Tumgik
#Hengen pelastaminen
anirobot · 6 months
Text
Nyt on taas se aika vuodesta, jolloin ihmiset horrivat heikoille jäille!
Vasta viisi senttimetriä paksu teräsjää kantaa ihmisen!
VAROKAA HEIKKOA JÄÄTÄ! - BEWARE OF WEAK ICE!
Jäävaroituksen ohje pelasti pikkusiskon
94 notes · View notes
Text
𝐋𝐮𝐤𝐮 𝟑
 “Koska te hylkäsitte minut.”
Vihollisen äkillinen ilmaantuminen painosti nuorta sotilasta toimimaan hätiköidysti. Niinpä sodassa lähes kokematon Sokka ryntäsi kohti edessä siintävää vihollisrykelmää, kohtalonsa jo sillä hetkellä aavistaen. Marsalkka halusi huudahtaa tuon perään pari valittua sanaa, mutta ei hänen äänensä olisi metelin keskellä kantanut uuden tuttavansa korviin. Vaikka urosta lievästi suututti se kuinka hölmösti tuo oli lähtenyt hyökkäykseen, hän oli silti huolissaan. Olihan tässä nyt mahdollista saada kuolettava osuma. Sokka oli kuitenkin tämän ainoa kontakti suomen puolella. 
Vaikka toisin luultiin, oli Suomikin varautunut konfliktiin itänaapurin kanssa, vaikkakin turhan lyhyellä varoitusajalla. Kuitenkin, siinä edetessään kuuli Sokka äänen, joka peittosi kaiken muun hetkeksi alleen. Sokka ennätti nähdä, kuinka suomalaisten lentopommitukset tipahtelivat yksitellen itärajan taa, vihollisjoukkoja niittäen. Marsalkan toivoessa että Sokka kyllä ymmärtäisi tilanteen vakavuuden, hän kuuli Suomen lentopommitukset jotka peittivät alleen itänaapurin hyökkäyksen äänet. Äänet saivat Marsalkan painamaan korvansa alemmaksi. Tästä huolimatta hän yritti saada Sokkaa kiinni. Olihan tuolla ihan hyvin etumatkaa.
Lisää itsevarmuutta saatuaan, ryntäsi belgianpaimenkoira kohti muutaman hengen joukkoa, tarkoituksenaan ryhmän jaottelu osiin lopullista tuhoamista varten. Sokan suunnitelma ei päässyt kuitenkaan alkuunkaan, tämän saadessa osumaa vihollisen luodeista. Marsalkka havaitsi kaiken hässäkän keskellä vain vilahduksen Sokasta, joka oli lähtenyt kohti pienempää joukkoa. Tämän ensimmäinen idea oli lähteä auttamaan, mutta ennen kuin Marsalkka kerkesi tehdä mitään hän kuuli laukauksen.
Kohtalokkaat, Sokan vasemman puoleisen jalan läpäisseet luodit, saivat Sokan matkanteon päättymään. Kivun polttaessa koko raajan pituudelta, kaatui belgianpaimen kyljelleen, tämän pään uppoutuessa lumi hankeen, sekä paimenkoiran jäädessä liikkumattomana makaamaan. Elossa tämä oli, liekö kuitenkaan kovin pitkään. Seefferin korvat nousivat takaisin pystyyn. Oliko Sokkaan osuttu? Oli Marsalkan ensimmäinen ajatus. Jos näin olisi ollut, olisi vaarallista mennä eteenpäin. Liikkumatta paljoa, Marsalkka etsi katseellaan Sokkaa. Jospa hän voisi auttaa, mikäli paimenkoira olisi tarpeeksi lähellä häntä.
Vaikkei Sokka sen enempää liikkunut, elossa tämä edelleen oli. Sen havaitsi myös vihollinenkin, joka pohtivasti katsoi sinnikästä, haavoittunutta Sokkaa.
Marsalkka otti hitaasti askelia kohti Sokkaa. Tuon pelastaminen olisi vaarallista, mutta jotain täytyi tehdä. Ei hän voisi jättää toveriaan pulaan. Sitkeähän tuo oli, mutta ei kukaan pakkasta loputtomiin kestäisi. Niinä hetkinä kun lämpö alkoi paeta nuoremman sotilaan kehosta sekä tajunnan ailahdellessa vaarallisesti tajuttomuuden sekä toden rajamailla, näki Sokka sumeasti kaukana katselevan kaltaisensa. "Pysy siellä!" Sokka komensi viimeisillä voiman riipilään, toisen katse Marsalkkaan osoittaen. Sokka tosiaan oli edelleen sinnikkäästi tajuissaan, mutta apua hänen olisi saatava. Sillä samalla sekunnilla kun Marsalkka oli ottamassa lisää askelia toveriaan kohti, hän kuuli Sokan huudahduksen. Jopa kuoleman vaarassakin, tahtoi Sokka pitää toiset turvassa. Toinen ei halunnut Marsalkan joutuvan vaaraan oman typeryytensä sekä hätiköintinsä johdosta. Kielto tulla lähemmäksi sai seefferin jähmettymään. Tämän pupillit laajenivat lievästi. Oliko Sokka aivan sekaisin vai miksi se ei tahtonut apua? "Haen sinulle apua, halusit tai et." Tämä sitten huudahti takaisin, ja muutaman epäröivän askeleen jälkeen lähti juoksemaan takaisin juoksuhautojen suuntaan. Tuntui pahalta paeta itse turvallisemmalle alueelle, mutta kun hyökkäys olisi rauhoittunut hän palaisi hakemaan Sokan.
Kului parisen minuuttia, hennon lumipyryn ilmaantuessa rajan ylle. Siinä kylmissään maatessaan, tunsi Sokka, kuinka joku nosti tätä valjaista ylös vaikka väkisin. Tätä alettiin raahata jonnekin, muttei kivun täyttämä paimen pystynyt vastustamaan vihollisen tahtoa.
Aikaa oli kulunut jonkin verran, ja meteli oli hiljentynyt lievästi. Marsalkka oli pelastanut oman nahkansa, mutta nyt oli löydettävä Sokka. Tämä päämäärä mielessään, seefferi lähti seuraamaan melkein jo kadonnutta hajua ja jälkiä, joita pitkin hän oli seurannut aikaisemmin Sokkaa. Marsalkka kartoitti maastoa päässään, ja päätyi pian paikalle jossa Sokka oli aikaisemmin ollut. Nyt maassa näkyi vain verisiä jälkiä, sekä ihmisen jalanjäljet. Jalanjälkien vieressä oli leveämpi jälki, aivan kuin jotain olisi raahattu lunta vasten. Missä Sokka oli?
Minuutteja myöhemmin, oli taisteluiden tuoma meteli vaiennut. Koko rajan läheinen maasto vaikutti autiolta. Koskemattomalta se ei kuitenkaan näyttänyt, vitivalkean lumen ollessa osittain rajamaastoa punertavan, siihen kiinni jäätyneen veren peitossa. Lumisade sankkeni lievästi, kuitenkin hetkeä myöhemmin eteenpäin Länsi-Suomeen matkaansa jatkaen. Kylmän kohmettama Sokka oli vaipunut lievän hypotermian myötä hetkelliseen tajuttomuuteen. Tietämättään, oli toinen viety yli rajan Neuvostoliittoon, maiden välisestä rajasta noin 10 km päähän. Vaikka vahva tajuttomuus piti toisen tiedottomana tilanteesta, oli tälle selvää, että elossa sitä edelleen oltiin.
Marsalkka haisteli ilmaa tarkasti, mutta niin monia hajuja oli sekoittunut keskenään että oli hankala lähteä millekään jäljelle. Marsalkka olisi kyllä nähnyt jos Sokka oltaisiin tuotu takaisin juoksuhautojen läheisyyteen. Tätä ei kuitenkaan ollut tapahtunut, jote ainoa mahdollisuus oli se että Sokka oltiin viety toiselle puolelle rajaa.Purren hampaitaan yhteen, Marsalkka yritti muistella reittejä jotka veisivät lähimpään leiriin. Hänen olisi löydettävä jokin keino löytää toverinsa. Olisihan se itsekästä ensin anoa apua ja sitten kun sitä saa, olla välittämättä avun antajastaan. Nyt olisi aika sille vastapalvelukselle, jota hän oli aikaisemmin ajatellut. Seuraava leiri jossa itänaapurin joukko olisi, saattoi olla monien kilometrien päässä. Marsalkan tulisi olla koko ajan liikkeessä ja tietää tasan tarkkaan minne oli menossa, jotta saisi Sokan takaisin rajan toiselle puolelle.
Miettien hetken vaihtoehtojaan, seefferi alkoi ottaa reippaita askeleita lähemmäksi rajaa. Ihmisten jalanjälkiä meni siellä sun täällä. Oli hankala erottaa yhtä suoraa reittiä. Onneksi maassa näkyi edelleen haaleat jäljet, siitä kun oletetusti Sokkaa oltiin raahattu maata pitkin. Näitä kyseisiä jälkiä Marsalkka päätyikin sitten seuraamaan. Olisi oltava nopea, sillä jos lunta alkoi sataa, jäljet katoaisivat. Jälkien kadotessa Marsalkka olisi totaalisesti hukassa. Sotakoira yritti kadottaa nämä ajatukset mielestään. Olisi hyvä pysyä positiivisena, niin hän löytäisi Sokan nopeampaa. Tassujen upotessa lumeen, Marsalkka otti pitkiä askelia eteenpäin. Jos pitäisi pientä hölkkää yllä, hänen ei tulisi heti kylmä. Enne pimeän tuloa pitäisi päästä mahdollisimman pitkälle.
Tajunnan palatessa pikkuhiljaa Sokkaan, raotti tämä varovaisesti toista silmäänsä, nähden syrjäsilmällään vilauksen vieraasta ympäristöstä. Ilmassa leijaili pistävä raudan vivahde, joka mitä ilmeisemmin oli peräisin haavoittuneista sekä heidän vuodattamasta verestään. Silmäiltyään ympäristöään tarkemmin, havaitsi Sokka verkkoaidan, joka piti tätä vankinaan. Olihan paimenkoira kuullut joskus vankileireistä jotain puhuttavan, muttei toinen olettanut niiden olevan niin karuja, kuin tämä mihin sokka oli tuotu. Häkki johon Sokka oli teljetty, ei ollut kovin tilava, mutta juuri ja juuri pystyisi tämä makaamaan pitkin pituuttaan aidatun alueen puisella lattialla.
Marsalkka vaelsi pitkin lumista metsää. Jäljet olivat edelleen näkyvistä, ja seefferi seurasi niitä tarkasti. Seuratessaan jälkiä, uros tutki myös ympäristöä. Se yritti pistää mieleensä kaikki mahdolliset maamerkit, joista myöhemmin muistaisi reitin takaisin. Saksanpaimenkoira ei ollut varma millaisissa olosuhteissa Sokkaa pidettiin, mutta oletus olosuhteista vieraalle vangiksi otetulle koiralle ei ollut hyvä. Marsalkalla sen sijaan oli pannassaan numerosarja, josta tämän toivottavasti tunnistaisi. Tämän omistaja oli toki jo edesmennyt, joten se miten häntä kohdeltaisiin oli Marsalkalle mysteeri. Seefferi vain toivoi että hänet otettaisiin takaisin, ja pidettäisiin kuin omanaan. Sisäinen viha suurta osaa Neuvostoliiton sotilaita kohtaan paloi edelleen sotakoiran sisällä. Tästä huolimatta päästyään joskus, vielä kaukana olevaan leiriin, Marsalkan oli pysyttävä rauhallisena ja vaikutettava uskolliselta.
Belgianpaimenen yrittäessään ylös, ryhtyi kipu vasemmanpuolen jalasssa vahveta. Niinpä Sokka asettui, lähes kaatui makaamaan vasten ruosteen peitteistä rauta-aitaa samalla kun toisen katse harhaili vuorottain huoneen ovelle, jonka toiselle puolen ei Sokan katse yltänyt sekä vuoroin verestä peittyneeseen vesikippoon, joka lojui huoneen nurkassa tyhjillään. Aikaa ennen tänne joutumista, oli Sokka kuullut Marsalkan sanat siitä, kuinka toinen hakisi tälle apua, halusi Sokka sitä tai ei. Toisen sanat huolestuttivat paimenkoiraa, sillä ei tämän tarkoitus ollut asettaa marsalkkaa vaaraan. Siksipä Sokka päätti hankkiutua vapaaksi omin keinoin, vaikka todennäköisyys takaisin Suomen puolelle pääsemiseen oli lähes olematon.
Marsalkan edessä olevat jäljet maassa alkoivat näyttää tuoreemmilta. Olihan seefferi jo kulkenutkin hyvän matkan, mutta vielä olisi vaeltamista jäljellä. Kylmä tuuli puski Marsalkan naamaan, ja jäädytti kuonon ympärillä olevia karvoja. Anturoita oli alkanut palelemaan jo pitkä aika sitten. lyhyt minuuttikin alkoi tuntua ikuisuudelta. Enää paimenkoira ei ollut varma oliko matkaan lähteminen ollut hyvä idea. Kaikesta tästä huolimatta sotakoira painoi lumessa ja tuulessa eteenpäin. Hänellä ei ollut hajuakaan kuinka kaukana seuraavasta leiristä oli, mutta ajatus lämpimästä sai jaksamaan eteenpäin. Purren hampaitaan yhteen ja painaen korviaan alas, Marsalkka otti pitkiä askelia eteenpäin.
Kohtaloaan ajatellessa, meinasi jostain lähistöltä kuuluva meteli mennä ohi korvien. Hiljainen puheensorina sai uroksen nostamaan korvansa korkeammalle. Niitäkin paleli, mutta puheen suunta oli kuultava, jotta tämä osaisi suunnistaa kunnolla. Ihmisten haju alkoi sekoittua kylmään ilmaan, ja puhe alkoi olla selkeämpää mitä pidempään Marsalkka sitä kuunteli. Toivo siitä että Sokka olisi jossain tuolla mielessään, seefferi lähti ensin hölkäten ja sitten juosten kohti ihmisten hajua. Pian puiden takaa alkoi näkyä ihmisiä. Niillä oli melkein kaikilla aseet mukanaan, ja pitkät takit päällä. Pieni nostalgian puuska kulki Marsalkan kehon läpi, tämän astellessa lähemmäksi.
Toisaalla kerrosta ylempää Sokan korviin kantautuva vaimea puhe, sai toisen valpastumaan hetkessä. Yrittäessään nousta, kuuli Sokka, kuinka joku asteli läheisiä portaita alas huoneeseen, jossa Sokkaa pidettiin. Nähdessään tulijan, luimisti Sokka korviaan visusti samalla ylös yrittäen. Seisaalteen kuta kuinkin päästessään, katsahti Sokka viholliseen, joka vuorostaan katseli tätä ilmeettömästi. Hetken aikaa, ehti Sokka ihmetellä toisen äkillistä tuloa kunnes vihollissotilas tarjosi tälle pienikokoista, kuivattua muikkua. Sokka tarkkaili toista visusti, nähden miten sotilas heitti kalan verkon tälle puolen. Hiukan epäillen, söi jokseenkin nälkäinen Sokka kalan ripeästi sitten mieheen uudelleen katsahtaen, vain nähdäkseen, kuinka toinen hymähti sekä lähti sitten takaisin tulosuunnalleen
Marsalkan katse kulki ympäriinsä. Edessä seisoi suurehko hirsimökki. Siinä oli kaksi kerrosta ja muutamia ikkunoita siellä täällä. Katon päällä oli mukava kerros lunta, ja rännittömän katon reunoilta roikkui suurehkoja jääpuikkoja. Ulkoa sisälle käveli välillä ihmisiä, mutta liikettä ei ollut huomattavan paljon. Nyt jos Sokka ei edes olisi kyseisessä mökissä, seefferi ei tietäisi mitä tehdä. Se olisi jo puhdasta onnea jos sotilaat tunnistaisivat Marsalkan ja kohtelisivat häntä kuin omaansa. Se olisi sitten taas toinen tarina, miten he pääsisivät pois leiristä. Syvän hengenvedon jälkeen Marsalkka asteli kunnolla esille. Kukaan ei aluksi huomannut tätä, mutta se oli ymmärrettävää. Sotilailla oli parempaakin tekemistä kuin katsella maisemia. Onneksi, yksi vasta ulos astellut mies huomasi Marsalkan. Hän katseli ympärilleen, tullen sitten lähemmäksi Marsalkkaa. Ihmisen katse tutki kylmissään olevaa sotakoiraa. Marsalkan keho tutisi läpikotaisin, ja nälkäkin oli jo alkanut painaa päälle. Ulkoapäin vahva sotakoira näytti tällä hetkellä todella raukkaselta. Ehkä ajatus siitä että Marsalkka oli kuitenkin löytänyt reittinsä kylmässä ihmisten luo, sai miehen kumartumaan tämän eteen. Sotilaan käsi harhaili seefferin kaulapannan lähellä, käännellen sitä ympäriinsä. Jostain pitäisi numerosarja löytyä, tai tulevaisuus olisi pimennossa. Pian miehen sormiin osui metallinen laatta jossa oli pienellä kaiverrettu numerosarja, ‘M267’. Tämän tiedon saatuaan mies nosti katseensa ja nousi seisaalleen, sanoen jotain venäjäksi hiljaa. Se taputti reittään, merkiksi siitä että Marsalkan tulisi seurata.
Sokan osumaa ottanutta jalkaa pisteli, tämän kannatellessa itseään pystyssä, hiukan rautaverkon varaan painoaan laskien. Raajan pistävän kivun vuoksi, joutui Sokka pitämään vaurioitunutta jäsentään keveästi ilmassa, lievittääkseen luodin jättämää pistävää särkyä. Huoneen läpikäyvä, ulkoa kantautuva ilmavirta oli olosuhteiden vuoksi erityisen kolea. Kylmyys mitä ilmeisemmin johtui huoneen keskellä kootusta kamiinasta, johon poltettavaksi tarkoitettu kivihiili oli laadultaan hyvin heikkoa. Epävarmuus piinasi Sokkaa. Vaikka kotiinpaluu ei ollut ajankohtainen, ehti Sokka jo ajatella paluutaan jos sellainen tälle suotaisiin. Sodan kulusta ei täällä tiedetty mitään, joten kukaan ei osannut varmuudella sanoa, millaiseen suomeen sitä palattaisiin. Kenties Suomi oltiin jo miehitetty, siihen mennessä kun tai jos tämä pääsisi takaisin kotipuolelle, Karjalan kannakselle.
Marsalkka asettui sotilaan vasemmalle puolelle, ja käveli miehen perässä talon ovelle. Mies mumisi jotain siitä kuinka hyvä poika Marsalkka oli, kun oli selvinnyt takaisin “kotiin”. Paskaahan tuo puhui. Tämä oli jätetty yksinään haavoittuneena kuolemaan, puna-armeijan palattua rajan taakse. Sotilas avasi mökin oven ja olettaen että Marsalkka seurasi häntä, käveli sisään. Tämä toki oli ainoa vaihtoehto, jos tahtoi tuulelta suojaan. Siinä samassa kun seefferi astui mökkiin sisälle, hän havaitsi rautaverkon, jonka takana Sokka seisoi. 
Rautaverkkoa vasten nojaillessaan, kuuli Sokka mökin oven suunnalta narahduksen, joka enteili jonkun tuloa. Sokka perääntyi äkisti metrin päähän verkosta, nähden yllätyksekseen tutut kasvot. Ravistellen lunta turkistaan, Marsalkka toivoi Sokan havainneen tämän. Aikaa ei kuitenkaan ollut jäädä juttelemaan, sillä se ei ollu suvaittua, jos kerran oltiin pyydetty seuraamaan. Marsalkan laskiessa päätään alemmas, se lähti seuraamaan ihmistä yläkertaan. Lievästi järkyttynyt Sokka, katsoi toisen perään sanattomana, samalla peitellessään luodin auheuttamaa kipua sekä sitä seurannutta varovaisuutta kaikkien ja kaiken suhteen. Eihän Sokalla ollut tässä kunnossa varaa ottaa osumaa, se oli selvää.
Leveät puurappuset narisivat lievästi, Marsalkan ja vielä vieraan miehen kävellessä niitä ylös. Seefferi kuuli kuinka mies huudahti kaverilleen kuinka yksi heidän koiristaan oli selvinnyt ja palannut itsekseen takaisin. Taisi mies kysellä myös tiesikö kukaan koiran omistajaa, kertoen toisille pannassa olleen numerosarjan.
Sokkaa hävetti sekä kadutti. Vaikka sodassa miltei kokematon tämä olikin, oli yksinään vihollista vastaan käyminen typerää sekä tavattoman riskialtista. Omantunnonpistos vaivasi Sokkaa jalan polttelun ohella. Jos täältä hengissä selvittäisiin, olisi toinen Marsalkalle henkensä velkaa. Olihan Sokka vielä hetki sitten pitänyt kotiinpaluuta pelkkänä haaveena.
Marsalkan saavuttaessa yläkertaa, hän vain toivoi että Sokka oli nähnyt hänet. Sitten enää pitäisi vain keksiä tapa saada tuo pois verkon takaa, ja yrittää paeta turvallisesti. Päästyään ihmisten luo, Marsalkan katse alkoi tutkia huonetta. Tuoleilla istui sotilaita, ja keskellä oli isohko puinen vanha pöytä. Ilmeisesti vasta oli syöty jotain, sillä pöydällä oli kuppeja, ja ilmassa tuoksui kala. Mies joka oli tuonut Marsalkan sisään, päästi tuon menemään viereltään, ja asettui itsekin istumaan yhdelle puisista penkeistä. Marsalkka ei kerennyt lähteä minnekään, kun jo pöydän äärestä joku kurotti tätä kohti ja laski maahan kupissa jotain purtavaa. Kupissa oli muutama muikku, ja vähän lientä jostain keitosta. Ulkona marssimisen jälkeen oli alkanut olla nälkä, joten seefferi kyyristyi syömään ruokaa.
Luodin jättämää, rosoreunaista avohaavaa kirveli, jonka johdosta Sokka asettui makuulle lepuuttaakseen jalkaansa. Hiukan korviaan luimien, yritti Sokka irroittaa tassuun jäänyttä hylsyä hampaidensa avuin, vain lisää kipua sillä keinoin itselleen tuottaen. Lopulta Sokka luovutti luodin jättämän hylsyn suhteen. Toinen käänsi ilmeetöntä katsettaan rautaverkon suuntaan, samalla kerrosta ylempää kantautuvia ääniä vaisuna kuunnellen
Marsalkka söi kupin tyhjäksi, mielessään kiittäen ruoasta. Vaikka hän ei pitänyt itänaapurin sotilaita enää omanaan, hän arvosti sitä että edes sai ruokaa. Tämän jälkeen seefferi poistui kupin ääreltä, ja pöydän äärellä istunut mies nosti kipon takaisin pöydälle, jatkaen sitten keskusteluaan tovereidensa kanssa.
Jos kukaan ei huomaisi, Marsalkka voisi livahtaa alakertaan. Ei häntä oltu käsketty tekemään mitään, joten ehkä olisi ihan suotavaa että hän kävisi puhumassa Sokalle ja samalla yrittää keksiä jokin suunnitelma yhdessä. Olisi myös ihan hyvä nähdä missä kunnossa tämän toveri oli. Tämä idea mielessään, Marsalkka katsahti ensin miehiin jotka olivat yläkerrassa. Kun alkoi vaikuttaa siltä ettei kukaan kiinnittänyt enää häneen huomiota, Marsalkka lähti kohti rappusia hiljaisin askelin. Mitä alemmaksi hän rappusia pitkin käveli, sitä hiljaisemmiksi sotilaiden äänet muuttuivat.
 Saapuessaan alakertaan, sotakoira vilkuili ympärilleen. Alhaalla ei huomattavasti ollut ketään muita kuin Sokka. Reitti oli siis selvä. Marsalkka suuntasi kohti rautaverkkoa, jonka takana Sokka makasi. Sen jalassa näytti olevan aika ilkeältä näyttävä haava, ja haavan tehnyt luoti mitä luultavammin oli edelleen jalassa. Tuolla jalalla ei käveltäisi takaisin suomen puolelle ihan heti.
Tarkkakuuloisen Sokan kuullessa askelia, jotka lähenivät toisen olinpaikkaa - yritti tämä jaloilleen, kuitenkin tuloksetta. Tulijan tunnistaessaan, jämähti Sokka niille sijoilleen, ylösnousu yritykset hetkeksi unohtaen.
“Sokka.” Tämä kysyi hiljaa, istahtaen verkon ulkopuolelle. “Miten on liikkumisen kanta? Jalkasi ei näytä kovin hyvältä.” Tämä tiedusteli venäjän sekaisella aksentillaan, kallistaen päätään lievästi. Marsalkka todella toivoi että Sokan mukaansa napanneilla sotilailla oli ideana auttaa Sokkaa, ja saada tuo paranemaan. Jos se tapahtuisi, he voisivat palata takaisin rajan toiselle puolelle.
Kuullessaan toisen kysymyksen, laskeutui näiden välille hetkellinen kuolemanhiljaisuus. "Kyllä tämä tästä..." Sokka vastasi tavallista vaisummin, sitten ylös sinnikkäästi yrittäen. Tällä kertaa jalka pelitti vielä jollain tapaa, jolloin sokka pääsi kuin pääsikin takaisin jaloilleen, vaikka jalkansa asettamista maata vasten, vielä vähän välttelikin.
Kuullessaan Sokan vastauksen Marsalkan korvat kääntyivät tuota kohden. Uros kurtisti kulmiaan, lievästi huolissaan nähtyään missä kunnossa tuo oli. Sinnikkäästi tuo ainakin näytti yrittävän jaksaa, mutta kohtalokasta olisi jos kukaan ei auttaisi.
Sokka tärisi lievästi. Osittain kylmyydestä, osittain kivusta. Teki mieli luovuttaa ja komentaa toinen palaamaan, mutta ei Sokka voinut. Kunnioittihan tämä suuresti Marsalkan päätöstä palata tätä pelastamaan. “Miksi ihmeessä he jättivät sinut tänne alas palelemaan…” Marsalkka mumisi suurimmaksi osaksi itselleen, mutta niin että myös Sokka kuuli. Tulihan siitä vähän paha olo, että hän oli vapaa menemään ylös, jonne kaikki lämpö oli pakkaantunut, mutta loukkaantunut Sokka joutui oleskelemaan alhaalla kylmässä ja yksin. Ulko-ovea avattaessa kylmä ilma iski joka kerralla jo valmiiksi tärisevän Sokan kimppuun. 
"Tuo verkko ei tahdo antaa periksi. On sen verran kovaa tekoa." Sokka mainitsi, viitaten verkkoon, jota toinen oli huonolla menestyksellä koittanut murtaa. Marsalkka kuunteli tuota tarkasti. Verkko tosiaan näytti aika vahvalta, eikä sitä auttaisi sotilaiden nähden alkaa repimään. Pian vielä tämäkin saisi selkäänsä, jos alkaisi sillä tavoin erottumaan rivistä. “Turha sitä on nyt alkaa repimään. Tulisivat nyt vaikka auttamaan sinua. En usko että he turhaa sinut tänne toivat.” Marsalkka vastasi tuolle, katsahtaen rappusia jotka johtivat yläkertaan. Marsalkan toteamukset kuullessaan, nyökkäili Sokka vaisusti samalla aluetta johon tämä oli aidattu, katseellaan tutkien. Sokka kohotti hieman kulmiaan, havaitessaan, kuinka hauraalta puu näytti jossain osin lattiaa. Niinpä paimenkoira kierteli hiukan paikkoja, yhdessä kohtaa äkkinäisesti pysähtyen. Puulattia vaikutti vanhalta, että hauraalta. Marsalkan katse seurasi Sokan toimia. Se oli ilmeisesti löytänyt puisesta lattiasta jotain, josta olisi ehkä hyötyä. Nähdessään tuon ottamassa kiinni yhdestä laudasta, kääntyi Marsalkan katse pysyvästi kohti rappusia.
Sokka tarttui hampaillaan yhteen puiseen lattialankkuun, sitä voimakkaasti nykäisten. Lankun irrotessa parin nykäyksen jälkeen, jäi Sokka silmäilemään sitä alustavaa hiekkaista, mutta roudan peittämää maaperää "Täältä voisi päästä kaivamalla pois, jollei maa ole umpijäässä." Sokka mietti ääneen, sanojensa jälkeen Marsalkkaa pikaisesti vilkaisten, sekä toisen näkökulmaa odottaen.
 Rappusten päästä välkkyi vähän valoa, ja puheensorina kuului edelleen hiljaisena. Ulkona oli alkanut olemaan jo tässä vaiheessa päivää pimeä, eikä ulkopuolelta tai terassilta kuulunut askeleita. Pian Marsalkan korviin tulvi rasahtava ääni, kun lattialankku irtosi. Tämä sai seefferin lumistamaan korviaan lievästi. Toivoessaan että miehet yläkerrassa eivät kuulleet mitään, Marsalkka käänsi katseensa takaisin Sokkaan. Oikeassahan tuo oli, että tuo voisi olla mahdollinen reitti ulos. Heidän olisi vain pidettävä se visusti piilossa ihmisiltä.
“Roudassa alempana oleva maa varmasti on…” Marsalkka mietti ääneen, palatessaan mielessään takaisin hyökkäykseen jossa Sokka ja hän olivat kohdanneet. Silloin oli ollut todella kylmä, joten maan täytyi olla aika vahvasti kovassa roudassa.“Jos pääsisimme tuota reittiä pitkin ulos, meidän tulisi piilottaa kolo ihmisiltä. Roudassa olevan maan kaivaminen ei nimittäin ole helppoa.” Saksanpaimenkoira vastasi, katsellessaan Sokkaan päin.
"Pitäisitkö hetken silmällä ihmisiä, jos yritän sillä välin selvittää, miten jäässä maaperä on?" Sokka kysäisi nopeasti, samalla jo potentiaalista pakoreittiä tutkaillen. Marsalkka nyökkäsi tuota kohden, mennen lähemmäksi rappusia. Siitä hän näkisi helposti jos joku olisi tulossa alakertaan, ja voisi mennä ihmistä vastaan. Se antaisi Sokalle tarpeeksi aikaa piilottaa reiän lattiassa.
Varmistettuaan, ettei kukaan ollut tulossa, alkoi Sokka tassuaan varoen kaivaa sen minkä pystyi. Päällimmäinen maaperä antoi periksi suhteellisen nopeasti, mutta sitä seuraava kerros osoittautui astetta haasteellisemmaksi. Siinä kaivaessaan suunnitteli Sokka jo seuraavaa vaihetta paon suhteen, vaikka ensimmäinen osa sitä oli vielä pahasti vaiheessa. Kuunnellessaan ääniä joita kuului Sokan kaivaessa maata, Marsalkka piti tarkkaa vahtia. Pian kuitenkin yläkerrasta kuulunut tasainen ihmisten puhe loppui kokonaan. Tämä sai seefferin koko kehon jännittymään. Kuullessaan äkisti, kuinka ylemmän kerroksen väki hiljeni toviksi, lakkasi Sokka kaivamasta, irroittamaansa lankkuun hetkessä tarttuen. Sokka odotti kuulevansa askelia, jotka viittaisivat jonkun tuloon. 
Jännittävä hetki tosin katosi yhtä äkkiä kuin oli alkanutkin ja puhe sekä nauru alkoivat kuulua uudelleen, ja kaikki palasi ennalleen. Väärä hälytys, Sokka henkäisi mielessään. Juuri kun Marsalkka oli antamassa itsensä rentoutua, hän kuuli jonkun kutsuvan tätä nimeltä. Tämä sai uroksen nousemaan seisaalleen, ja vilkaisemaan Sokkaa nopeasti. Ajattelematta kummempia, hän lähti kutsun jälkeen kulkemaan rappusia ylös. Olisi turvallisinta noudattaa käskyjä, jotta kukaan ei epäilisi mitään tapahtuvan. Kuullessaan, kuinka joku yläkerran porukasta kutsui Marsalkkaan luokseen, kääntyi Sokka katsahtamaan toisen perään pikaisesti minkä jälkeen paimenkoira jatkoi urakkaansa. Sokan tassuja kirveli tämän kaivaessa routaista, jään peittämää maaperää. 5 minuutin kuluttua, alkoi Sokan tassujen juurelle muodostua tunnelimainen kuoppa, joka oli vasta aluillaan, mutta alulla kuitenkin. lähemmäs 10 minuutin jälkeen, oli Sokka saanut tunnelia hyvin alulle. Vaikka koko yö tässä mitä todennäköisimmin menisi, oli huojentavaa nähdä, että maa antoi riittävästi periksi Sokan kaivaessa.
Marsalkka kapusi leveitä rappusia pitkin takaisin ylös. Tämän katse tutki ihmisiä jotka nauroivat jollekin asialle. Kuunnellessaan ihmisten puhetta, tämä liittyi miesten joukkoon. Mitä seefferi nyt selvää sai, sotilaat puhuivat Marsalkan edesmenneestä omistajasta, ja siitä kuinka hän oli kuollut. Sotakoira osasi vain olettaa että uutta omistajaa tälle tällä hetkellä etsittäisiin, ja jotain kriteerejä käytiin misten kesken läpi. Tästä tilanteesta pääsi ohi vain odottelemalla. Välillä yksi miehistä saattoi käskeä Marsalkkaa tekemään jotain, ja uros totteli. Tämä näytti tyydyttävän miehiä tarpeeksi, mutta kukaan ei näyttänyt olevan hänelle omistajaksi. Hän oli ollut jo tarpeeksi pitkään uskollinen tälle puolelle rajaa, eikä aikonut enää jäädä. Omistaja oli jo mennyttä, ja niin oli myös Marsalkan uskollisuus Neuvostoliitolle. Vasta noin kymmenisen minuutin jälkeen Marsalkka oltiin vapautettu. Ilman sanoja kylläkin, mutta ei urokseen enää kiinnitetty huomiota. Tämä antoi seefferille mahdollisuuden palata takaisin alakertaan, katsomaan miten Sokalla meni.
Siinä tovin kaivettuaan, alkoi Sokan kaivama kuoppa muistuttaa jo selvää tunnelia.
Enää muutama metri eteenpäin, niin kaikella järjellä olisi ulkoilma pian tätä vastassa. Se oli suuri motivaation lähde, välillä niin raskaalta tuntuvassa hommassa.
Uros huomasi alas saapuessaan kuopan jonka Sokka oli saanut kaivettua. Marsalkka oli tullut pelastamaan tuota, mutta nyt näytti siltä että Sokka oli hommaamassa heitä molempia ulos mökistä. “Olisiko mahdollista että voisin auttaa teitä?” Tämä kysyi hiljaisella äänellä, kävellessään lähemmäksi rautaverkkoa. Tuntui pahalta antaa Sokan yksinään hoitaa koko homma, olihan tuo myös loukkaantunut. Olisi hyvä säästellä voimia, sillä heidän tulisi vielä kävellä takaisin suomen puolelle. Hetken kuluttua, väräytti Sokka korvaansa vähäeleisesti sekä lopetti kaivamisen siinä samalla. Kuullessaan askelia portailta, vilkaisi tämä olkansa yli portaiden suuntaan, nähden nyt Marsalkan. Kuullessaan tuon kysymyksen, katsahti Sokka hetkeksi kaivamaansa kuoppaan sekä sitten takaisin toiseen. "Hommaa ei ole enää pitkälti. Voisitko käydä varmistamassa, ettei ulkopuolella ole ketään vastassa?" Sokka kysäisi, mökin lähimaastoa sanoillaan tarkoittaen. Marsalkka tutki katseellaan Sokkaa, yrittäen nähdä missä kunnossa tuo oli. Toki uros luotti siihen että tuo kyllä selviäisi, jos kerran jo tähän pisteeseen oltiin päästy, mutta koskaan ei voinut olla liian varma. Marsalkka odotti kuuliaasti tuon vastausta, nyökäten kun sen viimein kuuli. “Toki.” Tämä sitten vastasi, ja lähti kohti ulko-ovea. Se pitäisi nyt työntämällä saada jotenkin auki, ja myös niin ettei kukaan kuullut. Oletus toki oli se ettei ulkona enää illalla kukaan ollut, joten vain sisällä olevat ihmiset olivat vaaraksi.
Marsalkan myöntävän vastauksen kuullessaan sekä tuon lähtiessä ulospäin, ryhtyi Sokka kaivamaan tunnelia urakalla. Vaikka kylmä olikin, oli Sokka sen verran uupunut, että yksittäinen hikipisara valui toisen leuan alle. Hiukan hampaitaan yhteen purren, jatkoi sokka kaivamista tovin.
Marsalkka työnsi kuonollaan ovea, ja pikkuhiljaa se lähti aukeamaan rauhallisesti. Ulkona tuuli lievästi, ja se sai oven aukeamaan lopulta kokonaan. Marsalkka asteli ripeästi ulos, ja työnsi ovea kiinni, ettei viima pääsisi sisälle jäädyttämään Sokkaa ja kiinnittämään huomiota. Tämän tehtyään seefferi lähti tutkimaan pihaa. Ulkona oli alkanut olla pimeää, mutta vielä erottaisi jos pihalla kävelisi ihmisiä. Heitä ei kuitenkaan näkynyt etupihalla, joten tämä lähti tutkimaan talon sivuja sekä takapihaa, vältellen muutamasta ikkunasta tulevaa himmeää valoa. 
Vasta kymmenen minuutin kuluttua, alkoi tunneli valmistua käyttöönottoa varten. Niinpä Sokka laskeutui varovaisesti jalkaansa varoen kaivamaansa tunneliin. Sokka tunsi, kuinka kylmyys tunnelissa kasvoi, mitä pidemmälle tämä kaivoi.
Marsalkka tutki mökin pihaa tarkasti, mutta ei löytänyt ketään. Luultavasti jonkun pitäisi vahdissa olla, mutta hän on saattanut livahtaa sisälle aikaisemmin. Kenties, mutta ulkona ei ketään kuitenkaan näkynyt, eikä Marsalkka kyennyt haistamaan ketään lähistöllä.
Aivan yht'äkkiä näki Sokka vastassa lunta sekä hämärää metsän laitamaa. Vapaaksi päässyt Sokka veti itsensä etutassujensa varassa ulos tunnelista, nyt hyiseen ulkoilmaan päästen.
Tutkittuaan pihaa hetken, Marsalkka alkoi pohtia kuinka paljon Sokalla oli vielä kaivettavaa. Ennen kuin hän kerkesi palata takaisin sisälle, maan alta pilkistikin kuono, ja sitten Sokka ilmaantui ulos kolosta.
Sokka koitti katsellaan etsiä Marsalkkaa, lopulta tuon vähän matkan päässä havaiten. Niinpä toinen kiirehti toverinsa luo, valmiina palaamaan kotiseudulleen pikimmiten. Ennen kuin Marsalkka kerkesi kipittää Sokan luokse, tuo olikin jo havainnut tämän ja tullut seefferin luo. Uros huokaisi mielessään stressiään pois, tutkien Sokkaa. “Missä kunnossa olet kävelemistä varten?” Tämä tiedusteli. Kysymys oli tullut ehkä vähän väärällä tavalla esille. Ei Marsalkka tuon kykyjä epäillyt, mutta halusi vain varmistaa että Sokka voi hyvin. Tärkeintä hänelle oli että tovereilla oli kaikki kunnossa, ja että he kykenivät jatkamaan rikkomatta rajojaan. Huomatessaan ettei lähistöllä liikkunut ihmisiä, pystyi Sokka hiukan rauhoittumaan lievästä stressistä, jota kiinnijäämisen pelko aiheutti. Kuullessaan Marsalkan esittämän kysymyksen, vaikeni Sokka hetkeksi miettien vastaustaan muutaman sekunnin. "Eiköhän tämä tästä...." Toinen sanahti selkeästi aihetta vältellen. Välttyäkseen lisäkysymyksiltä, käveli Sokka hiljaisesti sekä jalkaansa varoen jo pikkuhiljaa rajalle kohden. Aikaa ei ollut hukattavana, se oli ilmiselvää.
Vaikka Sokan jalka vastustikin kävelemistä, käveli tämä eteenpäin kylmän rauhallisena, ilme tyynenä, mutta uupuneena. Marsalkka katsoi hiukan totisena Sokkaa, kuunnellen tuota. Juuri tämän kaltaista vastausta hän olikin osannut jo odottaa. Ei Sokka ollut sitä perää joka ei edes yrittäisi, ja sanoisi ettei jaksa ennen kuin mitään oltiin edes tehty. "Hyvä on. Sano jos et tahdo jaksaa." Seefferi vastasi, kyselemättä sen enempää. Ei tämä tahtonut uskoa että Sokka kuitenkaan tyhmä oli. Marsalkka lähti seuraamaan toveriaan, pian päästen tuon vierelle. He suuntasivat samojen puiden taakse, metsän siimekseen ja polulle, jota pitkin Marsalkka oli seurannut Sokkaa ja miestä, joka hänet tänne oli tuonutkin.
Lumen päällys oli jäätynyt, ja jäätyneen kerroksen alla oli pehmeämpää lunta. Jokaisella askeleella lumen pinta rasahteli rikki, ja siitä kuului hiljainen ääni. Pimeässä oli hankala nähdä liian pitkälle, mutta siitä huolimatta, Marsalkka näki heitä ympäröivät lumiset puut, joista osan hän tunnisti tulomatkalta.
Ensimmäisten kilometrien jälkeen, pyrki Sokka sinnikäästi eteenpäin yön pimeydessä sekä metsäisen polun siimeksessä. Pakkanen alkoi hiukan hellittää, laskien ehkä muutaman asteen. Oli pidettävä kiirettä, sillä toinen pelkäsi jäävänsä kiinni, jos tämän puolen sotilaat huomaisivat Sokan paenneen. Rehellisesti sanottuna, Sokka ei tiennyt, mitä tälle siinä tapauksessa tehtäisiin. Ensimmäisen kilometrin aikana Sokka oli näyttänyt kävelevän ihan hyvin. Matkaa tosin oli vielä mukavasti jäljellä, eikä tämänhetkinen tilanne kertonut vielä mitään siitä millaista myöhemmin olisi.
Pakkasen laskettua hieman, nousi motivaatio pitää hiukan kiirettä. Mitä pidemmälle he pääsisivät nyt, sitä enemmän turvassa he olisivat itänaapurin sotilailta. Marsalkkahan oli tässä saattelemassa heidän vankiaan rajan toiselle puolelle, ja menossa sinne itsekin. Siitä ei hyvä seuraisi jos nämä kaksi jäisivät kiinni. Marsalkka oli itse nähnyt rankaisuja, joita osille jotka eivät olleet totelleet oltiin tehty.
Viiden kilometrin taivaltamisen jälkeen, oli Sokan haavoittunut jalka muuttunut tunnottomaksi. Verenvuoto haavan alueella oli puolestaan alkanut, haavan osuessa lumen jäätyneeseen pintaan. Matkaa vielä oli eikä aamuntuloon ollut paria tuntia enempää.  Viitisen kilometriä käveltyään, Marsalkkaa alkoi jälleen huolestuttaa toverinsa hyvinvointi. He olivat vasta puolessa välissä, ja jalka oli alkanut vuotamaan verta. Vaikka ulkona olikin pimeää, Marsalkka näki lumeen uponneet pisarat verta. Haavan oli ilmeisemmin avannut jäinen lumi, joka pisteli myös Marsalkan tassuja. Seefferi halusi kysyä tuolta jaksoiko Sokka vielä kuinka pitkään, mutta ei sitten kehdannut alkaa kyselemään. Kyllä tuo varmasti kertoisi tälle jos tilanne pahenisi liikaa.
8 kilometrin jälkeen, alkoi Sokkaa pienimuotoisesti heikottaa. Toinen keskeytti kävelemisen äkisti, lumenpintaa kyyneleet silmissään katsellen. Rajalle ei ollut enää pitkälti, joten Sokkaa harmitti luovuttaa näin lähellä päämäärää. Silti luodin aiheuttama kipu yltyi ylivoimaiseksi, jolloin Sokka joutui antamaan periksi. Nyt alettiin jo olla melko lähellä. Suunnilleen kahdeksan kilometriä oltiin jo kävelty, ja vielä vähän oli edessäpäin. Marsalkka oli jättäytynyt hiukan Sokan taake, nähdäkseen jos tuon liikkeessä tapahtui muutoksia.
Pian Sokka pysähtyi kokonaan, saaden seefferin melkein törmäämään tuohon. Hiukan hämillään oleva Marsalkka kallisti päätään, ja yritti löytää vastausta sille mitä oli tapahtunut. Oliko jalka todella ollut noin kipeä koko matkan ajan? Ja jos oli, miksi Sokka ei ollut sanonut mitään… "Vähän heikottaa......" Sokka sanahti hiljaa, tämän näkökentän sumentuesssa. Paimenkoiraa huimasi sekä pienimuotoinen hypotermia kohmetti toisen raajoja lähes tunnottomaksi “Onko kaikki-” Marsalkka aloitti, kunnes Sokka ilmoitti että häntä heikottaa. Purren hampaitaan yhteen, seefferi otti muutaman askeleen Sokan vierelle. “Pystytkö jatkamaan?” Sotakoira kysyi toiselta. Aikaa ei olisi jäädä paikoilleen, tai kylmä leviäisi heidän molempien kehoihin kohtalokkaasti. "En usko..." Osittain kylmän kohmettama Sokka sanahti ääni hiukan väristen. Maaston alkaessa näyttää tutulta, Sokka tiesi, ettei kotiin ollut enää pitkälti. Mahdollisesti vain muutama kilometri, jos sitäkään. Hiukan vastahakoisesti, otti Sokka askeleen eteenpäin huomatakseen, ettei kävely luonnistunut askelta enempää. Nähdessään että Sokka aikoi vielä eteenpäin, Marsalkka asettui tuon eteen seisomaan. “Et kai tosissasi ole jatkamassa eteenpäin?” Tämä kallisti päätään. “Arvostettavaa on aina yrittää parhaansa, mutta tyhmyyttä on rikkoa rajojaan.” Seefferi totesi, katsellessaan Sokkaa. Marsalkan asettuessa kotia kohti pyrkivän Sokan eteen, oli Sokan pysähdyttyvä välttääkseen toiseen törmäämisen. Kuullessaan toisen ensimmäiset lauseet, luimisti Sokka hiukan korviaan. Marsalkka oli oikeassa, oli typerää ylittää omia rajojaan rasittamalla itseään liikaa. 
Paimenkoira huokaisi hiljaisesti, lämmön karatessa pikkuhiljaa tämän kehosta. Marsalkka kurtisti kulmiaan, katsellessaan tuota. Sokan ääni värisi tuon kertoessa ettei uskonut pystyvänsä jatkamaan. Nyt alkoi pahasti näyttää siltä että piti keksiä uusi ratkaisu, jos he aikoivat vielä päästä takaisin kotiinsa. Ainoa vaihtoehto oli tarjota apua toverilleen, mutta Marsalkka ei ollut varma hyväksyisikö tuo sen. “Tahdotko että kannan sinua lopun matkaa? Suomen puolella saamme varmasti apua…” Sotakoira kysyi toiselta, odottaen vastausta. Kuullessaan vain hetkeä myöhemmin toisen kysymyksen, nyökkäsi Sokka lähes heti, vaikkakin hieman vastahakoisesti. Avun vastaanottaminen, oli Sokalle vielä hiukan vaikea käsite, vaikka tämä itse oli valmiina tarjoamaan apuaan jokaiselle sitä tarvitsevalle, vihollista lukuun ottamatta. Nyt kuitenkin, päätti paimenkoira reipastua sekä pyytää apua, kun sitä kerta tarvitsi. Vaikka se tuntuikin vieraalta, tiedosti Sokka sen ainoaksi vaihtoehdokseen. Pahemmaksi tilanne menisi jos tuo olisi jatkanut eteenpäin, ja menettänyt rasituksen ja kylmän takia tajunsa. Oli helpottavaa nähdä Sokan nyökkäävän tälle. Se todella olisi turvallisempaa jos loppu matkasta mentäisiin niin, että Marsalkka kantoi Sokkaa. Näin he pääsisivät perille, ja olisivat molemmat vielä lopussa elossa. Sen ajan mitä Marsalkka oli tuntenut Sokan, oli hän ymmärtänyt että toverinsa ei apua toisilta ihan heti pyydellyt. Oli kuitenkin hyvä nähdä, että tuo antoi tämän auttaa, ja näytti itsekin ymmärtävän hyvin tilanteen jossa nämä olivat.
Kylmä toki puski Marsalkankin turkin läpi, mutta hän oli huomattavasti paremmassa kunnossa tuohon verrattuna. Tämän takia hän olisi velvollinen auttamaan. "Jaksathan sinä....? " Sokka kysyi viitaten siihen, jaksoiko tuo varmasti rajalle saakka tätä kantaessaan, olihan hanki jokseenkin upottavaa. Seefferi kuunteli tuon kysymyksen, ja vastasi varmalla äänellä. “Kyllä minä pärjään. En olisi tarjonnut apua, jos en kykenisi auttamaan.” Tottahan se tosiaan oli. Hölmöhän hän olisi jos apua tarjoaisi, ja sitten ei itse jaksaisi. Sanomatta sen enempää, Marsalkka kyyristyi hiukan alemmaksi, odottaen että Sokka asettuisi tämän selän päälle. Olisi parempi jatkaa matkaa pikimmiten, että he pääsisivät suomen puolelle, ja hakemaan apua Sokalle. Toki ajatus lämpimästä pedistä, motivoi Marsalkkaa eteenpäin.
Marsalkan vastausta odotellessaan, vilkuili Sokka taakseen varmistaakseen, ettei näiden perään oltu lähdetty. Kuullessaan toverinsa vastauksen, nyökkäsi Sokka vähäeleisesti. Nähdessään, kuinka toinen kyyristyi hiukan alemmas, asteli sokka marsalkan vierelle sekä asettui varovasti toisen selän päälle. Marsalkka odotti kunnes tuo oli makaamassa tämän selän päällä. Ymmärrettyään että Sokka oli valmis, seefferi lähti kävelemään eteenpäin. Matka taittui hitusen hitaammin, mutta eteenpäin silti päästiin.
Jäätynyt lumi pisteli tassuja, mutta enää ei olisi pitkä matka. Pian he saisivat apua ja kaikki olisi edes hetken kunnossa. Tämä oli toki vain haave, jota Marsalkka piti mielessään pysyäkseen positiivisena.
Kylmän pohjoistuulen takertuessa Sokan turkkiin, sulki tämä silmänsä joksikin aikaa.
Sokan kehoa särki sekä pisteli kylmän osuessa siihen. Purren hampaitaan yhteen sotakoira puski tuulen läpi metsässä. Matka tuntui pitkältä, ja Sokan keho painoi Marsalkkaa alemmille tasoille lumeen. Tällä hetkellä pieni viha joka kyti seefferin sisällä, pisti Marsalkan liikkumaan nopeampaa, liene Suomesta tarttunut sisukin auttoi. Tuuli ja kylmyys ärsyttivät soturia, ja tämä tahtoi vain pois koko pahuksen metsästä.
Oli mennyt jo pitkään, kun Marsalkka oli viimeksi tarkistanut maamerkkejä joita oli aikaisemmin pistänyt mieleensä. Kuitenkin tällä kertaa ylös katsoessaan suomen raja häämötti lähellä. Tuuli oli matkan varrella alkanut yltyä, ja yö oli alkanut muuttua hyytäväksi aamuksi. Tovin taivalluksen jälkeen, näki Sokka taivaanrannan takaa, oranssein sävyin värjäytyneelle taivaalle; hiljalleen nousevan aamuauringon. Sokan hengityksen käydessä tavallista hauraammaksi, sulki tämä silmänsä kylmyydestä aiheutuneen väsymyksen vuoksi.
Marsalkan turkin ollessa aivan jäässä, tämä asteli metsästä ulos. Uroksen askeleet olivat alkaneet olla melko lyhykäisiä, eikä tämä mahtanut jaksaa enää kovin pitkälle. Hänellä ei ollut hajuakaan oliko suomalaisia enää juoksuhaudoilla, joilla he viimeksi olivat olleet, mutta sinne oli silti päästävä. Tämä kuitenkin tuntui mahdottomalta. Rajan häämöttäessä edessä aivan näköetäisyyden päässä, olivat Sokan raajat menneet tunnottomaksi. Lievät vilunväristykset ilmenivät toisen kehossa epäsäännöllisin väliajoin. Marsalkka ei ollut enää kovinkaan pitkällä, mutta voimia ei enää löytynyt. Kylmä pakkanen ja aamun pistävä tuuli saivat seefferin kehon hidastumaan. Tuntui kuin koko keho olisi luita myöten umpi jäässä. Tästä syystä uros lyyhistyi maahan. Totta tämän moinen periksi antaminen tuntui pahalta, mutta ei Marsalkka jaksanut enää. Kylmä ja väsymys olivat lopullisesti uuvuttaneet tämän. Ainoa toivo oli se, että joku havaitsisi Sokan ja Marsalkan, tullen sitten auttamaan heitä.
Juoksuhaudasta kurkki periskooppi, joka kuin ihmeellä havaitsi kaksi väsynyttä sotakoiraa. Sen seurauksena alkoi käydä liikettä. Vaikka Marsalkka ei tätä nähnytkään, heitä kohti oli lähtenyt yksi sotilas ja yksi lääkintäkoira. Ne liikkuivat varovasti, ennen kuin miehen mukana ollut koira haistoi Sokan tutun hajun. Tämä sai sen nopeuttamaan vauhtia.
Tumblr media
Kauttaaltaan kylmettynyt Sokka hengitti raskaasti, näkö toisen väsyneissä silmissä hiljalleen sumentuen. Haistaessaan tutun hajun, havahtui toinen vielä kuolemanvaarassakin kääntämään katsettaan suuntaan, josta tuttu parivaljakko tulikin vastaan. Maantasalla makaava Sokka, sulki silmiään sekä tunsi, kuinka toisen poskille jääneet kyyneleet alkoivat huurtua sekä myöhemmin jäätyä Sokan kasvoja 'koristamaan'. Tätä hävetti nähdä, kuinka heikkoon kuntoon Marsalkka oli tätä kantaessaan mennyt. Ei sitä tässä oltaisi, jossei Sokka olisi päivää aiemmin riskeerannut itseään sekä muita neuvostojoukkojen hyökätessä.
Marsalkka haistoi koiran mukana tulleen ihmisen, mutta ei tunnistanut kumpaakaan heistä. Oletus oli vain se, että he olivat tulleet auttamaan. Hän oli siis saanut Sokalle apua ja pääsisi itsekin lämpimään. Tehtävä oli toisin sanoen suoritettu.
Tumman seefferi oli saapunut kaksikon luokse, yksi sotilaista mukanaan. Muuta lääkintä väkeä ei oltu nopeasti mukaan saatu, mutta apua näille kahdelle kyllä saataisiin. Seefferin tajutessa että vieras, Sokan vierellä makaava koira ei ollut haavoittunut, siirtyi tämän katse Sokkaan. Sen jalassa näytti olevan aika pahalta näyttävä, rasittunut haava. Olivathan nämä kaksi kyllä kävelleetkin ihan kiitettävän matkan, joten totta kai haava oli saanut ikävästi rasitusta. Keltasilmäinen seefferi kyyristyi lähemmäksi Sokkaa. “Pääsettä pian lämpimhän, katothan sitte jalkaasti.” Tämä sanoi vanhalle tutulleen, antaen sitten ihmisen hoitaa Sokan mukaansa. Olisi vähemmän kivuliasta jos tumma paimenkoira kantaisi vähemmän huonossa kunnossa olevan, vielä vieraan seefferin mukanaan. 
Kuullessaan vanhan toverinsa sanat, raotti Sokka silmiään, sitten sanaakaan sanomatta nyökäten. Tuon mukana tulleen sotilaan ottaessa Sokan kantoonsa, sulki tämä silmänsä uudemman kerran tuntien samalla, kuinka tätä kantava sotilas alkoi tarpoa Sokka mukanaan kohti tukikohtaa. Lääkintäkoira oli nostanut Marsalkan selkänsä päälle, ja kantanut tuota sotilaan perässä tukikohtaan.
Päästyään perille, seefferi oli laskenut vielä vieraan sotakoiran lievästi ruosteiselle hetekalle. Sen päällä oli ohut peitto, joka teki siitä mukavamman oloisen. Ennen kuin keltasilmäinen seefferi lähti tutkimaan Sokkaa, tämä veti Marsalkan päälle peitteen, saadakseen tuon lämpenemään.
Sokka oli ilmeisesti laskettu samankaltaiselle hetekalle. Saatuaan Marsalkan lämpimään, tumma seefferi kiiruhti tutun paimenkoiran luokse. Sen jalka näytti nyt vielä pahemmalta, kun seefferi sai vilkaista haavaa kunnolla. Luoti olisi saatava haavasta ulos, ja haava olisi hyvä puhdistaa sekä sitoa sen ympärille jotain. Suurinta osaa näistä asioista seefferi ei itse voinut tehdä, joten ihmisen apua tässä tarvittiin.
1 note · View note
Link
Klassinen
Tapio Tuomelan Neljäntienristeys Oulun kaupunginteatterissa. Libretto Sami Parkkinen, kapellimestari Erkki Lasonpalo, ohjaus Heta Haanperä, lavastus Kalle Nurminen, pukusuunnittelu Pasi Räbinä, valosuunnittelu Jukka Kyllönen.
On suorastaan yllättävää, miten onnistuneesti Tommi Kinnusenhttp://ift.tt/2hsyTdT Neljäntienristeys on kokenut muodonmuutoksen oopperaksi.
Säveltäjä Tapio Tuomelanhttp://ift.tt/2iIKMBs ja libretisti Sami Parkkisenhttp://ift.tt/2jikPbR yhteistyön tulos on kirkas tiivistelmä toimeliaan kuusamolaissuvun ihmisistä, heidän haaveistaan ja pettymyksistään.
Ohjaus, lavastus, puvut ja valot saavat aikaan valokuvamaisen terävästi rajatun, jännittyneesti latautuneen avainkohtausten sarjan, jossa näytellään todentuntuista elämänkamppailua ikään kuin jatkuvalla rakennustyömaalla.
Viitekehyksenä on 1900-luvun Suomi, matka karuista oloista yhä paraneviin elinehtoihin, toisen maailmansodan tuhojen ja kärsimysten kautta sinnikkääseen jälleenrakennusvaiheeseen ja hyvinvointiyhteiskunnan kehkeytymiseen.
Työntäyteinen elämä ja aineellisen hyvinvoinnin kasvu eivät takaa päähenkilöiden onnellisuutta.
Hallitsevaksi voimaksi oopperassa nousee kätilö-Marian, hänen valokuvaajatyttärensä Lahjan ja rakennusmestarimiehen Onnin tuskainen rakkaudenkaipuu.
Mitä pitemmälle Neljäntienristeys etenee, sitä enemmän se alkaa vaikuttaa Lahjan ja Onnin tragedialta. Parkkinen on tarttunut arkisen realistisen romaanin dramaattisimpaan ainekseen, mikä vastaa pitkälle lukukokemusta – kunhan on ensin päässyt Kinnusen palapelimäisen romaanikudelman loppuun.
Onni on ainoa, jonka rakkaus kokee täyttymyksen hetkiä. Hän haluaisi rakastaa vaimoaan ja kahden lapsensa äitiä Lahjaa, muttei pysty. Onni pitää miehistä, mikä katkeroittaa Lahjan ja saa Onnin kärsimään syyllisyydentunteesta.
Tuomelan uusklassis-modernistinen, tunteilematon sävelkieli sopii erittäin hyvin 1900-luvun suomalaiseen suku- ja rakennustarinaan. Nämä ihmiset tukahduttavat yleensä tunteensa ja puhuvat lakonisesti useimmiten pelkkää asiaa. Puherepliikit istuvat musiikin koruttomaan tyyliin.
Musiikki ilmaisee, että päähenkilöiden pinnan alla kuhisee kuumeisesti. Se on ihmisten mahtavaa energiaväreilyä ja samalla mykkyyteen painettujen ristiriitojen aiheuttamaa piinaavaa jännitystä.
Tuomela on luonut musiikillaan eräänlaisen psykologisen trillerin. Kun tunteet joskus harvoin purkautuvat epätoivoiseksi huudoksi, se on sitä vaikuttavampaa.
Pieniä myönnytyksiä kansanoopperan suuntaan ovat tukkilaisten tanhuama kansanlaulu, saksalainen 1930-luvun suuri hitti Ich bin von Kopf bis Fuss auf Liebe eingestellt ja Toivo Kärjenhttp://ift.tt/2j0eD5B 1970 säveltämä iskelmä Jos vielä oot vapaa.
Jos vielä oot vapaa sopii parhaiten suomalaiseen mielenmaisemaan. Se on merkki elämänmenon viihteellistymisestä ja tunteiden vapautumisesta. Kaksi muuta sävelmää soivat turhaan pitkään ja rikkovat liikaa Tuomelan omaa tyyliä.
Virsisävelmät synnyttävät puolestaan tarinaan kuuluvaa lestadiolaista ilmapiiriä.
Ohjaaja Heta Haanperähttp://ift.tt/2jijGkw on muovannut vahvoja ja eläviä persoonallisuuksia.
Virpi Räisäsenhttp://ift.tt/2juN7gb Maria-kätilössä on pehmeyttä ja voimaa, käytännöllisyyttä ja vaikenevaa herkkyyttä. Kammottava ensimmäinen synnytyskokemus, kuolleen lapsen silpominen ja äidin hengen pelastaminen näytetään havainnollisesti, mutta samalla tyylikkään taidokkaasti.
Jenny Carlstedtinhttp://ift.tt/2jioN44 Lahja säteilee aluksi suurta elämäniloa. Rakkaudentarve kasvaa niin polttavaksi, että hän vetää kerran keskellä näyttämöä Onnin päälleen. Siitä ei tule mitään. Näin suhteen ongelma ei jää yleisölle epäselväksi. Romaanissahan riittää vihjailukin.
Rajun rohkea on kohtaus, jossa Gabriel Suovasenhttp://ift.tt/2juMZh4 Onni tapaa Oulussa salarakkaansa, toisen miehen. Senkin ohjaaja hallitsee taitavasti. Yleisö ymmärtää, mistä on kysymys.
Järkyttävää on nähdä, miten homoseksuaalisuudesta kiinni jäänyt Onni tuomitaan ”rikoksestaan” mielisairaalaan. Sellainen oli kehittyvä Suomi vielä sotien jälkeen.
Suurehkon esiintyjäjoukon kaikilla jäsenillä on oma karaktäärinsä. Lapsilaulajat ovat valoisamman tulevaisuuden toiveita.
Erkki Lasonpalonhttp://ift.tt/2jinVwr johtama Oulun kaupunginorkesteri loihtii sointiinsa kihelmöivää sähköä ja pohjoista luontoa kuivassa akustiikassa.
1 note · View note