntaisen kotoutumisen näkökulmasta

 Yhdeksi haasteeksi hankkeessa nousi työpajaprojektien lyhytkestoisuus. Esimerkiksi yhteisöllisen taidekasvatuksen periaatteiden (Hiltunen 2009, 255–260) soveltaminen lyhytkestoisessa toiminnassa osoittautui haastavaksi. Lisäksi nuorten sitoutuminen taidetoimintaan oli vaihtelevaa: ryhmäytymistä ei aina tapahtunut pidemmällä tähtäimellä, vaikka kohtaamiset olivatkin pääasiassa luottamuksellisia ja keskinäinen yhteys syntyi hetkellisesti.

 Yksi suurimpia haasteita nuorten kanssa toimiessa oli yhteisen kielen puuttuminen. Kielen rooli hankkeessa osoittautui kaksisuuntaiseksi: yhtäältä puuttuva yhteinen kieli rajoitti vuorovaikutusta, aiheuttaen ajoittain väärinkäsityksiä ja hankaloittaen yhteistä toimintaa. Toisaalta työpajojen ohjaajat toivat esiin muun muassa liikkeen ja visuaalisen ilmaisun mahdollisuudet kielimuurin ylittämisessä ja vuorovaikutuksen syntymisessä. Sanaton viestintä taideperustaisin menetelmin tuotti luovaa vuorovaikutteista ymmärrystä, joka ei aina tarvinnut puhuttua kieltä tuekseen. Kaksisuuntaisen kotoutumisen näkökulmasta olisi kuitenkin ollut hyvä, jos prosessin jossain vaiheessa olisi ollut mahdollista käyttää tulkkia syventämään ja vahvistamaan kommunikaatiota. Näin olisi voitu varmistaa se, että osallistujat saavat ilmaistuksi tunteitaan, odotuksiaan ja kysymyksiään hallitsemallaan kielellä. Toisaalta yksi hankkeen tavoitteista oli suomen kielen oppiminen yhteisen tekemisen kautta. Vaikka kommunikaatio ilman kieltä oli välillä hyvinkin rajallista, loi taideperustainen toiminta mahdollisuuden kielen oppimiselle sekä tilaisuuden kehittää keinoja ymmärretyksi tulemiselle ilman kieltä.

 Yksi hankkeen ydinkysymys oli, miten varmistaa nuorten aito osallisuus ja toimijuus työpajojen suunnittelusta toteutukseen. Osaltaan ajan rajallisuus, eri toimijoiden tavoitteiden kohtaamattomuus, sekä jossain määrin myös sosiaaliset hierarkiat, kuten sukupuoli, vähensivät osallisuutta. Näistä rajoitteista käytiin kuitenkin avointa dialogia työryhmissä ja nuorten kanssa prosessien eri vaiheissa. Osallistujalähtöisyyttä pyrittiin varmistamaan luomalla tilaa ja turvallisuuden tunnetta sekä kohtaamalla tasavertaisesti kaikki osallistujat. Myöhemmän arvion kohteeksi jää, jäivätkö nuorten välille syntyneet suhteet työpajojen sisälle vai jatkuvatko ne myös toiminnan jälkeen.

 Taidemenetelmien mahdollisuuksia kotoutumisen edistämisessä

 Yksi hankkeen taiteilijoista arvioi, että parhaimmillaan yhdessä tekeminen taiteen parissa tuotti kollektiivista älykkyyttä ja luovuutta, joka ylittää yksilöiden potentiaalin. Taidemenetelmien todettiin myös sisältävän ainutlaatuisia mahdollisuuksia kriittisyyteen ja keskusteluun yhteiskunnallisesti aroistakin teemoista, kuten ennakkoluuloista, rasismista ja maahanmuuttajuuteen ja turvapaikanhakijohin liittyvistä yleisistä asenteista (Huttunen, 2004). Taideperustainen yhteisöllinen toiminta voi purkaa esimerkiksi paljon puhuttuja jakolinjoja liittyen ihmisten asenteisiin maahanmuuttoa kohtaan: yhteisöllisessä toiminnassa on lopulta on aina kyse kompromisseista ja toisen huomioonottamisesta. Kompromissien tekeminen ei kuitenkaan tarkoita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden periaatteista tinkimistä.  

 Osassa työpajoista päästiin syvälle tiettyjen teemojen käsittelyssä, liittyen esimerkiksi etiikkaan ja moraaliin tai kulttuurisiin kysymyksiin. Toiset työpajat taas rakentuivat konkreettisemmalle yhdessä tekemiselle. Tähän vaikuttivat muun muassa taidemuoto, tila ja asetetut tavoitteet. Lisäksi käsiteltyihin teemoihin vaikuttivat ennustamattomat tekijät, kuten osallistujien persoonalliset ominaisuudet, ryhmäytyminen ja nuorten keskinäinen vuorovaikutus. Taideperustaiset menetelmät loivat kuitenkin mahdollisuuden nuorten tarpeista nousevien teemojen käsittelyyn monipuolisella tavalla.

 Taidevaihde-hanke osoitti, että osallistuminen taideperustaiseen toimintaan, joka pohjautuu eettiselle sensitiviisyydelle ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoitteille, on parhaimmillaan voimauttava ja toimijuutta lisäävä kokemus. Se rakentaa esimerkiksi maahanmuuttajataustaisen nuoren toimijuutta niin, että hänen on mahdollista säilyttää oma kulttuuritaustansa ja identiteettinsä sekä samalla kokea olevansa suomalaisen yhteiskunnan täysivaltainen jäsen. Taidemenetelmät luovat perustaa tälle tasapainolle, mikä ehkäisee syrjäytymistä ja lisää työelämämahdollisuuksia. Erään teatterityöpajaan osallistuneen naisen kommentti kuvastaa, miten osallistuminen oli lisännyt hänen rohkeuttaan puhua tuntemattomille ja sitä kautta saada onnistumisen kokemuksia myös työssään: “Ennen en uskaltanut puhua tuntemattomille ja pysyttelin (*asiakaspalvelu-) työssäni takahuoneessa, mutta nyt olen rohkeampi, uskallan olla myös kassalla”. Tämänkaltaiset kokemukset luovat pohjaa kaksisuuntaiselle kotoutumiselle.

Kirjallisuus:

 Banks, Sarah (1995) Ethics and values in social work. London: Palgrave Macmillan.

Cemlyn, Sarah & Briskman, Linda (2003) Asylum, children’s rights and social work. Child and Family Social Work 8, 163–178.

Dewhurst M (2014). Social Justice Art. A Framework for Activist Art Pedagogy. Cambridge: Harvard Education press.

Dominelli, Lena (2010) Social Work in a Globalizing World. Cambridge and Malden: Polity Press.

Foster, Victoria (2012) The pleasure principle: employing arts-based methods in social work research. European Journal of Social Work 15(4): 532–545.

Hiltunen, Mirja (2009). Yhteisöllinen taidekasvatus. Performatiivisesti pohjoisen sosiokulttuurisissa ympäristöissä. Acta Universitatis Lapponiensis 160, Rovaniemi: Laplands University Press

Hokkanen, Liisa (2013) Asiakaskansalaisen toimijuus sosiaalityöllisessä asianajossa. Teoksessa Laitinen, Merja & Niskala, Asta (toim.) Asiakkaat toimijoina sosiaali-työssä. Tampere: Vastapaino, 55–86.

Huttunen, Laura (2004) Kasvoton ulkomaalainen ja kokonainen ihminen: marginalisoiva kategorisointi ja maahanmuuttajien vastastrategiat. Teoksessa Jokinen, Arja & Huttunen, Laura & Kulmala, Anna (toim.): Puhua vastaan ja vaieta. Neuvottelu kulttuurisista marginaaleista. Helsinki: Gaudeamus, 134–154.

Juvonen, Tarja (2015) Sosiaalisesti kontrolloitu, hauraasti autonominen: nuorten toimijuuden rakentuminen etsivässä työssä. Helsinki: Julkaisuja/Nuorisotutkimusverkosto & Nuorisotutkimusseura, ISSN 1799-9219; 165.

Pohjola, Anneli & Laitinen, Merja & Seppänen, Marjaana (2015) Rakenteellinen sosiaalityö. United Press Global.

Suomen YK-liitto (2018) Sosiaalisen oikeudenmukaisuuden päivä. http://www.ykliitto.fi/yk70v/yk-paivat/sosiaalisen-oikeudenmukaisuuden-paiva. Luettu 3.6.18.

Törrönen, Maritta & Hänninen, Kaija & Jouttimäki, Päivi & Lehto-Lundén, Tiina & Salovaara, Petra & Veistilä, Minna (toim.) (2016) Vastavuoroinen sosiaalityö. Tallinna: Gaudeamus Helsinki University Press.

Törrönen, Maritta (2016) Vastavuoroisuuden yhteisöllinen luonne. Teoksessa Törrönen, Maritta & Hänninen, Kaija & Jouttimäki, Päivi & Lehto-Lundén, Tiina & Salovaara, Petra & Veistilä, Minna (toim.) (2016) Vastavuoroinen sosiaalityö. Tallinna: Gaudeamus Helsinki University Press, 39–56.

Kirjoittaja: 

Enni Mikkonen

Teksti on julkaistu aiemmin julkaisussa “Taidevaihde: Kaksisuuntaista kotoutumista taiteen ja sosiaalityön keinoin”. Toimittanut: Mirja Hiltunen,  Enni Mikkonen,  Maria Huhmarniemi & Merja Laitinen. Rovaniemi: Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja C. Katsauksia ja puheenvuoroja 58. 2018, s. 41-45.

#projektit

[postsantablog]

Kun Lumikki haukkaa omenaa

Ninni Korkalon Sulavalumi-teossarjaan kuuluva kaksikanavainen videoinstallaatio Black, Red, White Diaries koostuu videopäiväkirjoista, joissa Lumikiksi pukeutuneet naiset kertovat elämästään. Katsoja ei tiedä, mikä on totta ja mikä satua, kun naiset kertaavat kokemuksiaan ja omien sukujensa tarinoita lumikkisadun tematiikalla. Teos on esillä Studio Mustanapassa, Galleria Napan alakerrassa, 19.12.2018 asti.

Videossa on motiivi, eli usein toistuva merkityksellinen aihe. Se on omena. Kun Lumikki haukkaa omenaa, kertojan kehollisuus korostuu. Samalla nousee esiin tematiikka hyvästä ja pahasta ja niiden suhteellisuudesta. Videon lyhyet mutta toisiinsa lomittuvat kertomukset saavat hyvän ja pahan vaihtamaan paikkaa näkökulmasta riippuen.

Omenan voi tulkita hyvän ja pahan tiedon puun hedelmäksi. Se johdattaa kysymykseen paratiisista. Videota on kuvattu sekä lumisessa Lapissa että Brasilian Riossa, mutta nämäkään ympäristöt eivät näyttäydy teoksessa yksiselitteisesti. Maisemiensa kautta teos kuitenkin ankkuroituu vahvasti Lapin maisemaan ja lappilaiseksi kuvataiteeksi samalla, kun tematiikka on universaali ja taitelijan konteksti kansainvälinen videotaide. 

Lue myös

Maria Paldanius, 2018, Lumikit laukovat lumivalkoisia totuuksia – Kuvataiteilija Ninni Korkalon videoteossarja lihallistaa tutun satuhahmon. Lapin Kansa 23.11.2018

Tuuli Penttinen-Lampisuo, 2018 Lumikit oluella: Galleria 3h+k:n näyttelyt käsittelevät ystävyyden kauneutta ja ihmissuhteiden sekavuutta. Satakunnan Kansa 29.10.2018.

Maria Huhmarniemi

#GalleriaNapa

[postsantablog]

Veronpalautusten sijoittamisvinkit Lapin kuvataiteeseen

On jälleen se aika vuodesta, jolloin nautitaan veronpalautuksista. Niiden sijoittamisen kärkenä on syytä olla eettisyys ja ilon maksimointi. Rahat kannattaa sijoittaa siten, ettei synny epävarmuutta teon ympäristöhaitasta ja vastaavista ikävistä sosiaalisista ja poliittisista vaikutuksista. Kuvataide oman maakunnan alueella on tällainen oivallinen sijoituskohde. 

Ilon maksimointi liittyy taiteen tuomaan iloon itselle, omaisille ja myyjälle. Parhaimmillaan nautit taideaarteestasi ja mahdollistat kuvataiteilijan vuokranmaksun ja joulupäivällisen.

Sijoittamiseen liitetään usein toive pääoman arvon kasvusta. Millaiseen kuvataiteeseen Lapissa kannattaisi sijoittaa? Ehkä nuorten taiteilijoiden töihin, joiden arvo kasvaa taiteilijan menestyksen myötä? Tai grafiikkaan, joka on edullista, ja johon ei siten liity taloudellisia riskejä.

Reidar Sästöniemi toimii tässä ilmiössä suunnannäyttäjänä. Valtamediat uutisoivat hiljattain, että Särestöniemen teos Kielto ja kaipaus (1967) huutokaupattiin 80 000 eurolla ja muidenkin teosten kysyntä on kovaa. Särestöniemen teokset eivät olleet aikalaistaiteena halpoja, mutta niiden arvo on noussut huimasti. Sijoittajan ei siis kannata hankkia edullisinta taidetta, vaan upeinta, omaperäisintä ja rohkeinta. Vuonna 2018 se ei tietystikään tarkoita Särestöniemen maalauksen toisintoa, vaan tämän ajan merkkiteoksia.

Lapissa on monta kuvataitelijaa, joiden teoksille voi povata arvonnousua, mutta millaisilla kriteereillä ennustamista voisi tehdä? Taidemaailman tunnustukset kielivät taiteilijan menestyksestä mutta eivät osoita potentiaalisimpia sijoituskohteita. Eihän Särestöniemikään ollut aikanaan taidemaailman suosiota nauttiva taiteilija.

Yksi tekijä, joka sijoituskohteen valintaan voitaneen liittää, on taiteilijan päätoimisuus. Kun taiteilija työskentelee päätoimisena kuvataiteilijana, hän voi kehittyä ja tehdä merkittävän uran. Päätoimisille taiteilijalle teosmyynnin tulot tuovat myös merkittävimmän ilon, kun leipä ei ole palkkatyön leventämä! Rovaniemellä asuvia päätoimisia kuvataiteilijoita ovat tällä hetkellä esimerkiksi Jouko Alapartanen, Eliina Hurtig, Sanna Korteniemi, Tuomas Korkalo ja Mari Oikarinen; Kemin suunnassa muun muassa Sanna Haimila, Marjo Hyttinen ja Pirjo Nykänen. Sodankylässä asuvat Helena Junttila ja Kaija Kiuru, Kemijärvellä Pirkko Mäkelä-Haapalinnna, Kolarissa Essi Korva ja Posiolla Paula Suominen. Heidän ja monen muun lahjakkaan lappilaisen taiteilijan teoksia myydään Galleria Napassa.

Kittilään on hiljattain asettunut asumaan ja työskentelemään taiteilijapari Raisa Raekallio ja Misha del Val. Heidän näyttelynsä on tulossa Galleria Napaan 22.12.2018 alkaen. Jos veronvapalautukset säästyvät tähän asti, kannattaa heidän näyttelynsä huomioida kohteena!

Tervetuloa Napaan etsimään sinulle sopivaa sijoitusta!

Maria Huhmarniemi

#gallerianapa #muut

[postsantablog]

Pienkaupunkisinfonia: 96100-97690 pohjoisen kuvauksena

Kuvat tyhjästä lumisesta jalkapallokenttä käynnistävät Panu Johanssonin videoteoksen Pienkaupunkisinfonia: 96100-97690 poljennon. Kuvakieli on tuttu valokuvataiteen näyttelyistä: olen seisonut useissa valokuvataiteen gallerioissa ja museoissa ihmettelemässä kuvia tyhjistä tekonurmen peittämistä tenniskentistä tai autioista ulkouimaltaista. Nämä valokuvat ovat jääneet minulle vieraiksi ja kokemukset ovat olleet luotaantyöntävä. (Se on toki voinut olla valokuvaajien tarkoituskin.) Johanssonin video toimii kuitenkin toisin. Se vetää katsojan mukaansa. Elokuvan katsojana, mustassa näyttelytilassa, koen olevani henkilö, joka katsoo maisemaa ja kävelee sen sisään.

Johanssonin pienkaupunkisinfonia vie katsojan Rovaniemen laitakaupungille, kerrostalojen pihoille, alikulkutunneleihin ja leikkikentille. Välillä paistaa aurinko, sitten pyryttää ja on yö. Värimaailma muistuttaa 70-luvun värivalokuvia, mikä hämärtää kokemuksen vuosikymmenestä. Elokuva nostaa mieleeni muistojani kahdenkymmenen vuoden takaa, kun vietin Rovaniemellä nuoruuttani ja opiskelijaelämää. Silloin kävelin usein hiljaisessa Rovaniemen yössä: koulusta tai baarista kotiin ja kavereiden luo kylään. Elokuvan herättämä muisto on kehollinen. Melkein tunnen pakkasen puraisemat reidet sukkahousuissa ja maut grilliltä haetuista ranskanperunoista ja väljähtyneestä Lapin Kullasta. Muistan myös noiden kävelyjen taian, kuten yöauringon, usvan ja talvisen lumen vaimentaman maiseman tähtitaivaineen. Selvittelin ajatuksiani katsomalla virtaavaa jokea juuri, kuten video kohdistaa katseeni.

Voisin vaikka vannoa, että elokuvan tekijä Panu Johansson on viettänyt kanssani samaa nuoruutta Rovaniemellä. Näin ei kuitenkaan ole. Hän on kuvannut teostaan viime vuosina. Yhtenä hänen tavoitteenaan on ollut tallentaa muuttuvan kaupungin kasvoja. Tässä hän on onnistunut.

Johansson toteaa elokuvan kuvaavan Rovaniemeä mutta heijastelevan myös koko Suomen todellisia kansallismaisemia eli metsän ympäröimiä betonilähiöitä. Näin varmasti on, mutta kiinnostavampaa on mielestäni tarkastella videota pohjoisen kaupungin kuvauksena. Tarkoitan pohjoisella esimerkiksi Suomen ja Ruotsin Lappia mutta laajemminkin arktista kaupunkikuvausta. Pohjoisuus nousee elokuvassa esiin muun muassa jääteillä ja laduilla, kesäisen suon moottorikelkkareittien kyltteinä ja vaaramaisemana kevättulvan aikaan.

Kanadalainen taiteen tutkija ja professori Daniel Chartier on avannut keskustelua pohjoisen kuvaamisesta kuvitteellisen pohjoisen käsitteellä. Esseessään Imagined North hän pohtii pohjoisen kuvaamisen eettisiä perusteita. Esseen lähtökohtana on tutkimus pohjoisen kuvauksista muun muassa kuvataiteessa ja kirjallisuudessa. Usein nämä kuvaukset on tehty etelän näkökulmasta. Kaukainen pohjoinen esitetään tuntemattomana, tyhjänä, asumattomana ja syrjäisenä maailmana. Pohjoista on kuvattu tiloina, eikä elettyinä paikkoina. Siihen on vakiintunut kuvakieli, josta Chartier käyttää kuvitteellisen pohjoisen käsitettä. Chartier tuntuu peräänkuuluttavan pohjoisessa asuvien ja työskentelevien toimijuutta pohjoisen kuvaajina sekä eletyn kulttuurin välittäjinä. Tutkijoiden ja taiteilijoiden tulisi rikastaa ja monipuolistaa pohjoisen, talven ja arktisuuden kuvastoa siten, että sirkumpolaarisen elämän kulttuurinen rikkaus ja monimuotoisuus tulisivat esiin. Tätä Chartie kuvailee käsitteellä todellisuuden ekologia – ecology of the real.

Chartierin esseen ristiinlukeminen Johanssonin videoteoksen kanssa herättää ristiriitaisia ajatuksia ja kysymyksiä. Johansson kuvaa Rovaniemen tyhjänä – elokuvassa ei ole hänen lisäkseen yhtään muuta ihmistä. Toisaalta tunne eletystä paikkakokemuksesta välittyy teoksesta ja siirtyy teoksen katsojalle, eikä elokuva toisinna arktisuuden stereotypioita. Sen sijaan teos johdattaa katsomaan lumipyryyn katoavia liikennemerkkejä ja harhailemaan sohjoisille kentille. Mietin, kuvaako teos myös pohjoista henkistä maisemaa ja mielentilaa – mutta se olisi jo toisen kirjoituksen aihe. (Mielestäni teos kuitenkin välittää pikemminkin osallisuutta kaupunkitilaan kuin vieraantuneisuutta ja ulkopuolisuutta.)

Pienkaupunkisinfonia: 96100-97690 välittää kaupungin eletyn todellisuuden ja samalla poikkeaa huomattavasti Rovaniemen vakiintuneesta kuvastosta, jota tehdään matkailumainontaan. Maamerkkeinä toimivat Paliskuntain yhdistyksen ja Pohjanhovin logot ja Kaapeli-kyltti - toisin kuin Rovaniemen postikorteissa. Jatkankin Chartierin eettisiä periaatteita siten, että pohjoista kuvausta ei tulisi tehdä vain etelää varten. Pohjoista tulisi kuvata pohjoisessa asuvien taiteilijoiden toimesta ja muihin kuin matkailua edistäviin tarkoituksiin – kuten Johansson on tehnyt. 

Teos oli esillä Studio Mustanapassa lokakuussa 2018. Sen voi katsella ja kuunnella myös Vimeosta, mutta parhaimmillaan elokuva on teatterissa tai näyttelytilassa. Toivon, että tämä teos nähdään Rovaniemellä vielä uudestaankin ja keskustelu pohjoisen eettisestä kuvaamisesta käynnistyy myös Suomessa.

Maria Huhmarniemi

#GalleriaNapa

[postsantablog]

Lappi asuu taiteilijassa

Lapin taiteilijseuran vetovoimaisuutta kuvaa se, että monet taiteilijat haluavat kuulua Lapin taiteilijaseuraan, vaikka eivät asu Lapissa. Tämä on mahdollista, koska kerran myönnetty jäsenyys on pysyvä asuinpaikan muuttuessakin. Lapin taiteilijaseura on myös hiljattain muuttanut jäsenkriteereitään. Kun aiemmin taiteilijan tuli asua Lapissa hakiessaan jäsenyyttä, nyt olennaisempaa on, että Lappi asuu taiteilijassa.

Eemil Karila, Self portrait as a reindeer, 2014. Eemil on Berliinissä asuva Lapin taiteilijaseuran jäsen. Hän on syntynyt Rovaniemellä ja osallistunut seuran toimintaan säännöllisesti.

Yhdistyksen säännöissä määritellään jäsenyysehto seuraavasti: "Yhdistyksen varsinaiseksi jäseneksi hyväksytään Lapin maakunnassa vakituisesti asuva visuaalisen alan taiteilija, joka kuuluu valtakunnalliseen ammattiliittoon tai joka muutoin on hankkinut vastaavan pätevyyden ja toiminut ansiokkaasti omalla alallaan. Jäseneksi voidaan myös hyväksyä Lapissa osa-aikaisesti asuva tai Lapissa asunut visuaalisen alan taiteilija, jolla on vastaava pätevyys ja joka on lisäksi osoittanut sitoutuvansa Lappiin ja sen kuvataidekentän elinvoimaisuuden edistämiseen."

Lapin taiteilijaseuran ensisijaiseksi tehtäväksi koetaan edelleen edistää taiteilijoiden työskentelyedellytyksiä Lapissa. Tämän haasteen edessä taiteilijaseuran hallitus on kokenut tärkeäksi saada lisää jäseniä. Lapin taiteilijaseura on alueellisena taiteilijaseurana edelleen pieni kilpaillessaan valtakunnallisista avustuksista isompien seurojen kanssa. Jäsenet tuovat seuraan sekä jäsenmaksuja että verkostojaan ja osaamistaan. Seurassa tehdään myös paljon talkootyötä Lapin kuvataidemaailman kehittämiseksi. Tähän työhön voi osallistua myös Etelä-Suomesta ja muualta maailmasta.

Jyrki Siukonen on yksi Lapin taiteilijaseuran jäsentaiteilijoista. Hän edistää Lapin taide- ja kulttuurimaailmaa aktiivisesti. Vuonna 2018 hän on Lapin taiteilijaseuran näyttelytoimikunnan jäsen. Kuvassa on yksi osa Siukosen teoksesta   Viesti  (13-osainen kollaasi) vuodelta 2013. Teos oli esillä Hallaa-näyttelyssä Kemin taidemusessa vuonna 2014.

 Maria Huhmarniemi

#Muut

[postsantablog]

A Year of Art and Culture – Events in Rovaniemi

A wide variety of annual art and culture events happen in Rovaniemi. Many of them are volunteer-based and arranged by artist-run organisations. The year starts with the Arctic Design Week and the Arctic Pride event. During summer, there are many musical events and the Old Market Square Carnival. Rovaniemi week opens the autumn season and is followed by a puppet theatre, and the Vitus and Arctic Fury Festivals. At the end of the year, there are many Christmas events.

                         Arctic Design Week and Arctic Pride during the Winter-Spring season

The Arctic Design Week brings together professionals in the field of design, together with businesses and ordinary citizens, to discuss the possibilities and future for Arctic Design. The program consists of talks and workshops, exhibitions, pop-up design shops and an arctic fashion show. The event aims to offer food for thought and for the soul.

Kuva: The Arctic Design Week. Photo: Studio Artica / Petri Teppo

Arctic Pride is a cultural event that brings out minorities in an easy way and stimulates discussion around sexual and gender minorities' in Lapland, Finland, and elsewhere. The program includes the Arctic Pride carnival, clubs, talks, film screenings and get together events in cafés and restaurants. 

Summer Time from Folk to Rock, Pop and Blues

The traditional Midsummer celebration, Juhannus, takes place at the City Beach, in Koskipuisto at the end of June. The celebration of the Midnight Sun is a key element in the festivities. Lighting bonfires, bathing in saunas and picking flowers are the most typical traditions at midsummer.

Jutajaiset  is an international event presenting folk dance and music. The program consists of concerts, workshops and happenings, which include children’s events. The focus is on performers from the north.

Picture: Finnish folk dance in Rovaniemi. © Rovaniemen kaupunki / Timo Lindholm

Roots ´n River Blues is one of the oldest and most important blues festivals in Finland. It has been arranged annually in Rovaniemi since 1995. Over the years, many famous international artists have taken part. The arena for the event changes from year to year, moving between festival tents and night clubs.

Ounaspaviljonki is a Venue for Music Festivals

Simerock  is a rock and pop music festival arranged in the Ounspaviljanki outdoor arena. There are over 20 000 visitors every year to this event. The director of the festival is Rovaniemi-based producer, Sime Yliaska.

Picture: Simerock, Teppo Seppä

   Nostalgic at the Old Market Square Carnival  

The Old Market Square Carnival highlights the traditional market culture of Rovaniemi. The city used to be an important market place where people from Lapland traded animal skins, fish, fur and so on. The Old Market Square Carnival brings together artists, designers, craftsmen and local foods. There are stands for shopping and eating, and concerts and playful competitions for visitors to the event. The income from the event is used for charity and the event is the biggest volunteer-based charity event in Finland.

  Photo: the Old Market Square Carnival. Photo: Timo Hyyryläinen

Autumn Brings a Variety of Festivals

Autumn starts with Rovaniemi Week in which the services of the city are presented to the town folk and to the students who have just arrived for the semester. The week includes free entry to many of the museums in the city. On the Night of Arts, several local musicians and dancers perform together with a program presented by the art students.

7 Sooloa! is a small but international puppet theatre festival that happens every August or September in Rovaniemi. It is arranged by the puppet theatre association of Lapland. Plays by solo performers are presented for both adults and children. 

Arctic Fury is a festival at the beginning of October. Movies and documentaries from the Arctic region are shown in the Arktikum-house and in kindergartens, schools and elderly people’s homes. The festival is arranged by the Arctic Science Centre together with its partners.

 Christmas Events

In December, many cultural events take place with a Christmas theme and atmosphere. For example, every year the Rovaniemi Theatre puts on a Christmas show for families, and many Christmas markets take place at weekends. Some of the Christmas markets, such as the one in the Korundi House of Culture and the Arctic Market in Arktikum House, are particularly good places to buy work by local artists, craftsmen and designers. Fine art, including paintings and prints, can be obtained from the shop in Napa Gallery. 

Christmas Carols lift the Christmas spirit, and these are organised in churches in both Finnish and English. Christmas shows are also made by local children and young. For example, the Circus Taika-Aika puts on a Christmas show in which circus trainees perform their skills as part of telling the Christmas story. Christmas Fantasy is an exotic experience in village Sonka near Rovaniemi. It is an open air theatre in which you will be guided by forest elves to the festival hall of forest hosted by Santa Claus' wife and Grand Old forest elves. 

The city of Rovaniemi welcomes the New Year in the City Hall Square with, music and circus shows. The Fireworks at midnight can be viewed by the river Kemijoki (on the river bank) next to Hotel Pohjanhovi.

Photo: Circus Taika-Aika and the Christmas show, photo: Aleksi Laurila  

Maria Huhmarniemi

Maria Huhmarniemi is an artist and art teacher who lives and works in Rovaniemi. She frequently entertains Finnish and international guests whom she tells about the city of Rovaniemi. In this series of articles she summarises the main features of the art and culture found in Rovaniemi.

#inEnglish

[postsantablog]

The art and culture of the city is bigger than its size – Rovaniemi

The Berlin of Finland

Rovaniemi, capital of Lapland, is a city of vivid art and culture. It is home to the University of Lapland with its Faculty of Art and Design, the Lapland Chamber Orchestra, the Rovaniemi Theatre, the Art Museum and a host of artists´ associations and organisations.

By its number of citizens, Rovaniemi is a relatively small town: there are roughly 60 000 people living in Rovaniemi. However, the land area of the city makes it one of the largest in Europe. Rovaniemi also celebrates a number of other records: The Art Museum houses over 3000 contemporary Finnish artworks, the local circus school has over 500 members, and the city enjoys an abundance of pubs and restaurants. For example, in 2012, someone calculated that there were so many seats in the restaurants, pubs and night clubs in Rovaniemi than every townie could have been seated at the same time! A special event is the annual Old Market Square Carnival in Rovaniemi, which is the biggest volunteer-based charity event in Finland.

Rovaniemi is also celebrated as the most northern home of art and culture. The city hosts the world´s northernmost design week, the Arctic Design Week. Similarly, the Lapland Chamber Orchestra is the most northern professional orchestra in the European Union, while the Rovaniemi Theatre is further north than any other professional theatre in Europe.

If somebody were to calculate the floor space taken up by art exhibitions in the city relative to its number of inhabitants, I suspect that Rovaniemi would break all records.

It is no wonder that Rovaniemi is sometimes called the Berlin of Finland or the Berlin of the North. The comparison is justified by the vivacity of the city’s cultural life, coloured as it is by its art students, the number of flea markets, and its location between the West and East. While Rovaniemi is the gateway to Lapland, it is also a route to Northern Russia.

                        Be Touched by Contemporary Art in Rovaniemi’s Art Museum

One of the best collections of Finnish contemporary art is on show in the art museum in Rovaniemi, located in the Korundi House of Culture. This collection is extraordinary. A visit to the exhibition will find me meditating in front of the huge paintings, breathing in the multi-sensual installations, being sensitized, and then touched and empowered by the beauty of the artworks.

This extraordinary collection has an interesting history. The collection was raised by funding from the Jenny and Antti Wihuri Foundation. As far back as 1957, the Foundation decided to support Finnish contemporary art by buying artworks from Finnish artists. In 1983, the collection was given to Rovaniemi. The leaders of the foundation recognised the need in Rovaniemi, and, soon after, the art museum was established to house the collection. In 1986 it was opened to visitors.

The Wihuri Foundation uses experts, such as artists and art historians, to select artworks for the collection. Paintings, sculptures, installations and photographic art form the core of the collection. There are only a few pieces of media art and no pop-art or political art in the collection. Pictures of all the artworks are published on the Internet . In the exhibitions, the artworks are displayed in such a way that the theme of each piece is fulfilled and deepened.

Picture: The Art Museum. Photo: Arto Liiti.

In several of the artworks, artists have interpreted their Finnish heritage and mental landscape. Bears, lynxes and hares are given metaphysical meanings in the exhibitions. A number of artists from Lapland are also represented: for example Helena Junttila, Kaija Kiuru, Juhani Tuominen, Marjo Hyttinen, Tom Engblom, Leila Lipiäinen and Liisa Karintaus.

In addition to the permanent exhibitions, there are temporary exhibitions of Finnish and international contemporary art, which are held in the Culture House of Korundi. Every month, in the cafeteria, there is an exhibition of work by the Artist of the Month. This is arranged by the Artists´ Association of Lapland.

  Come and Meet Local Artists

Immediately opposite the Korundi House of Culture you will find the Napa Gallery. The Napa Gallery is hosted by the Artists’ Association of Lapland. They present small solo and group exhibitions on two floors.

The association produces some of gallery´s program themselves. Their profile is set as Northern contemporary art, which includes artists from the North Calotte region and Finnish-Russian art projects. For example, the annual Young Arctic Artists’ exhibition draws artists from the northern areas of the Scandinavian countries.

Pictures: The Young Arctic Artists exhibition in Napa Gallery, 2017. Photo: Santeri Happonen

Exhibition openings are on Friday nights, so check the exhibition calendar and find out if you will be in the city on an opening night. If you are, you will be able meet the local arts and culture enthusiasts there.

Gallery Napa includes an art and design shop. Small scale artworks and jewellery, designed and handmade by artists and designers from Lapland, are on sale. There is also an Art Lending Service which provides its clients with an easy way to acquire high-quality art either for rent or for purchase by instalment.

Gallery Napa is run by the artists themselves. By visiting and shopping there, you support the artists living and working in Lapland! Entry to the gallery is free.

Continue your Gallery Tour in the University, Arktikum and Varjo Gallery

The Faculty of Art and Design of the University of Lapland produces over 100 exhibitions a year. Some of these are displayed in the art galleries of the Arktikum House and some on the University Campus. These exhibitions include shows by art students and their professors and joint productions in art and design. Artistic research and art-based research are also presented in these exhibitions.

In the Faculty, students study art and design. This is reflected in the profile of their exhibitions, which cover interior and textile design, industrial design, graphic design, audio-visual media culture, community art and art education. An exhibition tour in the campus is an opportunity to see artworks by emerging talents and be updated of the current studies in art and design.

If you visit the University Campus, you must not miss the collection of sculptures by Kari Huhtamo. These modernistic steel sculptures are situated both in and outside the campus buildings and there are 23 sculptures in total. (You can read more about the public art in Rovaniemi on the Art Locator website.

There is one more gallery in the centre of Rovaniemi, the Varjo Gallery. It is a space for displaying art, design and handcraft. The gallerist, Vele Varjo, describes his space as a grassroots level art gallery with a relaxed and jovial atmosphere.

Picture: Exhibition openings in Gallery Valo, Photo: Marko Juttila

Concerts, Clubs and Jam Sessions

The music culture in Rovaniemi is diverse. The town is home to dozens of choirs, bands and artists of different styles. You can choose to go to concerts, gigs or jam sessions. For example, on Friday and Saturday nights, DJs play for example at the Café Kauppayhtiö and in the Café & Bar 21.

Open Stage is a free venue, where anyone who so wishes has a chance to step up on the stage and do their thing. Music, poetry, dance, stand-up comedy, magic tricks, monologues and all other forms of stage art are welcome. Musicians, artists and music lovers gather for these events. Their time and place can be found on the Facebook site for Open Stage Rovaniemi. 

The Lapland Chamber Orchestra is well-known internationally. John Storgårds is the orchestra’s Artistic Director and celebrated conductor. The orchestra has specialised in giving first performances in Finland of works by international composers. It has also given world premieres of works by several significant contemporary composers. The orchestra regularly tours Lapland and performs elsewhere in Finland and abroad. In Rovaniemi, the concert hall of the Korundi is used for its concerts, roughly once a month.

In northern Finland, hard rock and heavy metal have been popular for decades. The rock club Grande provides a floor for this genre. In the centre of the city, Lordi Square honours the victory of the heavy metal band Lordi in the 2006 Eurovision Song Contest. Rovaniemi is the home town of the singer in the band.

Dance, Circus and Theatre

Rovaniemi hosts theatre for everybody, from babies to grandpas. Rovaniemi Theatre goes on tour around Lapland and also performs in its home venue, Lappia-House. Every year the theatre puts on plays of all genres, with some of them thematically linked to Lapland.

The Rovaniemi-based Dance Theatre Rimpparemmi is a remarkable local professional theatre group that tours Finland and abroad. Some of their productions are targeted at adults and some at children. They combine traditional folk dance to modern dance and contemporary aesthetics. The performances are often energetic and loaded with joyful and nostalgic emotions. As dance performances they open up for non-Finnish speaking audience as well.

In addition to the Rovaniemi Theatre and the Rimpparemmi, there are professional dramatic freelancers, amateur theatre groups and artists´ associations, which function in the fields of theatre and the other performing arts. One of them is the theatre group Lentävän poron teatteri  [The Theatre of the Flying Reindeer]. This is an organisation that arranges, among other things, summer theatre productions on the patio of the Kauppayhtiö cafeteria. This theatre group defines its mission as making people laugh. An open air theatre on the river bank in Konttinen Park is the venue for the summer theatre Konttisen kesäteatteri. Their plays are aimed at families with children. The Student Theatre of Lapland is an amateur theatre group which produces plays and workshops for its members. They perform in the Wiljami Culture House.

Playwright Esko Janhunen has had a long career in Rovaniemi directing small theatre productions, for example in restaurants. Actors Hannu Friman and Irene Tikka are performers who produce the shows in alternative venues, inter alia, in restaurants and pubs.

Picture: Picture: Artist Mette Ylikorva and Vau Vanne Scene. Photo: Tatu Kantomaa

The innovator of the baby circus lives in Rovaniemi, the artist Mette Ylikorva. Babies enjoy these shows and workshops where balls, scarves and acrobatics are used to interact with the babies. This theatre of play, Vau Vanne, is designed for families with small children and is presented around the world and, occasionally, also in Rovaniemi.

The artists of the Cross-Art Collective Piste complete the theatre, dance and circus scene in Rovaniemi. They perform all around Finland and abroad.

Puppeteers’ performances can be seen at the annual puppet festival, 7 Sooloa. This is an international festival for solo puppet theatre and is arranged by the Puppet Theatre Association of Lapland.

Vast Expertise in Art Education

Traditionally, Rovaniemi has been known as a city of folk dance. The folk dance and music ensemble Siepakat  was founded already in 1977. By the 80s, most children in Rovaniemi were familiar with folk dancing. Nowadays, there are about 200 dancers and musicians in the Siepakat association, ranging in age from three-year-olds to seniors. During summer, the Folk Festival Jutajaiset  presents and celebrates this culture.

The Dance Art Institute of Lapland has opened a wide variety of possibilities for dance in Rovaniemi. Their courses range from contemporary dance to flamenco and jazz. Additional dance associations have been instituted in recent decades. The purpose of The Dance Theatre Studio Solu  is to cultivate and develop dance theatre activities in Lapland, while the Starline Cheer and Dance school  specializes in dance for children and young people.

In addition to dance, children in Rovaniemi can also become involved in the visual arts, music and circus. There is an art school for children and young people where the visual arts are practised, and a music school where children learn to sing and play various instruments. Concerts in which students perform are arranged regularly and are open to everyone.

The Cross-Art Collective Piste offers art courses for families. They have training programs in circus art and many other art activities on the interdisciplinary space between circus, fine arts, dance, music and so on. Their art practices support the interaction of families. The Piste also arranges art programs that support integration, together with the Artists´ Association of Lapland.

The Faculty of Art and Design of the University of Lapland offers courses in art education and community art. In its Master´s program, Arctic Art and Design, the students learn to apply artistic practises to social work, the health care sector and to the development of tourism sites and services.

The vast expertise in art education contributes to the cultural richness of the city and to its general atmosphere.

Maria Huhmarniemi

Maria Huhmarniemi is an artist and art teacher who lives and works in Rovaniemi. She frequently entertains Finnish and international guests whom she tells about the city of Rovaniemi. In this series of articles she summarises the main features of the art and culture found in Rovaniemi.

#inEnglish