#saksanpaimenkoira | Explore Tumblr Posts and Blogs

sotakoiransaappaissa · 1 year

Text

𝐋𝐮𝐤𝐮 𝟏

"Nyt luminen tuuli pieksää aukealle."

Joulukuu, 1939

Ruskea valkoinen paimenkoira käveli lumen peitossa olevaa polkua pitkin. Hänen vierellään kulki kävellen pitkätakkinen mies. Omistajan edessä kulki muita aseilla varustettuja ihmisiä jotka kantoivat muitakin tavaroita mukanaan. Kukaan ei oikein puhunut mitään, mutta seefferi osasi olettaa mihin he olivat menossa.

Joulukuinen pakkaspäivä ei näyttänyt lauhtumisen merkkejä. Pilvetön taivas enteili kovia pakkasia ja yöksi kirkasta tähtitaivasta. Pakkanen tuntui kiristyneen sitten hämärän aamun, kellon lyödessä nyt 16.26. Ulkona vallitsi kirpeä pakkanen, joka nipisteli saksanpaimenkoiran nenää. Tassut upposivat jokaisella askeleella syvään lumeen, ja joukkio liikkui ärsyttävän hitaasti. Edestä päin puhaltava tuuli lennätti lunta kasvoille, joka sitten sulasi vedeksi, ja jäätyi turkkiin kiinni. Häntä ei oltu varustettu tämän kaltaisia säitä varten, ja valjaat jotka tämän päällä olivat, tuntuivat olevan aivan jäässä.

Kuusien oksat olivat lumikerrosten peitossa, joka sai ne taipumaan kohti maata. Paimenkoiran omistajan pitkä ruskea takki heilahteli tuulen mukana silloin tällöin. Jäässä oleva lumi narisi miehen kenkien alla, ja pisteli seefferin anturoita lievästi

Matkalle lähdettäessä joukko oli jaettu ryhmiin, jotka olivat menneet eri suuntiin. Paimenkoiran muutama tuttu oli erotettu tästä ja juuri hänen ryhmänsä mukana ei ollut ketään tuttuja. Se auttoi hyökätessä, sillä hänen ei tarvinnut huolehtia tovereidensa hyvinvoinnista.

Toisaalla lähes kylmän kohmettama belgianpaimenkoira asteli levottomana poikki juoksuhautojen, aina komentokorsulle saakka. Lähtö kannakselta koittaisi mitä pikimmiten kohti itärajaa, jossa vihollisjoukot jo väijyivät. Sodassa ensikertalaisen paimenkoiran silmissä, tilanne näytti kriittiseltä puna-armeijan vyöryessä kohti vartioimatonta rajaa sekä panssarintorjunta välineistön käydessä vähiin. Onneksi suomalaisten kehittämä mottitaktiikka tuotti tulosta, jolloin neuvostosotilaat saatiin jossain määrin pidettyä ruodussa sekä etäämmällä sisämaasta.

Siinä lähtöä odotellessaan, päätti paimenkoira käväistä perinteisellä vartio kierroksellaan. Korsun lähimaastossa käppäilleessään, kuuli nuori sotilas äänen, joka sai kokeneenkin sotilaan jämähtämään niille sijoilleen. Emma - pikakiväärin kammottava pauke kuului kaukaa, kenties rajalta.

Rajan toisella puolella vaeltanut paimenkoira huomasi osastonsa kävelyvauhdin kiihtyneen. He alkoivat ilmeisesti olla lähellä rajaa, ja hyökkäykseen ei olisi enää pitkä aika. Uroksen keho tärisi lievästi, osalti pelosta ja osalti kylmän ilman takia. Häntä jännitti vastus joka oli rajan toisella puolella, vaikka tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun hän oli ollut hyökkäyksessä mukana.

Joukko alkoi asettua jonkinlaiseen asetelmaan, mutta uros tiesi että hänen ainoa tehtävänsä nyt oli seurata omistajaa. Kun mies liikkui asemilleen, ruskeaturkkinen saksanpaimenkoira seurasi aivan tuon vieressä. Seefferi meni maate omistajan viereen, kuullen yhtäkkiä läheltä laukaisuja. Se sai koiran hätkähtämään, mutta tämä pysyi silti visusti maassa kiinni. Ilman komentoa hän ei liikkuisi senttiäkään.

Omistaja viritteli asettaan tämän vieressä, tai niin ainakin saksanpaimen oletti. Hän ei nimittäin edes kääntänyt päätään katsoakseen. Edessä päin melko kaukana häämöttävä suomalaisten juoksuhauta kiinnosti häntä enemmän. Siellä heidän vihollisensa oli piilossa.

Sotakoiran kuullessa ihan tämän vierestä aseen laukeavan, hän alkoi todella tuntea pelkoa. Koko Neuvostoliiton joukko oli huonosti varustautunut huonoon ilmaan, ja Suomi vastaili jo hyökkäyksiin.

Osasto alkoi liikkua eteenpäin, ammuskellen yllättävän kovalla tahdilla. “Mene, mene!” Seefferin vierestä kuului omistajan huuto venäjäksi. Tämä antoi viimeisen katsahduksen omistajaansa kohti, ennen kuin lähti toteuttamaan tehtäväänsä.

Pakkasen nipistellessä saksanpaimenkoiran turkin läpi, uros etsi katseellaan lähellä olevia suomalaisia sotakoiria. Ollessaan suomessa nuorempana, hän oli oppinut tunnistamaan hyvin omansa ja vihollisen. Tällä hetkellä tehtävä oli vaikeampi, sillä kylmä ilma ja tuuli häiritsivät tätä.

Pian juoksuhaudan suunnasta ilmaantui toinen sotakoira. Seefferi lähti kiertämään pidemmältä, ja ajatteli yllättävän tuon sivulta. Olisi turvallisempaa yrittää yllättää vihollinen, kuin juosta suoraan päälle.

Kaulapannan puristaessa kaulaa kylmässä ilmassa, paimenkoira lähti juoksemaan vasemmalle, kaartaen sitten kohti vierasta koiraa. Hän kuuli taustalla muutaman sotakoiran haukunnat, jotka olivat hyökänneet kohti vihollista samaan aikaan. Kurtistaen kulmiaan, seefferi toivotti mielessään onnea tovereilleen.

Suomen sotilaiden edessä oli suo, että vihollisjoukot. Suon takana kohosi metsäinen harjanne. Suolla kasvoi vaivaismäntyjä, joiden takaa yksi suomen sotakoirista yritti nähdä vastakkaiseen metsänreunaan. Rajan takaa kuului lähtölaukauksia sekä jyrähdyksiä. Belgianpaimen painautui vasten ampumahautaa väistääkseen vihollisen luodit, mitkä syöksyivät tätä kohden sekä vilisivät vierestä. Kello läheni viittä.

Vihollisen tulitus yltyi sekä tykkien jyske voimistui. Vihollisen tulen yltyessä, nousi paimenkoira äkisti ylös sitten rajaa kohden juosten. Ilme oli päättäväinen, että peloton. Tämä luotti ketteryyteensä luotien väistelyn suhteen, joten eteneminen kävi yllättävän ripeästi.

Neuvostoliiton sotakoira havaitsi toisen koiran lähtevän hyökkäykseen. Se luimisti korviaan ja toivoi vielä onnea omistajalleen. Olivat he ennenkin selvinneet, ja selviäisivät myös nyt. Hyökkäyksen jälkeen he tapaisivat taas lähimmällä leirillä, kuten aina ennenkin.

Paimenkoira läheni suomalaista sotakoiraa, ja tarpeeksi lähellä ollessaan hyppäsi sen niskaan. Hyökkäyksen iskun voiman takia, koira kaatui kyljelleen maahan päästäen rääkäisyn suustaan. Koira alkoi rimpuilla ja murista tälle, tämän yrittäessä kaataa koiraa uudelleen. Suomalainen sotakoira sai otteen uroksen kaulasta ja repäisi tämän kylmää maata vasten. Aseiden laukaukset ja kranaattien räjähtelyt näiden ympärillä pelottivat Neuvostoliiton sotakoiraa, mutta tällä hetkellä saksanpaimenkoiran ainoa tehtävä oli saada sen päällä oleva vieras koira pois päiviltä.

Seefferi loksutteli leukojaan yhteen, yrittäen potkia koiraa irti kaulastaan. Hetken rimpuilun jälkeen uros onnistui saamaan heikon otteen toisen sotakoiran kaulasta, ja pääsi kuin pääsikin vapaaksi sen alta. Päästyään pois seefferi otti muutaman askeleen taakse, näytellen hampaitaan. Paimenkoira murisi aggressiivisesti, tutkiessaan katseellaan vierasta koiraa. Se oli ollut yllättävän vahva vastus tälle, joten tämä joutui miettimään seuraavaa siirtoaan tarkkaan.

Uros otti muutaman askeleen sivulle, kiertäen hiljaista vauhtia belgianpaimenkoiraa, katseen koskaan jättämättä tuota. Seefferi katsoi tuota tuimasti, puhdas viha loimuten sen silmissä. Kylmän pakkastuulen iskiessä saksanpaimenkoiran turkkiin, tämä otti muutaman vauhdikkaan askeleen ja hyppäsi hampaat ojossa kohti suomalaista sotakoiraa. Uros ei ollut lähelläkään luovuttamista vielä.

Taustalla kuuluvat laukauset katosivat välillä vain pieneksi taustameteliksi, kun uros yritti parhaansa mukaan voittaa tämän ottelun.

Savuinen, autereinen ilma oli täynnä jyrinää. Alituinen tykistötuli ja lentopommitukset pitivät maankuoren jatkuvan tärinän alaisena. Kaikilta ilmansuunnilta kuului lentopommitusten yhtämittainen jyske. Neuvostoliiton tankit vyöryivät kohti Mannerheim - linjaa, jossa suomen jalkaväki torjui murtoyrityksen polttopullojen sekä kasapanosten turvin.

Suomalainen sotakoira ennätti juuri väistää tuon puna-armeijan sotilaan iskun, kunnes tätä kohden heitetty käsikranaatti sekä sitä seurannut ilmanpaine puski nuorukaisen nurin niskoin kolkolle, roudan sekä sitä peittävän lumikerroksen tasolle. Belgianpaimenkoiran alitajunta heittelehti unen sekä tajuttomuuden rajamailla. Tämän selkään oli ilmestynyt ilkeännäköinen, rosoreunainen avohaava.

Neuvostoliiton sotakoiran seisahduttua taas kunnolla seisaalleen, hän oli valmiina hyökkäämään uudelleen. Tämän kuitenkin esti koirien väliin lennähtänyt käsikranaatti. Uroksella ei ollut aikaa lähteä juoksemaan sitä enää karkuun, sillä se kerkesi räjähtää. Ilmanpaine heitti seefferin sivuun, pidemmälle toisesta sotakoirista. Uros lennähti kyljelleen, liukuen pienen matkan lumessa. Seefferi jäi makaamaan maahan, tuntien kipua jossain rintakehänsä alueella. Purren hampaitaan yheen, uros avasi silmänsä varovasti.

Tulitus tuntui hiljenevän lievästi. Minuutti minuutilta, jotka tuntuivat ikuisuudelta, maan jytinä alkoi heikentyä. Saksanpaimenkoira tahtoi kovasti nousta ylös ja palata takaisin oman joukkonsa luokse. Tämä oli kuitenkin vain toive, sillä se ei juuri nyt kyennyt nousemaan. Sotakoiran korvat liikkuivat hitaasti, tämän kuullessa satunnaisia huutoja sieltä täältä. Sen mielessä kävi kuva siitä, että sen omistaja huutelisi sitä jossain. Olisi noustava pian.

Puna-armeijan läpimurto yritys oltiin pysäytetty. Neuvostoliiton joukot olivat joutuneet toistaiseksi perääntymään menetettyään liikaa miehiä sekä tykkejä suomalaisten kasapanoksille. Se oli yllättävä torjuntavoitto kaikkine sotasaalineen välillä niin toivottomalta tuntuvassa sodassa.

Rintamalla ei juuri tunteiltu, ja silti jokainen suomalaisen sotakoiran rinnalla taistellut järkyttyi hänen haavoittumisestaan. Tämä belgianpaimen oli se, joka seisoi taistelu toisensa jälkeen pystyssä kuin karjalan mänty, se johon luotettiin. Nytkin sotakoira tähysti metsänlaitaa sekä rajan taa kaikkoavaa puna-armeijaa. Nuori sotilas hengitti tiheästi, raahaten itsensä lähimpään poteroon, jonne jäikin sitten lepäämään. Työ oli tehty.

Saksanpaimenkoira nousi kohmeisena heikosti seisaalleen. Ravistelematta turkkiaan se lähti kävelemään kohti rajaa. Seefferin päämäärä oli palata siihen paikkaan johon omistaja oli jäänyt, tämän lähdettyä. Matka tuntui ikuisuudelta mutta päästyään paikalle, siellä ei ollut enää ketään. Neuvostoliiton sotakoira luimisti korviaan ja katseli ympärilleen. Lumessa oli vain painauma, jossa ihminen oli istunut hetken. Melko lähellä paikkaa oli yksi kaatunut sotilas. Hieman hädissään seefferi laahusti sotilaan luokse, ja haisteli tuota. Poisnukkuneen ihmisen haju täsmäsi hänen omistajaansa täydellisesti. Purren hampaitaan yhteen, seefferi kävi maate edesmenneen toverinsa päälle. Ympärillä ei ollut enää ketään. Hänet oli jätetty yksinään rajan lähelle. Paimenkoira halusi lähteä etsimään muita, mutta se ei jaksanut. Sen rinnassa oli vuolaasti verta vuotava keskikokoinen haava, ja muita pieniä naarmuja muualla sen kehossa. Liikkuminen sattui liikaa.

Toisaalla hetken siinä lepäiltyään sekä poteron käydessä kylmemmäksi, ehti suomalainen sotakoira jo ajatella tulevaa, jos sellainen tälle suinkaan suotaisiin. Myös monet muut ajatukset pyörivät heikkenevän sotilaan sekalaisessa mielessä. Sotakoira mietti sotien järkevyyttä sekä sitä miten montaa lakia ne saattoivatkaan rikkoa. Tosin, sodan aikana lait vaikenivat, joten väliäkö sillä.

Ajatus sodan loppumisesta oli kaukainen, mutta silti jokapäiväinen varmasti jokaisen sodan nähneen sotilaan kohdalla. Hänkään ei ollut poikkeus, vaikka ensi kertaa sodassa oltiin, oli ensimmäinen torjuntavoitto jo takana. Seuraavaksi käyntiin pääsisi vastahyökkäys Neuvostoliitto asemia kohden Marskilta saadun käskyn mukaisesti. Siinä kohtaa suomalaisten etuna ollut maastontuntemus menettäisi merkityksensä, kun siirryttäisiin rajan toiselle puolen.

Neuvostoliiton sotakoiran päälle satanut lumi sulasi, ja sitten jäätyi turkkiin kiinni. Se tuntui epämukavalta, mutta uros ei tahtonut lähteä minnekään. Se tiesi että muut ihmiset olivat jo kaukana, eivätkä tulisi hakemaan tätä. Ainoa lämpöä antava oli paksuhko neuvostoliiton merkeillä varustettu valjas. Toki sekin alkoi olla jo jäässä. Seefferin suusta pääsi silloin tällöin vingahduksia. Tuulen mukana lentävä lumi oli alkanut peittää sen alla olevaa ihmistä. Paikalleen jääminen olisi toisaalta vain varma kuolema. Hän ei ollut tullut tänne luovuttaakseen, eikä aikonut kuolla näin. Sotakoira nousi heiveröisesti seisaalleen, ja yritti ravistella turkkiaan. Se sattui, mutta ei lannistanut paimenkoiraa. Tällä ei ollut hajuakaan minne sen pitäisi mennä. Puna-armeija oli varmasti jo kaukana, ja valjaissa olevasta lipusta tämän tunnistaisi heti.

Uroksen katse kulki edestakaisin. Maan pinta oli hajonnut, ja lumen alla ollutta maata oli lennellyt sinne sun tänne. Näkymä oli karu. Ravistellen vielä turkkiaan, seefferi lähti kulkemaan eteenpäin. Sen katse oli sumentunut lievästi, mutta se ei estänyt tätä yrittämästä selvitä hengissä.

Suomalainen sotakoira oli jo aikeissa kääntyä ja palata takaisin rajan toiselle puolen, kannakselle, kunnes tarkkasilmäinen alikersantti erotti etäämpänä neuvostoliiton puolelle pyrkivän kulkijan. Naaras tarkkaili joukoistaan eksynyttä sotilasta pitkään luullen tätä neuvostoliittolaiseksi sotilaskarkuriksi, joka pyrki nyt takaisin puna-armeijan riveihin. Belgianpaimen harkitsi pitkään, kannattaisiko tuo yksinäinen kulkija värvätä Suomen joukkoihin Suomea puolustamaan. Saattoihan tuo olosuhteista huolimatta olla potentiaalinen hyöty karjalan joukoille joihin hänkin kuului. 'Sota ei yhtä miestä kaipaa' , oli naaras kuullut erään puna-armeijan vänrikin todenneen. Tuskin siis tätäkään sotilasta puna-armeijan riveissä enää nähtäisiin. Niinpä paimenkoira kiirehtikin tuon tuntemattoman neuvostossotilaan perään mitä pikimmiten.

Tuulen suunnan takia, Neuvostoliiton soturi ei kyennyt haistamaan sitä kohden lähtenyttä sotakoiraa. Se jatkoi matkaansa hiljalleen eteenpäin, toivoen löytävänsä jonkun paikan jossa yöpyä. Aamulla se voisi sitten miettiä mitä tekisi. Se jätti taakseen vanaa verta, joka sekoittui lumeen. Tuulen puhaltaessa, uros kääntyili edestakaisin. Se oli epävarma suunnastaan ja kylmissään. Itsevarmuus ja katkeruus ihmisiä kohtaan oli ainoa asia joka piti sitä pystyssä. Nyt kun tarkemmin ajatteli, ehkä se ei halunnutkaan palata takaisin. Puna-armeija oli jättänyt tämän jo yksin, eikä tämä sinne ainakaan palata tahtoisi. Ajatuksesta johtaneen vihan takia, seefferi kääntyi ympäri uudelleen.

Ympäri käännyttyään uros havaitsi toisen sotakoiran juoksevan häntä kohti. Mahtavaa, nyt hän ainakin pääsisi pois päiviltään. Saksanpaimen otti tukevamman asennon, ja yritti näyttää mahdollisimman uhkaavalta. Ehkä se pelottelisi vieraan pois, eikä tämä loukkaantuisi enempää.

Suomen sotakoiran ollessa kohteestaan vain noin 20 m päässä, päätti se pysähtyä säilyttääkseen etäisyytensä jo ennestään osumaa ottaneeseen sotilaskarkuriin. Tuon kääntyessä takaisin tulosuunnalleen, joutui vihollinen kasvotusten kaltaisensa sotakoiran kanssa.

"Kotiinko meinasit?" Belgianpaimen kysyi väkinäisen, kylmän hymyn saattelemana, itänaapuriin sanoillaan viitaten. Paimenkoira tarkkaili toista kaukaa, tuon jokaista liikettä sekä elettä herkeämättä seuraten sekä toisen vastausta odottaen. Kaksikon välille syttyi hetkellinen hiljaisuus, kunnes toinen avasi suutaan, kuin kysymykseen vastatakseen.

Väsynyt saksanpaimen tarkkaili toista sotakoiraa. Se oli pysähtynyt mukavan matkan päähän, eikä se vaikuttanut liian uhkaavalta. Tästä huolimatta oli oltava varuillaan. Tämä saattaisi olla vain halpa temppu, jolla toinen sotakoira yritti harhauttaa jo valmiiksi loukkaantunutta urosta.

“Kotiinko meinasit?” Oli kuulunut vieraan koiran suunnasta. Seefferi oli kuunnellut tuon kysymyksen, mutta ei osannut vastata siihe. Niin..oliko hän menossa kotiinsa? Minne hän oli menossa, jos ei kotiin? Paimenkoiran katse harhaili lievästi. Se tiesi että edessä seisoi vihollinen, jonka kaiken koulutuksen jälkeen hän oli ymmärtänyt olevan kohde joka täytyi ottaa pois päiviltä. Toisaalta hänellä ei ollut enää mitään hävittävää. Saksanpaimenkoira avasi suunsa vastatakseen, takerrellen aluksi. “He jättivät minut.” Hän sanoi vihaisena, ääni täynnä myrkkyä. Nyt vasta hän oli alkanut ymmärtämään kunnolla kuinka likaisen tempun sen ‘ystävät’ olivat sille tehneet.

Entisen neuvostosotilaan vastaus ei hätkähdyttänyt belgianpaimenta. Toisen ilme ei värähtänytkään, tämän katsellessa selvästi varuillaan olevaa saksanpaimenta. "Tyypillistä heiltä " Suomalainen sotakoira tuhahti lähinnä puna-armeijaa halveksuen. Eivät he kaverista välittäneet, tai näin hän kaiken näkemänsä pohjalta oletti.

Toista katsellessaan, havaitsi sotakoira tuon varautuneet eleet.

"Minne meinasit tästä jatkaa? " Belgianpaimen kysyi eleettömästi heti perään, katsellen aina väliajoin tuon ohi vähän matkan päässä häämöttävää neuvostoliiton rajaa. Saksanpaimenkoira hengitti tiheästi. Rinnassa oleva haava rasitti sitä. Siitä huolimatta uroksen katse pysyi suomalaisessa sotakoirassa. Sen kommentit siitä kuinka hylkääminen olisi tyypillistä ärsytti paimenkoiraa. Omistaja oli ollut hänelle mukava, ja pitänyt huolen koulutuksesta sekä siitä että tällä oli aina ruokaa. Nyt häntä ei enää ollut, ja ilman omaa omistajaa oli turha palata. “Eivät he tahallaan.” Seefferi vastasi, tietämättä sanoiko tuon tosissaan vai uskotteliko vain itselleen. Puhuminen asiasta kuitenkin sattui. Seefferi tiesi lähellä olevan sen polun jota kautta he olivat tänne tulleetkin, mutta jos hän sinne lähtisi ei olisi varmaa olisiko hän elossa enää huomenna. Pakoon oli siis turha lähteä.

“Minne meinasit tästä jatkaa?” Oli seuraava kysymys jota seefferille esitettiin. Se oli jälleen kysymys jolle ei ollut vastausta. “En tiedä.” Oli vastaus jonka tämä antoi. Se oli lyhyt mutta aivan totta. Tämän jännittynyt keho alkoi rentoutua, ja antaa periksi kylmälle. Paimenkoira laski katseensa alemmaksi, ja istahti alas. Valjaiden edessä näkyi neuvostoliiton punertava lippu, ja kaulassa punainen panta, jonka metallilaattaan oli kaiverrettu koiran nimi, ‘Marsalkka’.

Belgianpaimenkoira tajusi turhan myöhään, miten tämän puheet saattoivat loukata toista. Niinpä paimenkoira hiljeni hetkeksi sekä istahti aloilleen. Kuullessaan tuon jälkimmäiset sanat, tunsi tämä lievän omatunnon pistoksen sisimmissään, "aivan, anteeksi...." Paimenkoira pahoitteli aiempia sanojaan. Tätä hiukan hävetti pyydellä anteeksi entiseltä viholliselta, joka oli vielä jokin aika sitten ollut aikeissa tappaa tämän. Marsalkka oli lievästi ihmeissään, siitä että vihollinen pyysi tältä anteeksi sanojaan. Toisaalta hän arvosti sitä että sotakoira kykeni näkemään virheensä, ja vielä pahoittelemaan, oli toinen sitten vihollinen tai ei. “Ei se mitään. En usko että teille on kamalasti opetettu miten rajan toisella puolella kohdellaan tovereita.” Marsalkka vastasi, nostaen katsettaan ylemmäksi. Tottahan se oli. Ei heille varmaan oltu kerrottu millaista puna-armeijassa oli, kun ei oltu hänellekkään pahemmin kerrottu Suomen armeijasta mitään. Pahaa heistä kyllä puhuttiin, mutta ei muuta.

Kuullessaan sotilaan sanat, nyökkäsi belgianpaimen pienesti. Oikeassahan tuo oli, ei näille kerrottu miten rajan toisella puolen tovereita kohdeltiin. Paimenkoira olikin perustanut näkemyksensä kokemustensa pohjalle.

Kuullessaan, ettei tuolla ollut paikkaa minne mennä, kohotti belgianpaimen päätään hiukan ylemmäs nyt tätä suoraan silmiin katsellen. "Tuonne puolen rajaa sinun ei kannata palata, olet vain vaarassa siellä. " Paimenkoira totesi vaisusti. Marsalkka katseli toista koiraa takaisin silmiin. Sen alitajunta huusi sitä pyytämään yösijaa, mutta tämä ei kehdannut alkaa anelemaan entiseltä vihollistaan apuja. Vastahan tämä oli yrittänyt tappaa hänet. “En niin ajatellutkaan tehdä. Kuhan yritin päästä kylmää pakoon.” Marsalkka totesi, yrittäen tällä tavalla tuoda sitä esille, ettei hänellä ollut yösijaa ja etsi sellaista.

Kuullessaan tuon vastauksen, osasi suomalainen sotakoira tulkita mitä tuo sanomallaan tarkoitti. Eihän tuolla ollut paikkaa jonne mennä, sekä tuo tuskin selviäisi yöstä ilman yösijaa. Belgianpaimen käänsi katsettaan hiukan sivuun, nähdäkseen sivusilmällään kaukana takana häämöttävät korsut sekä suomen rajan. Marsalkka katseli hiljaa toista sotakoiraa, tuon katsellessa ympärille. Ehkä se oli tajunnut tämän vihjauksen, ja aikoi ehdottaa tälle paikkaa missä tämä voisi yöpyä. Ainakin se oli ollut samaa mieltä siitä että, rajan toiselle puolelle ei enää ollut asiaa.

Paimenkoira harkitsi hartaasti sekä pitkään, kunnes tämä katsahti hitaasti toiseen kooten samalla ryhtiään, sotilaita kun oltiin. "Kannaksella voisi löytyä jokusen majapaikka sinullekin,...." Tämä sanoi hiukan katsettaan maahan laskien. Naaras mietti, oliko liian suorapuheinen sanojensa suhteen. Äskeinen kuulosti tämän korvaan ehkä liiankin kutsuvalta, vaikka tarkoitus oli ainoastaan antaa tälle yksi vaihtoehto lisää.

Ruskeasilmäinen saksanpaimenkoira kallisti päätään kuullessaan tuon ehdotuksen. Häntä huvitti se kuinka kutsuvalta ehdotus oli kuulostanut. Siitä huolimatta hänen oli pysyttävänä totisena. Tässä tilanteessa ei ollut aikaa vitseille. “Jos se vain suinkin käy...tulisin mukaanne.” Tämä sanoi hiljaa, vähän takerrellen. Olihan se hankalaa jättää kaikki johon oli aikaisemmin uskonut. Toisaalta enää ei ollut mitään mihin palata, ei omistajaa, eikä paikkaa. Marsalkka paransi ryhtiään parhaansa mukaan. “Kiitos jo valmiiksi.” Tämä lisäsi hiljemmalla äänensävyllä.

Kuullessaan toisen sotakoiran sanat, nyökkäsi belgianpaimen vaisusti sitten tuon valjaisiin katseensa jättäen. Niiden etuosassa komeileva punertava lippu voisi koitua ongelmaksi suomen puolelle mentäessä. "Nuo valjaat pitäisi jättää tänne, en suosittele niiden käyttöä suomen mailla." Paimenkoira sanahti vakavana, hiukan taakseen siinä samassa vilkaisten

Ilta alkoi tehdä jo tuloaan, eikä näin talviaikana kuluisi kauaakaan kun olisi jo säkkipimeää. Myös pakkanen kiristyi yötä kohden mentäessä, jolloin naaras huomasi miten tämän hengitys muuttui hiljalleen höyryksi ilmassa.

Marsalkka oli täysin unohtanut lipun joka näkyi selkeästi etuosasta. “Ahh..totta puhut..” Se totesi, ja nousi seisomaan. Ainoa ongelma oli vain se että, valjaat olivat kiinni kiinnitys klipsillä. Rinnassa oleva haava ei antanut niin paljoa periksi että Marsalkka olisi voinut rimpuilla tiensä vapauteen. Uros yritti aluksi saada valjaita liikkeelle, mutta siitä ei oikein tullut mitään. “Anteeksi..Saatko klipsissä olevan narun poikki?” Tämä kysyi, vähä häpeissään siitä että joutui kyselemään apua uudelleen. Aikaisemmin niin itsevarma koira oli nyt kuin polvillaan pyytämässä apua, ja vielä heiltä joita vastaan oli vasta taistellut. Toisaalta, nyt ei ollut aikaa alkaa olemaan lapsellinen. Olisi parempi kysyä apua nyt, kun sitten ihan pimeässä ja kylmässä. Hän maksaisi kaiken avun takaisin, mitä nyt saisi.

Belgianpaimenkoiran katse kiinnittyi tuon valjaisiin, sekä klipsuihin jotka pitivät valjaita paikoillaan. Ei mennyt kauaakaan, kun tämä kuuli toisen kysymyksen, jolloin paimenkoira epäröi hetken. "Voin yrittää." Tämä sanahti sitten, hiukan jännittyneesti tuon luo kävellen. Tuon vierelle saapuessaan lähti sotakoira varovaisesti avaamaan klipsuja hampaidensa avuin. Se oli haastavaa, mutta ensimmäisen klipsun avauduttua sai tämä pian auki toisenkin. Klipsut auki saatuaan, auttoi tämä vielä valjaat pois toisen päältä, jättäen ne sitten lumiselle maalle. Pian paimenkoira astelikin jo takaisin parin metrin päähän, tätä neutraalisti katsoen. "Eiköhän mennä, alkaa tulla kylmä." Sotakoira sanahti ääni hiukan loppua kohden kylmentyen.

Pakkanen sai belgianpaimenen tärisemään pienesti, tämän lähtiessä taivaltamaan takaisinpäin. Suomen puolelle ei olisi pitkä matka, mutta kylmyys kävi pikkuhiljaa jo hyvinkin tuskalliseksi.

Marsalkka oli kiitollinen tuon avusta. Klipsut lähtivät aukenemaan hiljalleen, ja pian valjaat olivatkin jo irrallaan maassa. Melkein samalla sekunnilla, uros tunsi kylmän ilman iskevän niillekin alueille joita valjaat olivat lämmittäneet. Seefferi antoi viimeisen katsahduksen valjaita kohden, ja vilkaisi suntaa jossa tämän omistaja makasi. Toivottaessaan mielessään hyvää matkaa ihmiselle, ruskeasilmäinen paimenkoira kääntyi suomalaisen sotakoiran puoleen.

Uros lähti seuraamaan toista hiljaa, yrittäen pitää viimeiset lämmöt kehossaan. Rinnassa ollut haava oli kerinnyt jäätyä, eikä vuotanut enää. Muutamalla pitkällä askeleella Marsalkka sai toisen sotakoiran kiinni, nyt he kävelisivät vierekkäin. “Marsalkka.” Tämä sanoi nimensä ääneen, esitelläkseen itsensä. Tästä huolimatta seefferin katse tai pää ei kääntynyt kohti toista koiraa. Se oli keskittynyt siihen että pääsisi tuulelta ja pakkaselta suojaan.

Siinä kotiin päin kävellessään, kuuli belgianpaimen tuon nimen, toisen esitellessä itsensä Marsalkka- nimellä. Paimenkoira mietti hetken, kunnes sitten esitteli itsensä. "Sokka", toinen totesi, läheneviä juoksuhautoja sekä niiden takana häämöttäviä korsuja keskittyneenä katsellen. Marsalkka kuunteli tuon nimen tarkkaan, ja pisti sen mieleensä. Hänen oli maksettava jotenkin takaisin apu, jota tuo oli hänelle suonut.

#Sotakoiran Saappaissa

3 notes · View notes

hanhan156 · 5 years

Text

Tuntematon risteily pt.2

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain tulkinnanvaraista shippausta saattaa tulla tulevaisuudessa.

Varoitukset: Kiroilua ja alkoholin käyttöä.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Toisessa osassa seurataan poikien bussimatkaa kohti Turun satamaa.

Tuntematon risteily osa 2: Matka alkaa

Peräniemen liikenteen vuokrabussi kaarsi komeassa kaarteessa liukkaalle pikatielle takapyörien lievästi sutiessa helmikuisena aamupäivänä. Bussi oli täynnä hilpeää väkeä, jonka päämääränä oli Turun satama. Sieltä lähdettäisiin risteilemään kohti Tukholmaa.

Bussin puikoissa oli Lammio, joka osoittautui kokeneeksi ja taitavaksi kuskiksi. Tämän ansiosta oli transportaatio ylipäätään saatu onnistumaan. Ei hän ollut oikein itsekään varma, miten oli niin innoissaan ollut mukana tämän matkan järjestämisestä. Ehkä osansa teki Kariluoto, joka taisi olla ainoa, kenen kanssa hän ei ollut riidellyt kouluaikoina. Muiden kanssa oli sitten ollutkin enemmän tai vähemmän nokat vastakkain. Nähdessään peruskouluaikojen arkkivihollisensa Rokan vuosien jälkeen, ei hän ollut kehdannut katsoa miestä edes silmiin. He olivat vain vilkaisseet toisiaan pikaisesti, Rokan kuiskatessa jotain parhaan ystävänsä Tassun korvaan. Lammio ei muistanut, koska olisi nolottanut viimeksi niin paljon. Miksi pitikin käyttäytyä typerästi silloin aikoinaan? Hän koitti lohduttautua sillä, että oli ollut niihin aikoihin yksinäinen ja epätoivoinen teini, joka oli purkanut huonoa oloaan muihin.

Päänvaivaa oli aiheuttanut rakkaiden silmäterien, saksanpaimenkoira Jeppen ja bordercollie Tessan hoito, kun hän itse olisi neljä päivää poissa. Tarkemmin ajateltuna, ei hän ollutkaan koskaan ollut erossa koiristaan niin pitkään. Onneksi samainen serkku, jolta bussi oli lainattu, suostui ottamaan lemmikit hoitoonsa. Lammion silmäkulma oli kostunut koirien katsellessa omistajaansa surullisina kuin kysyen, aiotko hylätä meidät nyt sitten tänne. Serkku oli onneksi luvannut lähettää paljon kuvia reissun aikana.

Fiilis oli katossaan koko porukan ollessa vuosien tauon jälkeen taas koolla. Jopa turkulainen Hietanen oli saapunut Helsingin seutuville bussikyytiin, koska hän ei missään nimessä halunnut missata tätä kahden tunnin nautinnollista seuramatkaa.

Bussin päästyä kunnolla liikkeelle, seurasi virallinen tiedotus yhtenä epävirallisena matkanjärjestäjänä toimivalta Koskelalta:

”Noniin, tervetuloa sitten vaan kaikki tänne niin sanotun konekiväärikomppanian laivareissulle. Ensiksikin, kiitetään Kariluotoa matkan järjestämisestä ja Lammiota siitä, että saatiin tämä bussi, jota hän on vielä suostunut ajamaankin ihan omasta tahdostaan.” Kuului vaisuja taputuksia.

Hietanen huusi bussin etuosasta: ”Ja kiitoksi sul Koskela, kun sää tätä mun kans ideoisis!” Tästä seurasivat raikuvat aplodit ja vihellykset. Koskelan poskia alkoi punottaa. Ei hän ollut tottunut tällaisiin ylitsevuotaviin kohteliaisuuksiin.

”Juu kiitosta vaan…ja tosiaan Hietanenhan tämän porukan suurimmaksi osaksi sai kasaan ja hoiti yhteydenoton. Taputukset hänelle.” Koko bussi taputti innokkaasti turkulaisen kumartaessa tärkeän näköisenä bussin etuosassa.

”Seuraavaksi matkamme käytännön asioiden järjestäjä kertoo hieman yksityiskohtia siitä, mitä on tulossa.” Vanha bussin mikrofoni vingahti ikävästi Koskelan ojentaessa sitä eteenpäin.

”Terve vaan kaikille minunkin puolestani ja kiva nähdä teitä. Tosiaan, terminaalista siirrytään sitten ensin hytteihin ja siitä buffetruokailuun, jonka jälkeen saatte viettää aikaanne miten lystäätte. Koskelan kanssa pähkäiltiin, että illaksi voitaisiin mennä yhdessä juhlimaan laivan tanssiravintolaan, jossa on myös karaoke. Majoitumme kolmeen eri hyttiin ja jaan avainkortit sekä matkaliput kohta. Lisäksi kerään maksun 35 euroa käteisellä niiltä, jotka haluavat osallistua ruokailuun. Painotan tässä, että älkää hukatko matkalippuanne tai avainkorttianne, vaan pitäkää ne visusti tallessa. Jos tulee kysyttävää, niin kääntykää minun tai Koskelan puoleen. Kiitos ja pidetäänhän yhdessä mukava viikonloppu.”

Vanhala viittasi pyytäen puheenvuoroa hänelle niin ominainen virne naamallaan.

”Noh, mitäs asiaa Vanhalalla on?”, Koskela kysyi.

”No kun mulla olis tässä tää iPadi, niin voitaisko se laittaa niihin auton stereoihin, niin voitais musaa kuunnella..menis tää matka vähän nopeemmin, khihih..”

”Mitäs mieltä muut on ideasta?”

Kaikkien mielestä idea oli hyvä ja nostattaisi riemukasta fiilistä entisestään. Yksi ehto Koskelalla oli:

”Ettei pelkästään Vanhala huudata omaa musiikkiaan, niin jokainen bussissa olija saa valita vuorotellen mieluisensa kappaleen. Kuka haluaa aloittaa?”

Kaikkien yhteisestä äänestyksestä Koskela sai valita ensimmäisen kappaleen. Se oli Black Sabbathin Iron Man, sillä tämä vaitelias mies oli kovasti mieltynyt 70-luvun raskaaseen rockiin. Tuttujen kitarariffien pärähtäessä ilmoille, Rahikainen nappasi taskumattinsa reppunsa piilotaskusta ja laittoi sen välittömästi kiertämään. Ensimmäisenä hän ojensi sen Hietaselle, joka otti siitä tuhdin hörpyn. Se lämmitti mukavasti kurkkua. Rahikainen hivuttautui lähemmäs Hietasta ja kuiskasi tämän korvaan turhan intiimisti:

”Vähän lämmikettä herra matkanjärjestäjälle…”

Hietasen takana istuivat Lehto ja Riitaoja. Kumpikin pyrki katsomaan toisistaan poispäin. Lehdosta ei oikein saanut selvää, oliko hän iloinen osallistuessaan tähän reissuun vai oliko kaikki päin honkia, kuten hänen mielestään yleensä. Kuitenkin tämä oli suostunut ilman mukinoita lähtemään, minkä toiset olettivat olevan myönteisyyden merkki. Riitaoja puolestaan taputteli tyytyväisenä reppuaan: se oli täynnä romanttisia Harlekiini-pokkareita, joita hän aikoi lukea matkalla aina tilaisuuden tullen. Hän oli myös ottanut mukaansa lempivampyyritrilogiansa Twilightin kaikki osat, mutta niitä hän ei kehdannut lukea bussissa tai hytissä muiden nähden, varsinkaan jos Lehto sattuisi olemaan paikalla. Lisäksi, jos mieluisa lukeminen loppuisi, oli hänen puhelimensa muistissa tallennettuna satoja AO3:sta kaivettuja romanttisia vampyyrificcejä. Tästä tulisi mahtava viikonloppu.

Rahikainen ojensi taskumattinsa Kariluodolle. Tämä otti pienen hömpsyn, mutta sanoi vakavalla äänellä ryypyn tarjoajalle:

”Nyt ei humalluta liikaa, ettei päädytä sitten ympäripäissämme sinne laivalle. Huonoimmassa tapauksessa jopa putkaan saakka. Illalla voidaan ottaa rennosti, mutta laivaan saapuminen hoidetaan kunniakkaasti eikä nolata koko porukkaa heti kättelyssä.” Kaikki varaukset oli tehty Kariluodon nimellä, joten jos joku törttöilisi, hän joutuisi siitä ensi sijassa vastuuseen.

”Juu, tuottaahan toki herra matkaanjärjestelijää…”, hän venytti ihmeellisesti sanojaan. Mahtoiko ryypyn tarjoajalla olla pohjalla jotain muutakin, kuin äsken taskumatista otettu napsu?

Koskela oli kuullut keskustelun ja otti mikrofonin käteensä:

”Nyt Rahikaisen lisäksi sitten muutkin kuulolle. Ne, jotka ovat liian kännissä meidän saapuessa satamaan, jääkööt Turkuun keskenään ja järjestäkööt viikonloppunsa itse. Kova vaiva on nähty tämän reissun toteuttamisessa, joten ei pilata sitä heti kättelyssä, ettei jää ikäviä muistoja. Kuten Kariluoto sanoi, laivaan saavutaan nätisti ja hoidetaan asialliset hommat alta pois. Pidetään kaverista huolta myös. Illalla voidaan olla sitten minun puolestani vaikka kuin Ellun kanat, kunhan ei itteään eikä ketään muuta satuteta. Ymmärretty?”

Rahikainen nyökkäsi alistuneesti ja muutkin mumisivat jotain myöntymisen merkiksi. Kukaan ei halunnut olla odotetun risteilymatkan pilaaja.

Iron Manin loppuessa seuraavana kappaleen valintavuorossa oli Kariluoto. Entisenä musiikkiopiston sellistinä ja jazzin suurena ystävänä, hän laittoi soimaan Whiplash-elokuvasta tutun Caravan-kappaleen. Bussiporukasta valtaosan mielestä kappale kuulosti sekavalta lukuisine soittimineen ja pitkine rumpusooloineen. Hietanen ja Vanhala toivoivat, että soitettaisiinkin seuraavaksi jotain kevyempää tanssimusiikkia. Toista mieltä oli kuitenkin intellektuelliksikin leimautunut Honkajoki, joka hahmotti musiikkia omalla oudolla matemaattisella tavallaan. He uppoutuivatkin Kariluodon kanssa keskusteluun aina kvinttiympyrän, kromaattisten asteikkojen ja sävellajien ihmeellisestä maailmasta Caravan-kappaleen tahtilajien vaihdoksiin. Honkajoen vieressä istuva Vanhala pyöritteli silmiään, kun musiikkimiehet pähkäilivät yhdessä, kumpi tahtilaji kuulosti paremmalta: 7/8 vai 13/8. He eivät päätyneet yhteen oikeaan vastaukseen, vaan totesivat, että mitä monimutkaisempi, sen parempi. Kappale kesti melkein 10 minuuttia ja seuraavaksi Kariluodon ja Honkajoen harmiksi sovittiin, ettei soiteta enää yli 5 minuuttia kestäviä kappaleita.

Bussissa kuultiin matkan aikana musiikkia laidasta laitaan, aina suomalaisista ikivihreistä nykyhitteihin asti. Välillä kuunneltiin radiosta uutisia ja ajankohtaisohjelmiakin. Rokka oli omalla vuorollaan ehdottomasti halunnut kuunnella suosikkinsa Säkkijärven polkan, jota hän lauloi mukana epävireisesti, mutta liikuttavan herkästi. Heti perään hänen vierustoverinsa Susi oli toivonut saman kappaleen, eli Säkkijärven polkkaa kuunneltiin kaksi kertaa peräkkäin melkein 6 minuuttia. Samojen alkusointujen kuuluessa jälleen kaiuttimista, bussista kuului tympääntyneitä tuhahduksia. Koskela antoi kappaleen kuitenkin vielä soida toisen kerran, ettei Susi loukkaantuisi. Sen jälkeen sovittiin yksimielisesti uusi sääntö, ettei samaa kappaletta saisi kuunnella kuin kerran matkan aikana.

Moni oli utelias kuulemaan bussikuski Lammion toivekappaleen. Kaikkien hämmästykseksi hän halusi kuulla Cheekin ”Timantit on ikuisia”. Kappaletoiveen kuultuaan koko komppania repesi nauramaan, jopa Koskela hymyili harvinaista mystistä hymyään kääntäen katseensa pois muilta. Lammion poskia alkoi kuumottaa ja häntä kadutti, että oli toivonut itselleen tärkeää kappaletta, joka näin tylysti teilattiin. Joku, todennäköisesti Lehto tai Lahtinen, alkoikin nurista, että tuollaista kaupallista paskaa ei tässä bussissa soiteta tai he jäisivät kyydistä seuraavalla pysäkillä. Siihen Hietanen tokaisi pontevasti:

”Tääl kunnioitetaan toisten toivei! Kai ny Lammio saa toivebiisinsä, ku se hyvää hyvyyttään suostui tän rämäporukan kuskikskin. Ja sitä paitsi, ei se Keekki niin huano ol. Anna kappaleen tulla vaan, ei sitä Säkkijärven polkkaa jaks kettään enää kuunnel. Karjala on menny jo aja sit!”

Niin kajahti ristiriitaisia mielipiteitä herättävän Cheekin menneiden vuosien hittibiisi ilmoille, bussikuskin hymistessä tyytyväisenä.

Riitaoja oli toivonut Aquan Barbie Girlia suurena 90-luvun popmusiikin ystävänä. Muiden naureskellessa toiveelle, Lehto (itsekin salaa ysäripoppia fanittavana) tokaisi tuohtuneena:

”Annetaan tontun nyt kuunnella mitä se haluaa, saihan tuo kuovikin sitä homoräppäriään.” Hän käytti Lammion harmiksi yläkoulussa tutuksi tullutta haukkumanimeä vieläkin.

Riitaoja oli hämillään, mutta tyytyväinen vieruskaverinsa puolustuksesta. Hän kuvitteli, kuinka he yhdessä Lehdon kanssa laulaisivat laivan karaokessa kappaleen, hänen ollessa Barbie ja Lehdon ollessa Ken. Mielikuva oli niin kutkuttava, että ehkä hänen kuitenkin olisi uskaltauduttava pois hyttinsä turvasta pokkariensa ja ficcien äärestä jossain välissä.

Bussi alkoi uhkaavasti lähestyä Turkua. Kariluodon vatsan pohjasta kirpaisi. Matkan järjestäjänä tuntui, että hän oli isossa vastuussa koko porukasta. Jos jotain menisi pieleen, hän olisi syypää. Mielessä alkoi vilistä mahdollisia kauhuskenaarioita bussin hajoamisesta koko komppanian putkareissuun saakka. Perfektionistinen luonne ei auttanut yhtään asiaa. Erinomaisilla hoksottimilla varustettu Koskela huomasi sivusilmällä vieressä istuvan miehen näyttävän poissaolevalta ja kireältä ja kuiskasi tämän korvaan:

”Älä tästä mitään stressiä ota. Ollaan minä, Hietanen ja Lammiokin tähän soppaan sotkeuduttu yhtä paljon kuin sinäkin. Muistat kysyä apua aina tarvittaessa. Pidetään hauskaa ja jos joku törttöilee, olkoot itse vastuussa. Aikuisia tässä kaikki ollaan, ainakin teoriassa.”

Kariluoto nyökkäsi vaisusti. Koskela oli oikeassa. Ehkä hänen pitäisi rentoutua ja delegoida vastuuta myös muille ja uskaltaa kysyä apua.

Lehto ja Rahikainen kinastelivat, kumpi saisi valita viimeisen kappaleen ennen Turun satamaan saapumista. Ei ollut mitenkään yllättävää, että Rahikainen singahti röyhkeästi bussin etuosaan ja laittoi oman kappaleensa soimaan. Lammio kurvasi bussin ruuhkaiselle satama-alueelle I’m too sexy:n pauhatessa taustalla sekoittuen Rahikaisen lauluksi tarkoitettuun mölinään. Liikenteestä päätellen laivalla tulisi olemaan paljon muitakin juhlijoita.

Lehto mökötti omalla penkillään Rahikaisen otettua röyhkeästi viimeisen kappalevalintavuoron. Riitaoja katseli huolestuneena vierustoverinsa pettymystä ja kävi sanomassa jotain Koskelalle. Tämän jälkeen seurasi kuulutus:

”Jaahas, näyttäisi siltä, että perillä aletaan pikku hiljaa olemaan. Tasapuolisuuden nimissä kaikki joiden kappaletta ei ehditty soittaa vielä tällä matkalla, saavat toteuttaa toiveensa sitten Tukholmassa. Lehto saa valita silloin ensin, laitetaan tähän lapulle ylös.”

Riitaoja hymyili ujosti Lehdon hämmästyneelle ilmeelle.

Kuulutus jatkui vielä:

”Lammio jättää meidät tuohon terminaalille, jossa muodostamme parijonon. Seuraatte sitten minua ja Kariluotoa, eikä törttöillä mitään, niin päästään niihin hytteihin sujuvasti.”

Oli ihanaa vihdoin nousta tunkkaisesta bussista kipakkaan ulkoilmaan. Tämän värikkään seurueen hylkäämä ajopeli lähti hitaasti matelemaan jonon jatkeena kohti autokantta, muun komppanian laahustaessa kohti terminaalia. Koskela vilkaisi nopeasti Kariluotoa, joka näytti vieläkin hermostuneemmalta kuin aikaisemmin bussissa. Heidän katseensa kohdatessa Koskela nyökkäsi tälle rohkaisevasti. Kyllä se siitä lutviutuu. Kariluoto nielaisi kuuluvasti ja nyökkäsi takaisin Koskelalle. Sitten hän huusi taakseen:

”Lähdetääs menemään sitten. Onko kaikilla varmasti kaikki tavarat, liput ja avainkortit mukana? Autokannelle ei pääse laivamatkan aikana enää.”

”Kyllä herra kapteeni”, täräytti Rahikainen jonon perältä. Kaikkia muita nauratti, mutta Kariluotoa ei huulen heitto huvittanut. Tittelillä vitsailu kuulosti siltä, että hän olisi asettanut itsensä jotenkin korkeampaan asemaan muihin verrattuna. Sitä Kariluoto ei missään nimessä halunnut.

”Elä Kartsa sie mökötä, se ol vuan vitsinpoikanen. Lähetään mennöö”, Rahikainen heitti matkan järjestäjän nyreän ilmeen nähtyään.

#tuntematon sotilas #ahvenasquad #tuntematon risteily #bussissa on tunnelmaa

31 notes · View notes