#sykeröt

[kielovesi]

Näiden pakinain perästä otti kaaso morsianta kädestä kiinni ja talutti toiseen tupaan, jossa hän asetti hänet rahille istumaan ja alkoi sykeröidä hiuksia, kääri ne palmikolle ja pani liikaset hivuksien jatkoksi. Sitten hän kääri sykeröt niskan taakse vempeeleeksi tikutteella, tikuttamalla tehdyllä nauhalla. Sykeröjen päälle hän asetti kallekuorisen (pumpivaatteisen) neliskulmaisen hunnun siten, että hunnun yksi sikko (kulma) käännettiin kaksin kerroin ja käännöksestä muodostettiin otsakaulus. Kauluksen alle otsalle laitettiin punainen silkkinauha. Huntu poimittiin sykeröjen juuresta ja poimeet kiinnitettiin nuppineuloilla sykeröihin. Hunnun pitkä sikko jäi riippumaan morsiamen selkään ja ulottui keskiruumiin alapuolelle. Toiset hunnun sikot riippuivat korvallisilla. Näin valmistettu päähine oli tirkattipää, jota kannettiin siihen asti kun kerta oli kannettu. Sitten vasta korvallisilla riippuvat hunnun sikot laitettiin korvuksille, so. ne käännettiin morsiamen niskan taakse ja pantiin neulalla sinne tikutteeseen kiinni. Tämä päänpano oli hyvin monimutkainen ja taitoa vaativa toimi, josta syystä moni nainen, vaikka koko naimisissaoloaikansa kantoi huntua, ei osannut oikein kunnollisesti sitä toimittaa. Arkiona se kyllä meni mukiin, mutta kirkossa käydessä ja muuten juhlatilaisuuksissa piti olla säännöllisesti ja muodin mukaisesti huntu laitettu päähän. Siksi pyydettiinkin siihen toimeen harjaantuneita naisia joko omasta talosta tai naapurista päänpanoon, huntua laittamaan. Jos päänpanon oikein hyvästi toimitti, se otti aikaakin.

Johannes Häyhä. Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 6: Naimistavat. 1900.

#johannes häyhä #kuvaelmia itäsuomalaisten vanhoista tavoista #naimatavat #häät #morsian #sykeröt #huntu #päänpano #naimistavat #eteläkarjala #karjala #tikute #kansanperinne #kansantavat #kaaso

[kielovesi]

Sykeröt

Sirelius, U.T., Suomen kansallispukujen historia (1915)

Sykeröiksi sanottiin nauhalla käärittyjä hiuspiiskoja, jotka eri seuduilla eri lailla muodosteltiin vempeleiksi, renkaiksi ja nupuiksi. Vanhempina aikoina näyttävät ne yleensä olleen suurempia päättäen siitä, että ne paikoitellen vielä nyt elävän vanhan polven muistin tai kuuleman mukaan yhä pienentyivät.

Otamme ensiksi puheeksi sellaiset sykeröt, jotka muodosteltiin kaariksi tai renkaiksi.

Jääsken kihlakunnassa harjattiin tyttöjen hiukset kahteen osaan, joiden ympäri korvallisilta lähtien sidotiin lujasti punainen palmikko eli nauha. Näin myodostuneet hiuspiiskat taivutettiin vastakkain ja yhdistettiin vemmelmäiseksi [kaarevaksi] päänkoristeeksi, jota pään ympäri sidottu ns tikute eli ympyriäisiksi kierretty nauha, piti paikallaan (kuva 2). Halinius kirjoittaa 1802 siihen tueksi pannun ohuen varva, vartan, ja tikutteen niskaan ripustettiin kaksi tuuman levyistä terttu- eli tupsupäistä punaisesta tai keltaisesta villalangasta valmistettua nauhaa, jotka useimmiten olivat niin pitkiä, että ulottuivat lähelle kantapäitä, mistä syystä niitä tungospaikoissa, kuten esim. ehtoollisella käydessä, käsivarrella kannettiin.

Sykeröt sijoitettiin ja laadittiin eri pitäjissä hyvinkin eri lailla. Jääskessä ne kerrotaan aikaisemmin asetetun otsan kohdalle ja tehdyn soukat [kapeat] ja korkeat. Myöhemmin ne laadittiin leveämmät, ”lääpistyneet” ja väännettiin päälaelle päin, toisin sanoen muovailtiin nähtävästi samanlaatuisiksi kuin naapuripitäjissä Antreassa ja Ruokolahdella. Näiden pitäjien sykeröitä muistuttivat kihlakunnan ulkopuolella eniten räisäläläiset, jotka niinikään johdettiin kohokaarena yli päälaen. Sykerökaaret liitettiin yhteen joko rihmana tai aivan pienillä nuppineuloilla, jotka ylhäältä päin pistettiin läpi. Kaukolassakin sijaitsivat sykeröiden juuret vielä viime vuosisadan alkupuolella korvallisilla, mutta nousivat sitten nousemistaan päälaelle, kunnes niiden väliä jäi vain kaksi sormenleveyttä. 

Samalla kohosivat sykeröt korkeaksi renkaaksi. Molemmat hiusosat käärittiin yhteisellä noin 5 slt. pitkällä palmikolla ja näin muodostuneet piiskat yhdistettiin neuloilla toisiinsa samaan tapaan kuin Räisälässä. Muissa pitäjissä painettiin sykeröt päätä vastaa. Joutsenolaiset tytöt lisäsivät rohtimia sykeröihinsä, jotka he sijoittivat korvallisilta otsalle kohoaviksi kaariksi (kuva 3). 

Koivistolla annettiin sykeröihin kayettävien hiusren kasvaa muita pitemmiksi ja kammattiin, kun jakaus oli tehty, ohimojen yläpuolelle kahteen osaan, jotka läärittiin yhteisellä punaisella verkapalmikolla. Näin muodostuneet hiuspiiskat, joiden juurien väliä jätettiin 4 sormenleveyttä, johdatettiin otsan yltse vastaiselle puolelle ja takaisin niskaan, missä palmikonnenät, ristiin pantuina, riippuivat hartioilla ulottuen liki vyötäisiä (kuvat 4, 10). 

Samantapainen hiuslaite oli Seiskarissa, missä käärenauhaa sanottiin tikutteeksi: hiuspiiskat yhdistettiin juuresta toisiinsa ja johdettiin kumpikin omalta puoleltaan ympäri pään niskaan, missä niiden päät solmittiin yhteen. Kurkijoellakin oli menettelytapa sama (kuva 5). 

Hiuspiiskoja sanottiin siellä tikutteiksi ja pirralla tehtyä sidettä tikutenauhaksi. Päättäen vaimojen hiuslaitteesta oli tyttöjen päälaite Parikkalassakin 1800-luvun alussa tällainen. Kymin pitäjässä laadittiin sykeröt, ns kääröt, pienemmät: ne muodostivat renkaan, jonka yläosa oli päälaen tasalla. Hiukset kammattiin kahteen osaan kummallekin puolelle takaraivoa ja käärittiin valkoisella nauhalla, ns rihmalla. Koivunvarpa  pantiin vahvikkeeksi piiskoihin, joista toinen taivutettiin kaarelle toisen päälle ja yhdistettiin siihen nuppineulalla. Ruotsinpyhtään Vastilla ja ja Anjalassa tehtiin kääröt pääasiassa samalla tavalla, mutta hiuksia ei pantu jakaukselle, kuten Kymissä, vaan koottiin suoraan takaraivolle. Tyttöjen tuli olla pyhäaamuina aikaisin jalkeilla, koska pään laitto kääreille vaati melkoisen ajan.

Etelä-Savossa näyttävät tytöt vielä 1700-luvun loppupuolella ja myöhemminkin kantaneen hiuksiansa pääasiassa samalla tavalla; ehkä kuitenkin jo palmikoituina. Kangasniemeltä kerrotaan näet eräässä Savon kuvauksessa vuodelta 1790 tyttöjen tukan olleen ohuella ”letillä”, joka muodostettiin renkaaksi keskelle päälakea. Mäntyharjulla ja Ruotsinpyhtäällä, suomalaisia kyliä lukuunottamatta, ympäröi palmikkorengas takaraivon. Rengasta piti yläosasta kiinni korkea pääkampa. Mäntyharjulla yhdistettiin hiuspalmikkoihin erityisinä suortuvina ohimohiukset. Tällaisessa päälaiteessa vihittiin siellä morsiamia vielä 60 vuotta sitten. Virolahdella tehtiin vielä 70 vuotta sitten palmikoiduista hiuksista pään ympärille yhtäläinen rengas kuin Koivistolla. Jääskessä tuli sama muoti (kuva 6) käytäntöön muutama vuosikymmen sitten niiden tyttöjen keskuudessa, jotka rupesivat ”savakoiksi”, toisin sanoen omistivat uudenaikaisen pukuparren.

#sirelius #suomen kansallispukujen historia #sykeröt #hiuspiiska #tikutteet #suomi #finland #karjala #savo