#ultrajuoksu

[maastojuoksu]

Unelmajuoksu: Joensuu Night Run 2022

Miten tämän aloittaisin: takana on juuri elämäni ehdottomasti ällistyttävin, nautinnollisin ja onnellisin juoksukokemus. Käyn tässä läpi, mitä oikein tapahtui, miten sen ei olisi pitänyt olla mahdollista, ja spekuloin, miksi se silti tapahtui.

Pitkän ajan tavoitteeni on ollut olla sellaisessa peruskunnossa, että voisin minä päivänä tahansa lähteä vaikka ultrakisaan, jos joku kysyy mukaan. Tämän reissun jälkeen voin todeta, että tavoite on saavutettu. Kannustin nimittäin seurakaveriani Seppoa ilmoittautumaan Joensuu Night Runille viime tingassa, ja hän suostutteli minutkin viivalle. Kun osallistujakiintiö oli tuolloin jo lähes täysi, ei ollut aikaa epäröidä. Koin huonoa omaatuntoa siitä, että vein jonkun "oikean ultrajuoksijan" paikan. Eniten harmitti, että kovassa kunnossa oleva kaverini Miia jäi tästä reissulta rannalle. Ensi vuonna sitten!

Joensuu Night Run on Ultrajuoksuseura Sisun erinomaisesti järjestämä sisärataultrakilpailu, joka järjestetään marraskuussa. Kisassa juostaan iltakahdeksasta aamukahdeksaan 325,336 metrin mondoradalla. Tämä oli kolmas kerta, kun olin mukana. Samalla tämä oli minulle paluu ultrajuoksuun tai itse asiassa mihinkään puolimaratonia pidempään juoksuun 2,5 vuoteen. Osallistumisella oli siis henkilökohtaisesti iso merkitys.

Ennakkoasetelma

Aloin haaveilla osallistumisesta jo viime vuonna. Hehkutin hienoa tapahtumaa Miialle ja Sepolle. Arkeni oli kuitenkin aivan eri tavalla täyttä kuin "juoksuvuosinani". Harjoittelulle ei löytynyt aikaa tahtotilasta ja tavoitteista huolimatta. Tätä lannistavaa tosiseikkaa puin tarkemmin huhtikuisessa blogitekstissä, jossa löysin innon ja ajan lenkkeilyyn ainakin muutamaksi kuukaudeksi. Tuo kevään ja alkukesän 2,5 kuukauden treenijakso toimi valitettavasti ainoana varsinaisena juoksuharjoittelupohjana Joensuu Night Runille. Huhti-toukokuun aikana tein neljä 15-22 km juoksupitkistä ja juoksin yhden kympin kisan. Viikkotasolla harjoitusmäärät olivat vain noin 30-45 km. Kesäkuun lopussa juoksin elämäni tuskallisimman puolimaratonin Hossassa. Ikinä ei ole ollut niin rankkaa, vaikka reitti itsessään ei ole lainkaan vaativa. Olin muka harjoitellut pari kuukautta, mutta tulokseni oli paljon huonompi kuin edellisenä vuonna. Tajusin, että koronavuosien lepäily oli syönyt aikaisempien juoksuvuosien pohjan kokonaan pois, ja että olin paljon heikommassa hapessa kuin olin kuvitellut.

Heinäkuussa tuli suunnistettua paljon rastiviikkojen vuoksi, mutta huono kuntoni lähinnä lannisti, eikä suunnitus tuntunut sujuvan. Saman tien, kun olin heinäkuun lopulla laatinut oikean harjoitussuunnitelman kohti Joensuuta, sairastuin koronaan. En siis missään vaiheessa ennättänyt kunnolla noudattaa suunnitelmaa. Kävin sosiaalisista syistä sen jälkeen vielä ensikertalaisena kahdessa tapahtumassa: Tunturisuunnistuksessa Saariselällä kuntosarjassa sekä Rokua Trail Runilla puolimaratonilla. En palautunut kummastakaan joko stressitason, koronan jälkioireiden tai huonon kestävyyspohjan vuoksi. Rokua Trailissa elokuun lopulla tavoitteeni oli ytimekäs "että ei v-tuta". Saavutin tuon tavoitteen ja jopa nautin kisasta juoksemalla koko ajan mukavuusvyöhykkeellä, mutta silti reissu kuormitti liikaa. Suunnistuksessa päätavoitteen piti olla SM-erikoispitkä. Koska jouduin keskeyttämään SM-keskimatkalla syyskuussa, en lopulta edes osallistunut SM-erikoispitkälle lokakuussa, vaan kiersin siellä helpoimman kuntoradan. Sielläkin sykkeet olivat kävely-hölkkävauhdissa aivan tapissa, ja liikunnan ilo oli kaukana. Niinpä en uskaltanut syksyllä ahtaa juoksutreenejä muutenkin tiukkoihin viikkoihin, jotta pysyisin työkykyisenä.

Liikunnan harrastaminen koostui syys-marraskuussa seuramme kuntopiiristä (siellä oli pakko käydä, sillä ohjaan sen itse), muutamasta salikäynnistä, yhdestä parin tunnin sauvakävelystä (seuran yhteislenkki), muutamasta 4-8 km kävely-hölkkälenkistä ja muutamista reippaista 4-8 km kävelylenkeistä. Viikkoa ennen kisaa sentään kävin suunnistusseuramme yhteislenkillä kävelemässä ja hölkkäämässä noin 12 km. Sykemittari näytti ylikuormitustilaa kaksi viikkoa putkeen ennen Joensuuta ihan vain stressin vuoksi.

Kaiken tämän lisäksi kisaa edeltävät viikot olivat monesta syystä henkisesti poikkeuksellisen raskaita. En nukkunut yhtään yötä hyvin. Pelkäsin, että rikon itseni ultrassa ihan lopullisesti. En olisi edes ajatellut kisaa etukäteen, ellei Seppo olisi kysellyt yhteisistä matkasuunnitelmistamme. Toisaalta, kaikkien vaikeuksien keskelle kaipasin nimenomaan ultrajuoksukuplaa ja keskittymistä tuntikausia vain olemiseen ja etenemiseen. Kun teimme vastikään psykoterapiakoulutuksen ryhmäterapiassa rentouttavaa luontoaiheista mielikuvaharjoitusta, puhkesin kyyneliin. Ikävöin metsää ja juoksemista niin paljon, että se tuntui suorastaan fyysisesti. Siitäkin tiesin, etten voi mitenkään jättää Joensuu Night Runia välistä.

Valmistauduin 12 tunnin ultralle harvinaisen huonosti myös viimeisten päivien osalta. Perjantai meni tulipalokiireessä ylitöiksi ilman lounastaukoa. Söin aamupalan lisäksi ennen iltakahdeksaa vain yhden voileivän, banaanin ja neljä keksiä. Lisäksi autoni hajosi torstaina, joten perjantain työmatkat piti kävellä. Ei siis etukäteistankkausta eikä edellistä päivää pois jalkojen päältä. Tuntui suorastaan surkuhupaisalta, että kaikki meni mönkään. Ennätin pakkaamaan vasta myöhään perjantai-iltana. Silloin tajusin, ettei minulla ole edes riittävästi geelejä. Niitä, laastareita ym., kipaisin ostamaan kisapäivän aamuna. Onneksi kaupan hyllyllä pistivät silmään myös rakkolaastarit. Olin ollut niin kauan pois ultrajuoksupiireistä, että olin unohtanut moisen hyödykkeen. Rakkolaastereille tuli myöhemmin käyttöä (Sepolla, ei onneksi minulla). Kesällä hankituilla uusilla Hokilla en ollut juossut metriäkään. Olin pitänyt niitä jalassa, kun tein töitä kotona seisomapöydän ääressä. Olin todennut lestin sopivaksi, mutta otin varalta mukaan myös pari vuotta vanhat vastaavat Hokat. Riskillä siis mentiin joka sektorilla.

Kisaviikonlopun mietteet ennen lähtöä

Toivoin, että pystyisin juoksemaan ikävuoteni eli 45 km täyteen. Kesän tunnelmien jäljiltä reilun maratonin juokseminen olisi minulle erittäin kova tulos. Jos oikein hyvin kävisi, olisi siistiä juosta suunnistusseuramme juhlavuoden kunniaksi 75 km, mutta se kuulosti liian kunnianhimoiselta. En uskonut selviäväni pystyssä aamuun asti, joten otin mukaan makuupussin ja retkipatjan.

Mieheni lähti kuskiksi ja varasi itselleen hotellihuoneen Joensuusta. Lähdimme Kajaanista Joensuuhun liiankin hyvissä ajoin, sillä halusimme syödä matkalla kunnon ruuan ja ennättää varata huoltopöydän hyvältä paikalta. Menomatka sujui rattoisasti jutellen mm. juoksumuistoista ja suunnitellessa strategiaa. Seppo oli 12 tunnin sisärataultralla ensikertalainen, mutta muutoin minua paljon kokeneempi ultraaja. Hänen asiantuntevat kysymyksensä pakottivat minutkin orientoitumaan kisaan. Olin realisti. Tiesin syksyn lenkkeily-yritysten vuoksi, etten pystyisi juoksemaan putkeen kuin max 5-10 minuuttia ennen kuin syke alkaisi kohota pilviin. Kisastrategiani keksin hotellin aulassa muutamaa tuntia ennen kuin saavuimme hallille. 5 min kävelyä ja 5 min juoksua vuorotellen läpi yön. Tasaluvut olisi helppo muistaa, ja rytmi sopisi 15 min välein juoma- ja geelitaukoihin. En voinut haaveillakaan noudattavani aikaisempien vuosien taktiikoita. Seppo yritti kauniisti vihjata, että suunnitelma kuulosti intervalliharjoittelulta eikä ultrajuoksemiselta. En tietenkään aikonut juosta intervallitreenin vauhdilla, joten minusta rytmitys kuulosti turvalliselta.

Hallilla jäi liiankin paljon luppoaikaa. Yleensä olen ollut ennen kisaa kierroksilla ja jännittänyt, mutta nyt olo oli leppoisa ja kiitollinen. Olin siellä, missä pitääkin: olin uskaltautunut pitkästä aikaa johonkin näin älyttömään! Rata tuntui verrytellessä tutulta. Hyvät fiilikset aiemmilta Joensuu Night Runin kerroilta palautuivat mieleen. Edessä oli silti suuri tuntematon. Miten pitkään jaksaisin kiertää rataa? Miten jalat kestäisivät yhtäkkisen kovan rasituksen? Kestäisikö pää? Muistaakseni sanoin miehelleni ja Sepolle, että todennäköisesti itken koko yön.

Se on vauhti joka tappaa, eikä matka

Joensuu Night Runin lähdössä klo 20:00 oli jälleen kerran kohtalokkaan eeppistä tunnelmaa, kun järjestäydyimme marssimusiikin tahdissa järjestävän seuran lipun taakse. Olisin halunnut aloittaa kävelemällä, mutta Sepon mielestä se ei olisi ollut riittävän kunniakasta. Niinpä jättäydyin viimeiseksi ja juoksin muiden perässä. Kisatunnelmassa oli hyvä olla. Käveleminen oli mukavaa, ja juokseminen vielä mukavampaa. Itse asiassa juoksu tuntui käsittämättömän hyvältä. Jalat lähtivät rullaamaan vetävällä askeleella kuin itsestään. Jouduin juoksuosuuksilla ohittelemaan paljon, ja ensimmäisinä tunteina käväisi mielessä, juoksenko liian kovaa. Kelloni oli akun säätämiseksi juoksumattomoodissa, enkä tiennyt, pitäisikö se arvioon vauhdeista luottaa. Jälkikäteen kello arvioi matkan reilusti yläkanttiin, joten se ei tiennyt todellisia vauhteja oikein. Itse asiassa en välittänyt kilometrivauhdista lainkaan. Ajattelin vain sitä, tuntuuko edelleen hyvältä, milloin vaihdan kävelyyn tai juoksuun, kävelenkö sisäradalla vai ulkoradalla, milloin pitää juoda jne. Keskiarvosyke nousi aika pian yli 150-160 ja siellä pysyi. En säikähtänyt, sillä olen juossut kaikki ultrani tuolla sykkeellä.

Ensimmäiset pari tuntia hujahtivat ihan itsestään. Pidin ensimmäisen vessatauon vähän ennen klo 22. Fiilis parani koko ajan. Tunsin itseni onnelliseksi ja jaksavaksi. Ainoina epämukavuuksina alkoi ilmetä vasemman takareiden kireyttä kävellessä (vanha vaiva), ja ehkä tästä johtuen joillakin kävelykierroksilla kipua vasemman jalan isovarpaan nivelessä. Nämä tuntemukset menivät onneksi ohi.

Ihmettelin, miten jaksoin vetää juoksukierrokset helposti, vaikka vauhti ei ollut hölkkää. 5-5-systeemi vaikutti toimivan! Kun juoksu kulki, päätin pidentää juoksuosuutta muutamalla minuutilla max 10 minuuttiin yhden kerran tunnissa. Tein näin 2-3 tunnin aikana, mutta huomasin juoksuvauhdin alkavan laskea vedon kuluessa, eikä seuraava kävelyosuus enää palauttanut niin hyvin. Niinpä palasin 5-5-jakoon.

Etenemistyylini alkoi herättää kanssajuoksijoissa kysymyksiä. Jouduin hieman selittämään strategiaani. Eihän se minustakaan olisi vaikuttanut järkevältä, jos olisin seurannut sitä jonkun toisen toteuttamana. Juteltiin käveluosuudella kokeneen ultrajuoksijan kanssa korona-ajan vaikutuksesta ultrajuksuharrastukseen. Oli lohdullista kuulla, että muillakin on ollut samanlaista. Myöhemmin sain todella paljon hyödyllistä ja asiantuntevaa sparrausta kyseiseltä juoksijalta, joka joutui lopettamaan aamuyöllä oman kisansa kesken. Suuret kiitokset kaikista vinkeistä ja kannustuksesta!

Maraton tuli täyteen ajassa 4:46, mikä olisi minulle kelpo tulos milloin tahansa. Pian olin juossut myös tavoitteeni 45 km, jee! Ei todellakaan tehnyt mieli lopettaa siihen, kun olin päässyt alkuun. Kun 50 km täyttyi, humahti yli onnentunne: minä tein sen, palasin ultrajuoksijaksi!! Aloin ennakoida, että 75 km ei ehkä olisikaan mahdotonta saavuttaa.

Ihmettelin täydellistä olotilaani. En pystynyt palauttamaan mieleen ultrataukoni ajalta viime vuosilta yhtään samantapaista onnentunnetta. Nyt tätä kirjoittaessa tulee mieleen viime syksyn parin kuukauden juoksu-/suunnistusstriikkini, jolloin juoksin joka päivä parin kuukauden ajan vähintään yhden mailin. Silloinkin ihmettelin, miten voin olla koko ajan niin hyvällä tuulella. Olen niitä onnekkaita, jotka todella kokevat myyttisen runner's high:n. Polku-ultrilla tämä tunne on aaltoillut. Nytkin odotin koko ajan, milloin kipu ja uupumus ainakin hetkellisesti voittavat. Endokannabinoidit tai niiden reseptorit aivoissani kuitenkin päättivät, että nyt kun kerrankin juhlitaan, niin mennään sitten koko rahan edestä.

Jossain vaiheessa sparraajani vinkkasi, että 100 km voisi olla mahdollinen. Heitin ajatuksen saman tien syrjään. En halunnut ottaa minkäänlaisia paineita. Juoksin flowssa tunti tunnilta, halusin vain nauttia.

Kun kello tuli 02, mielessä käväisi, että olin ennakoinut Sepolle aamuyön pikkutuntien sudenhetkeä. Siitä ei näkynyt mitään muuta merkkiä, kuin että ruuansulatuselimistö alkoi vastustella geelejä. Olin siihen asti ottanut geelin puolen tunnin välein. Nyt geelihetki alkoi etoa jo etukäteen. Kun etenin keskimäärin hitaammin kuin muut, arvelin pärjääväni hyvin yhdelläkin geelillä tunnissa, jos ottaisin sen lisäksi kolmesti tunnissa urheilujuomaa. Sitä oli riittävästi tarjolla järjestäjien huoltopöydässä. Tailwind oli ollut urkkajuomani 2,5-3 vuoden takaisissa ultrakisoissa ja tämän kesän suunnistuskisoissa, joten minun ei tarvinnut huolehtia sen imeytymisestä. Siitä huolimatta vatsavaivat jatkuivat. Pahempaakin on koettu, mutta välillä olo käväisi huonona. Moni kanssajuoksija alkoi näyttää aika surkealta, enkä halunnut päätyä samaan jamaan. Muun muassa Sepolla oli ollut pidempi huono pätkä. Seppo oli kertonut huoltojensa olevan 20 min välein. Minun oli pakko siirtyä tuohon rytmiin, kun urkkajuomakin alkoi tehdä pahaa vartin välein otettuna. Suuta kuivi koko ajan, joten nestettä oli pakko ottaa usein suullinen huoltojen välissäkin. Aamuyöllä pidin pakon edessä toisen vessatauon. Harvempi tankkausrytmi toimi, mutta riskejä punniten päätin tehdä vielä yhden muutoksen eli jättää geelit kokonaan pois ja luottaa ainoastaan urkkajuomaan. Se oli toimiva ratkaisu.

Mieliala pysyi imeytymisongelmista huolimatta korkealla. Joskus klo 3-4 tunsin silkkaa epäuskoa. Olo oli tavallaan tosi skarppi ja tavallaan epätodellinen. Olin taivaltanut 7-8 tuntia, enkä tuntenut minkäänlaista uupumusta, kangistumista enkä energiahukkaa. Juoksukierrokset menivät edelleen alle kahteen minuuttiin, mikä kertoi siitä, että kroppa todellakin jaksoi vielä. Kävelyosuudet alkoivat tuntua hieman vaikeammilta, sillä lihakset eivät antaneet enää myöten ottaa pitkiä askelia. Silti en kokenut joutuvani puskemaan, vaan pystyin etenemään rennosti, kun tihensin askelrytmiä. Olin hitaasti hivuttautunut ylöpäin tulosluettelossa. Tiesin vauhtini olevan 5 minuutin kävelytaukojen vuoksi niin hidas, etten voisi sijoittua kympin sakkiin. Kun sijoitus ei ollut alunperinkään minkäänlainen tavoite, sillä ei ollut väliä. Klo 4-5 maissa tavoitteeksi asettui selkeästi päästä kisa loppuun saakka. Aloin olla varma, että se onnistuisi.

Klo 5 oli viimeinen suunnanvaihto. Kolme tuntia aikaa "maaliin". En ole koskaan osannut, enkä osannut nytkään, harrastaa kisan aikana matematiikkaa. Sparraajani vinkkasi jossain vaiheessa, että saattaisin olla edelleen satasen vauhdissa. Hän ei vaikuttanut aivan luottavaiselta, enkä minäkään jaksanut uskoa siihen. Vaikka juoksukierrokset onnistuivat entiseen malliin, saman ringin kiertäminen alkoi nyt 9-10 tunnin reippailun jälkeen tuntua jopa hieman tylsältä. Ajatuksia oli ajoittain vaikea pitää kasassa. Pieniä kireyksiä alkoi tuntua siellä täällä, mutta ne menivät ohi. Sormet olivat olleet turvoksissa jo monta tuntia, mutta tilanne ei pahentunut mahdottomaksi. Pienestä väsymisestä huolimatta oli vielä helppo hymyillä ja nauttia.

Tunsin tekeväni unenomaista unelmajuoksua, jota ei ehkä enää koskaan tapahtuisi uudelleen. Toistelin itselleni: miten tämä on mahdollista? Olenko aiemmin harjoitellut liikaa? Olenko kerrankin tarpeeksi levännyt? Voiko 3 vuoden takaisilla juoksupohjilla olla enää merkitystä? En muista, että olisin tehnyt yhden yhtä lenkkiä sillä ajatuksella, että yrittäisin totuttautua ultrakisan vauhtiin. Minulla ei edelleenkään ollut käsitystä vauhdistani, mutta tajusin sen olevan aivan liian kova, jos juoksisin samaa vauhtia koko ajan. Se oli helppo ymmärtää, sillä ainoastaan kisan parhaimmat etenivät samaa tahtia tai nopeammin yön tuossa vaiheessa. Nyt jälkikäteen laskien vauhtini oli juoksuosuuksilla 5:28-6:05 min/km. Tuo vauhti tuli jostakin lihasmuistista, ja on ilmeisesti jonkun muinaisen kuntotasoni taloudellisen askeleen tahti.

Jossain noilla main kiinnitin huomiota siihen, että moni juoksija puki ylleen pitkähihaista paitaa, mutta minulla oli edelleen lämmin ja energinen olo. Pohdin aidosti, olivatko uuden työn hektisyydestä johtuvat lounastaukojen väliin jäämiset tuottaneet sivuvaikutuksena tehokkaampaa rasvanpolttokykyä. Olin ollut liian vähillä eväillä töissä valitettavasti koko edellisen viikonkin, joten jo juoksuun lähtiessä lihasten glykogeenivarastot olivat luultavasti vajaat. Toki nyt jälkeenpäin ajatellen, kun en liikkunut viikolla enempää kuin yhden kävelylenkin, yhden kuntopiirin ja yhdet työmatkat, niin tuskinpa lihasten energiavarastoilla oli vaaraa ehtyä passiivisessa arjessani.

5 min pätkissä pitkä yö tuntui menneen kuin huomaamatta. Kuuden maissa alkoi kuitenkin tuntua, että 5 minuuttia on yllättävän pitkä aika. Kello 6-7 välillä eteneminen ei tuntunut enää ihan yhtä helpolta kuin aiemmin, mutta olin hyvävoimainen. Seppokin oli saanut uuden otteen juoksusta siirryttyään muutamia tunteja aiemmin tiheään kävelyn ja juoksun yhdistelmään, joka ei perustunut aikaan vaan kierroksiin. Tsemppasimme toinen toisiamme.

Kun ajatukset olivat livahtaneet 100 kilometrin mahdollisuuteen tai tulosluetteloon, olin edellisinä tunteina palauttanut ne nopeasti takaisin tekemisen rytmiin, radan valkoiseen viivaan ja kellon seuraamiseen. Kun aikaa oli jäljellä vajaa kaksi tuntia, tunsin äkkiä juoksevani kelloa vastaan. Vaikka en ollut mitenkään voinut kuvitella voivani juosta 100 km rapakunnossa, tuon rajapyykin mahdollisuus oli ilmeisesti olemassa. Päätin, että menen samalla vakiovauhdilla, ja jos se ei riitä, niin sitten se ei riitä. Muutaman kerran yritin pidentää minuutilla parilla juoksupätkää, mutta se ei tuntunut mukavalta. Ynnäilin ja ynnäilin ajan riittävyyttä.

90 km tuli täyteen. Aikaa oli jäljellä reilu tunti, mutta samaan aikaan käveleminen alkoi tuntua raskaammalta, ja juoksuvauhti alkoi hiipua. Kyse saattoi olla vain siitä, että tiesin kisan kohta päättyvän. Tai ehkä juoksemisen ilo väheni, kun en voinut vastustaa paineita saada satanen mittariin. Joka tapauksessa viimeisen tunnin aikana meno ei ollut enää rentoa, vaan jouduin vähän ponnistelemaan. Onneksi sparraajani oli tarkkana, ja ilmoitti noin 30-40 min ennen maalia, että voisin jatkaa samalla perusvauhdillani loppuun saakka. Lopulta tajusin itsekin ajan riittävän varmuudella sataan kilsaan. Annoin liikutusten kyynelten nousta hetkeksi silmiin. Olo oli kuin voittajalla. Tämä oli täysin käsittämätöntä! Niinpä pidin kiinni kävelytauoistakin, kunnes toinen sparrattava pakotti minut juoksuvauhtiin kuullessaan, mikä kilometriluku minulla kajasti edessä. Keskimäärin noin 6:30 vauhtia sain tsempattua viimeiset kymmenisen minuuttia. Lähestyimme aamukahdeksaa molemmat Sepon kanssa sijalla 10.

Hurmosjuoksun tilinpäätös

Kun aikamerkki tuli, olin ylittänyt itseni moninkertaisesti. Olin vihdoinkin voittanut Endurance 24:n jättämän pelon, että rikon itseni ultraamalla. Olin voittanut ylisuorittamisen vaatimuksen tällaiseen kisaan valmistautuessa (ei tarvittukaan 70-80 kilsan treenimääriä kuussa). Ja ennen kaikkea olin saanut vahvan kokemuksen, että yksi elämäni tärkeimmistä voimavaroista, juoksemisen ilo, on edelleen löydettävissä. Vaikka tulos 101 km on omassa Joensuu Night Run -tilastossani heikoin, se on silti ehdottomasti paras ja ikimuistoisin, sillä sen ei olisi pitänyt olla mahdollista minkään järjen mukaan. Mieheni totesi, etten edes näyttänyt olevan niin hajalla kuin yleensä kisan jälkeen. Toki olo oli aamulla heikko ja käveleminen on nyt päivä tapahtuman jälkeen vaikeaa, mutta palautuminen on sujunut hyvin. Syy lienee se, rääkännyt kisassa itseäni, vaan todistin, että ultraaminen voi ja saa tuntua hyvältä.

Tämä oli todellinen unelmakisa. En edes ajattele, onko se uuden alku. Nyt tuntuu vain siltä, että olin jälleen kotona jalkojeni päällä, ja voi että, se oli silkkaa onnea se.

#ultrajuoksu #joensuunightrun2022 #juoksu #kisaraportti

[ultramikesundberg-blog]

[tukholma2014]

Helsingin sanomat kirjoittaa ultrajuoksija Asprihanal Pekka Aallosta.

Aallosta kertova lyhytelokuva Kuuden päivän juoksu on myös esillä Kiasmassa.

#juokseminen #ultrajuoksu #ultramaraton #pekka aalto #asprihanal #kiasma

[maastojuoksu]

5-vuotissuunnitelma - alkusanat uudelle hullulle projektille

Pitkästä aikaa olen todella valtavan innnoissani, sillä minulla on vihdoinkin vuoden 2020 satamailisen ja pandemiavuosien jälkeen uusi juoksutavoite.

Vaikka olen ammatiltani psykologi, en voi olla hämmästymättä mielen voimaa yhä uudelleen ja uudelleen. Se, miten ajatus synnyttää mielikuvan, miten mielikuva nostattaa tietyn tunnetilan ja muistikuvia positiivisista kehontuntemuksista, ja miten keho järjestäytyy uudelleen noiden mielensisäisten muutosten voimasta ohjaten ihmistä käyttäytymään eri tavalla, on uskomattoman tehokas ja nopea prosessi. Kuulostaa älyttömän helpolta, mutta usein sen eteen joutuu tekemään tuskallisen paljon töitä. Nautin tästä huumasta juuri tällä hetkellä. Osaan todellakin arvostaa tätä tunnetta.

Takana on nimittäin kaksi vuotta inspiraation odottelua. En olisi koskaan voinut uskoa, että elämäntapajuoksuni latistuisi murto-osaan entisestä siitä huolimatta, että rakastan juoksemista, ja se saa minut ajoittaisten taukojen jälkeen tuntemaan itseni omaksi itsekseni, energiseksi ja hyvinvoivaksi. Kuten niin moni muukin (esim. monet asiakkaani), minäkin olen yrittänyt motivoida itseäni terveyssyillä ja mielenterveyssyillä. Liikunta on aikaa itselleni. Saan hyvän mielen lenkillä. Tuuletan aivojani. Kun käyn salilla, lisään toimintakykyisiä vuosiani. Nämä ovat lempeitä ja järkeviä tavoitteita. Sellaiset tavoitteet kuuluvat kypsään aikuisuuteen. Mutta ne eivät valitettavasti aina toimi. Ihminen jää sohvalle, koska on muitakin itsearmollisia tapoja viettää aikaansa.

Mutta mikä liikkumistavoite sytyttää? Mikä saa lenkille millä säällä tahansa? Mikä saa innostumaan niin, että arjen tunnit kerta kaikkiaan järjestää tavoitteen saavuttamisen mahdollistamiseksi? Mikä saa perustarpeemme pärjäämisestä täyttymään liikuntamielessä? Tätäkin olen ihmetellyt. Aiemmin mikä tahansa polku-ultra hienoissa maisemissa riitti. Olenko muka niin meritoitunut polkujuoksija tai rataultraaja, ettei mitään uutta kilpailutavoitetta enää löydy? En todellakaan. Olen selannut lukemattomat kerrat juoksukalentereita ja koettanut pähkäillä, minne saisin jonkun tavoitekisan. Olen siirtänyt jo kahden vuoden ajan post it-lapulta toiselle tavoitetta: "suunnittele kauden kilpailukalenteri". Kalenteri on jäänyt aina lähes tyhjäksi. Siellä on ollut tapahtumia, mutta mikään niistä ei ole etukäteen sytyttänyt toden teolla. Itse asiassa nytkin kalenterissa on yksi maraton, yksi puolimaraton ja 1,5 rastiviikkoa. Silti en ole viitsinyt järjestää elämääni niin, että voisin ko. maratonille mennä ensi kuussa tai olisin kunnossa, jossa kisasta voi nauttia. Tavoitteet eivät siis ole muuttaneet toimintaani käytännössä.

Tiedän tavoitteen asettelusta kaiken teoriassa, ja olen mielestäni kokeillut jokaista vipua heikoin tuloksin.

Olen aavistanut, että kyse on kilpailevista arvoista (aiheesta löytyy enteellistä pohdintaa täältä). Minua tarvitaan nyt enemmän teinini huoltajana, ja tehtäväni on järjestellä aikatauluni hänen kilpailujensa ja leiriensä mukaan. Kukaan ei ole pyytänyt minua, vaan haluan itse tehdä niin. Se on minulle tärkeää ja arvojeni mukaista. Samalla en kuitenkaan itse suhtaudu yhtä intohimoisesti kyseiseen lajiin, vaikka se onkin minulle rakas harrastus. Kun seuraan tytärtäni ja seuramme muita suunnistajia, näen heissä sitä samaa uppoutumista ja innostusta, joka minulla on kanavoitunut polku- ja ultrajuoksuun. Inspiroidun muiden intoilusta usein valtavasti, ja juuri sen vuoksi haluan mahdollistaa harrastamisen heille seuratoimijan ja talkoolaisen roolissa. Olisi tietenkin kiva, jos vielä joskus itsekin pärjään kyseisessä lajissa. Mutta suhtaudunko intohimoisesti suunnistusharjoitteluun? Rehellisesti sanottuna en (enää, sekin vaihe on joskus ollut).

Pari päivää sitten asia kirkastui todenteolla. Juttu lähti lasteni viattomasta heitosta: miten aiomme viettää mieheni kanssa 50-vuotissyntymäpäiviämme? Onneksi tuohon on vielä aikaa vuosia :D Suodattamatta ja miettimättä tokaisin, että sen kunniaksihan voisimme lähteä ultraamaan Yhdysvaltoihin, jossa reissaaminen on mieheni intohimo. Hän on tehnyt lukuisat road trippinsä yksin, sillä minua matkustaminen ei kiinnosta, enkä missään nimessä pystyisi istumaan paikoillani samoja tuntimääriä. Mieheni innostui välittömästi, sillä hän taisi olla jo haudannut toiveensa, että saisi koskaan minua seuraksi seikkailuillensa. Minulle taas oli hetkessä selvää, että jos joku muu hoitaa rasittavat matkajärjestelyt, olen valmis kärsimään matkustamisen pitkästyttävää tylsyyttä, aikaerorasitusta ja jopa juuri ja juuri voittamaan ärsyyntymiseni lentomatkustamisen ilmastopäästöistä vain päästäkseni juoksemaan jonkun eeppisen ultran mieheni kanssa.

Tässä lienee paikallaan mainita, että mieheni ei ole juossut vuosiin, eikä hän harrasta nykyään kerta kaikkiaan minkäänlaista liikunnaksi mainittavaa toimintaa. Se, että hän oli välittömästi valmis aloittamaan juoksuharjoittelun täydellisestä nollakunnosta liikuttaa minua yhtä paljon kuin häntä todennäköisesti minun taipumiseni roadtrippaamiseen isolla mantereella. Itse asiassa kuulin hänen ihmettelevän teinillemme, mikä mielenhäiriö minulle on tullut! Tajusin, että nyt me teemme jotakin isoa ja innostavaa yhdessä, vaiheessa, jossa lapsemme ovat itsenäistymässä ja me lähestymme vääjäämättä viidenkympin rajapyykkiä. Olemme tavoitteen edessä molemmat omalla tavallamme noviiseja, mutta kokemuksemme ja taitomme yhdistäen saamme hyvän kombon. Arvot ja tekemisen intohimo päätyivät vihdoinkin ottamaan toisiaan kädestä kiinni.

Ja plim! Yhtäkkiä olen taas ultrahuumassa. Kroppani suorastaan huutaa lisää tekemistä. Puhkun intoa ja leijailen. Kaikki seuraavat vuodet ennen tavoitetapahtumaa ovat yhtäkkiä edessäni odottamassa, että täytän ne osatavoitteilla. Kaikki ne kisat, joita en vielä viikko sitten millään muka saanut mahtumaan kalenteriin enkä innostunut niistä, ovat nyt osa suurempaa palapeliä ja merkityksellisiä. Jos ei tänä vuonna vielä kunto riitä kunnon kisoihin, niin tässä on vielä aikaa. Lasken, miten lisätä maltillisesti kilometrejä. Mietin, miten treenata yhdessä miehen ja tyttären kanssa niin, että jokainen voi edistyä omalla tasollaan. Suunnittelen vihdoinkin varusteiden päivittämistä ja hierojan varaamista. Kaikella sillä, jonka järjellä olen tiennyt tarpeelliseksi ja hyödylliseksi, on nyt tunnelatauksen tähtipölyä yllään. Arkisista asioista on tullut osa isoa kokonaisuutta, josta voin intoilla luvallisesti elämäni tärkeimmän ihmisen kanssa. Ja kaiken lisäksi nyt ei yhtään kauhistuta seuraava täysien pyöreiden rajapyykki, vaan edessä on tavattoman mielenkiintoisia vuosia: kaikkien lasten itsenäistyminen, psykoterapeutiksi opiskeleminen ja yhteinen liian-hullu-ja-juuri-siksi-niin-eeppinen projekti miehen kanssa. Kun minulla loppuu usko, että voisimme oikeasti osallistua johonkin hurjaan kisaan niin kaukana, tiedän mieheni peräänantamattomana luonteena puhuvan minut ympäri. Ja kun hän ei jaksaisi lähteä lenkille, minä toimin malliesimerkkinä ja lähden tsemppariksi.

Vaihtoehtoisia kisatapahtumia ja reittejä on tsekkailtu jo niin paljon, että niissä menee sekaisin. Siinäkin on oma viehätyksensä, että antaa itselleen luvan haaveilla mistä vain, ennen kuin jossain vaiheessa tavoite A ja varatavoitteet B ja C lukitaan.

Dream Big - sopii tähän lopetukseksi kuin juomareppu juoksijan selkään.

#omaafiilistelyä #tavoitteenasettelu #liikuntapsykologia #ultrajuoksu

[maastojuoksu]

Liikkujaidentiteetin tarkastelua

Lähtökohta tälle postaukselle on, että 24 h ultrasta on puoli vuotta. Viime vuoden lopulla ajattelin, että tänä vuonna olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Siirtyisin ehkä vihdoinkin pidemmille ultramatkoille (80+ km) poluilla ja ryhtyisin miettimään varusteita yön yli kestäviin kisoihin. Näin ei ole käynyt, ja koronaepidemia on vain yksi syy. En kuitenkaan ole harmissani. Nyt on ollut vihdoinkin aikaa ja tilaa toisenlaisille hankkeille. 

Jo viime vuonna koin eräänlaisen aktiiviharrastajan arvokriisin. Harjoitteluni vei paljon aikaa, ja ne asiat, jotka koin myös elämässäni tärkeinä, joutuivat usein antamaan myöten. Eniten olin huolissani siitä, millaisen mallin liikkumisesta annan lapsilleni. Heille oli jo muodostumassa vinoutunut käsitys, että kolmen tunnin lenkit ovat perussettiä tavalliselle ihmiselle. Lenkille lähtemisestä oli tullut vuosien mittaan rutiini, jota oli helppo muokata tavoitteiden mukaan. Olin toipunut sinnikkäästi ylikuormitustilasta, ja nautin siitä, että sain taas treenata. Ultratavoitteet antoivat virtaa, enkä kokenut treenaamista raskaana, pikemminkin päinvastoin. Huomasin kuitenkin yhä useammin miettiväni, mitä järkeä tässä on. Rakastan juoksemista, mutta aionko siirtää muita asioita aina vain sivuun sen tieltä? Kilpailemalla halusin ottaa itsestäni mittaa, ja testata, mihin tästä naisesta on. Toisaalta tiesin vastauksen jo ennalta. Olisintietenkin  sitä parempi, mitä enemmän ja fiksummin treenaisin, söisin ja lepäisin. Kun pääsin jonotuslistalta mukaan Endurance 24:lle, mieleni oli jo valmiiksi osittain päästämässä irti haaveistani. Siirtyisin sille levelille, jonne olin oikeastaan vasta juuri ja juuri uskaltanut kurkistaa. Mutta mistä sen jälkeen enää haaveilisin?

Sattumalta samoihin aikoihin minua pyydettiin työn puolella valmistelemaan koulutustilaisuutta, mikä sai minut muistamaan, miten paljon pidän tiedon kokoamisesta ja kouluttamisesta. Toiseksi seuratoimintaan tarvittiin uutta aktiivia, ja muiden kieltäytyessä pyyntö osui minun puhelimeeni. Kolmanneksi takaraivossa kolkutteli unelma urheilupsykologian opintojeni hyödyntämisestä muidenkin eduksi. Näillä kaikilla asioilla oli  sosiaalisessa mielessä enemmän painoarvoa kuin kilpailemisella, kun taas kestävyysjuoksu oli ollut ja ehkäpä tulee aina olemaan oma rakas pieni kuplani, jossa tunnen mieleni ja kehoni olevan tasapainossa ja voivan hyvin. Kilpailutapahtuma oli kompassisuunta,  keidas pitkien treenipolkuen päässä, motivaattori joka sai ylittämään arjen esteet.

Toki 24 h:n jälkeen tarvitsin toipumisaikaa harjoittelujakson ja kisan fyysisestä rääkistä sekä alkuvuoden kiirerumbasta. Kehoni tuntui hauraammalta eikä vahvemmalta - siis päinvastoin kuin mihin liikuntaharrastuksellani pyrin. Yksipuoliset liikeradat ja kilometrien priorisoiminen voimaharjoittelun kustannuksella olivat alkaneet mietityttää jo ennen tapahtumaa. Hyvin usein juostessani pakkaspäivinä kuntosalin matolla haaveilin siitä, että pääsisin rakentamaan monipuolisesti voimaa ja juoksemaan useammin kovaa. Tottakai olisin voinut näin tehdäkin, mutta olen hyvä pysymään treenisuunnitelmissani, enkä halunnut muuttaa niitä kesken kaiken. Uskon myös, että superhitaiden lenkkien ansiosta pystyin ahtamaan tiiviiseen työn ja opiskelun tahdittamaan arkeen treeniä niin, että ylipäätään jaksoin sitä.

Keväällä odottelin rauhassa hermostollista palautumista  ja nautin siitä, että sain uppoutua urheiluravitsemuksen opintoihini. Samaan aikaan minusta tuntui, kuin ultrajuoksijaidentiteettini olisi hologrammina haalistunut ja pikku hiljaa etääntynyt jonnekin taustalle. Koronakevät aiheutti päänvaivaa ja lukemattomia ylimääräisiä työtunteja päivätyöhöni ja seuratoimintaan liittyen. Koin koronahässäkän keskellä välillä huonoa omaatuntoa, jos lähdin suunnistamaan tai lenkille. Koin, että minua tarvittaisiin enemmän järjestelemässä omatoimirasteja tai kehittämässä ammattitaitoani psykologina, että osaisin palvella asiakkaitani paremmin poikkeusaikana. 

Muistan olleeni todella helpottunut siitä, että polkujuoksutapahtumia ja suunnistuskilpailuja peruttiin. Minun ei siis tarvitsisi päästä kuntoon täksi kesäksi. Kun ajatukseni eivät enää koko ajan askarrelleet sen parissa, missä ihmeen välissä ennättäisin tehdä päivän treenini keski-ikäisen työssäkäyvän ja opiskelevan perheenäidin elämässä,  ajatus pienimuotoisesta urasiirtymästä urheilupsykologian suuntaan alkoi kirkastua mielessäni. Alkoi tuntua yhä selvemmältä, että tämä olisi se vuosi, jolloin hioisin suunnitelmiani ja laittaisin homman alulle myös virallisesti. Tänä kesänä on käynyt usein niin, että kun olen lähtenyt tekemään pidempää lenkkiä, olen kääntynyt kesken pois, sillä toiminimeen liittyvät valmistelut ovat houkutelleet takaisin koneen ääreen. Ihmeellistä, miten nopeasti motivaatio voi siirtyä uusille raiteille!

Minulle on ollut suurin yllätys, että olen kyennyt harjoittelemaan näin mahdottoman vähän. Käväisen harva se päivä puoli tuntia polulla, teen 20 min kuntopiirejä ja välillä pyöräilen töihin. Minulla on toki itse laadittu harjoitusohjelma nopeusominaisuuksien palauttamiseen kalenterissa, mutta olen jättänyt sen noudattamisen ilman mitään tunnontuskia. Olen istunut koneen ääressä jäätäviä tuntimääriä opintojen ja yritystoiminnan aloittamisen vuoksi. Vielä muutama vuosi sitten tällainen tilanne olisi ollut henkinen katastrofi - ja olikin. Silloin jouduin luopumaan hetkeksi juoksusta terveyssyistä vastoin tahtoani. Tällä kertaa kyse on omasta päätäksestäni. Mielenkiintoista on ollut myös huomata, että vaikka tutut olettavat minun edelleen olevan timmissä ultrakunnossa, minua ei sanottavammin nolota plösöytyä ja hengästyä muutamasta etunojapunnerruksesta (polvet maassa). Kun en kilpaile, ei tuloskuntoakaan mitata. Toisekseen olen noussut kuopasta liikkumisen suhteen niin monta kertaa, että tiedän halutessani pystyväni siihen jälleen, sitten kun aika on oikea.

Luen parhaillaan Ronnie Grandellin kirjaa Irti itsekritiikistä. Pysähdyin sen innoittamana miettimään lapsuudenperheeni vaatimuksia ja tiedostamattomasti sisäistämiäni kritiikinlähteitä. Oli kiinnostavaa oivaltaa, että tyytyväisyyteni tänä vuonna tekemiini valintoihin kumpuaa osittain jo lapsuudesta. Vanhempani asettivat sekä selvään lausuttuja vaatimuksia ja strandardeja (kuten me kaikki vanhemmat), mutta urheilussa menestyminen ei koskaan kuulunut niihin. Yritin vastata odotuksiin niillä elämän osa-alueilla, joita vanhempani arvostivat enemmän. Ehkä siksi kunnianhimoni ja kilpailuviettini suunnistuksessa heräsivät myöhään, todennäköisesti verratessani itseäni muihin piirin nuoriin suunnistajiin. Siihen asti oli riittänyt kilpailuihin osallistuminen. Meidän perheessämme arvostettiin talkootyötä seurassa ja se yhdistyi mielessäni käsitykseen työteliäästä kunnon ihmisestä. Rehellisesti sanottuna podin ehkä siksi aikuisena lajin pariin palattuani vuosia huonoa omaatuntoa siitä, että osallistuin talkootyöhön vuosittain vain toivotun minimimäärän. 

Vaikka en haluaisi tunnustaa tätä,  olen usein kokenut juoksuharrastukseni olevan itsekästä ja sotivan vastoin perinteisiä äidin ja vaimon normeja (jos tämä hirvittää lukijaa, olen siis syntynyt 70-luvulla suurten ikäluokkien edustajille). Olen joutunut tekemään paljon töitä itseni kanssa, että olen oppinut pitämään kiinni treenisuunnitelmasta, vaikka kotiin tulisi yllätysvierailulle isovanhempia tai mies saisi ex tempore -viikonloppuideoita. Tämä onnistui vasta sitten, kun vedin harjoittelun ja omasta jaksamisesta huolehtimisen välille yhtäläisyysmerkin. 

Äidin rooliin taas liittyy se varmaankin normatiivinen käsitys, että vanhemman tehtävä on toimia liikkuvan lapsensa huoltajana eikä lapsen vanhempansa huoltohenkilönä, kuten meidän perheessämme on ultrakisoissa käynyt. Lasteni tehtävä ei pitäisi olla mahdollistaa minun menestymistäni kilpailuissa vaan minun tehtävänäni pitäisi olla tukea lapsiani heidän pyrinnöissään. Tämä ristiriita on ollut minulle kaikkein kuormittavin. Lapseni eivät missään nimessä ole vaatineet tilanteeseen muutosta, vaan jopa sanoneet minun toimivan esimerkkinä siitä, miten kulkea määrätietoisesti kohti hurjaltakin kuulostavia tavoitteita. Yhtä kaikki, en ole todellakaan ylpeä siitä, miten usein lykännyt lasteni auttamista koulutyössä, vanhempainillan tai muita perheen asioita ehtiäkseni tehdä pitkät lenkkini.

Kun siis tällä hetkellä en kilpaile, vaan puuhailen seuratoimijana, koen itseasiassa suurempaa yhdenmukaisuutta arvomaailmani kanssa kuin käyttäessäni 7-10 h/vko ultraharjoitteluun. Kun toivottavasti vielä lähivuosina palaan lähtölistoille, joudun ehkä tekemään psyykkistä työtä tämän asian kanssa ja etsimään kilpailemiseen uuden henkilökohtaisen tulokulman. 

Näitä asioita on ollut todella antoisaa ja vapauttavaa pohtia. Kävin kesällä  työhaastattelussa, jossa totesin urheilun antaneen itselleni niin paljon, että haluaisin antaa vuorostani jotakin takaisin. Tunnen vilpittömästi niin. Ehkä olen ollut pienimuotoisessa eriksonilaisessa identiteettikriisissä liikuntaharrastuksen suhteen. Haluaisin ihan periaatteesta kapinoida Eriksonin psykososiaalisen kehityksen mallia vastaan, mutta kyllä se vain omalla kohdallanikin näyttää pelittävän: näköjään tunnen suurempaa mielihyvää yhteisöllisesti tuottavasta toiminnasta kuin omaan urheiluharrastukseen panostamisesta. Loppuvuotta ja varmaan seuraavaakin leimaa todennäköisesti uuden liikkujaidentiteetin rakentaminen yhtä aikaa uuden ammatillisen identiteetin kanssa. Tuskin maltan odottaa, mihin tämän polkuverkoston seuraaminen johtaa! 

#kuntoliikunta #ultrajuoksu #kuntosuunnistus #identiteetti #minustaontullutsetätiseuratakissahengailemassakisapaikalla #koronavuosi #itsetutkiskelua

[maastojuoksu]

Endurance 24h 2020 Osa 2: Ultrahaasteen huipennus

Kaksi viikkoa kisan jälkeen: Rakot alkavat parantua, jalat tuntuvat aika hyviltä,  väsymys univelan takia, sumuinen pää, ärtymys, kaikki sujuu kuin hidastetussa filmissä. Olin suunnitellut  tekeväni näinä viikkoina kaikkea kivaa, mihin ennen ultraa ei ollut aikaa, mutta hermostoni vaatii minua tuijottamaan kattoon ja hengittelemään syvään. Kannattiko uhrata kevät palautumiseen?

Sitä mietin tätä kirjoittaessani. Varoitan, raportti on PITKÄ.

(Valmistautumisesta elämäni ensimmäiseen 24 h rataultraan voit lukea täältä.)

Aamu Esport Arenalla Espoossa

Saavumme huoltohenkilöni kanssa areenalle noin klo 10. Osallistujia on pyydetty hakemaan numeronsa viimeistään klo 11. Saan vihreän tapahtumapaidan ja kirjekuoren. Emme heti näe, minne mennä, joudumme kysymään neuvoa. Löydämme huoltopöytärivin, mutta kaikki pöydät ja myös suurin osa seinänvierustilasta pöytien takana on varattu. Lähetän huoltohenkilön etsimään tyhjää tilaa toisesta suunnasta, kippaamme tavaramme seinän viereen, ja lähden muista mallia katsoen pöllimään tuolia muualta hallista. Pöytärivissä on muutamia aukkoja. Työnnän tuolin siihen ja pyydän huoltoani asettelemaan geelini siihen. Lähden itse etsimään seinustalta naisten pukkaria vaihtaakseni juoksutrikoot, sukat ja kengät. Olen ottanut mukaan capripituiset ja täyspitkät trikoot. Hallissa on todella lämmintä, joten valitsen lyhyemmät. Joku nainen kysyy minulta, kumpaan nilkkaan ajanottochip pitää laittaa. En muista lukeneeni kisaohjeesta mitään siitä. Etsin kuoresta kilpailunumeroni, mutta chippiä siellä ei näy! Pengon tavaroitani, ei löydy! Oliko sitä kuoressa alunperinkään? Ei auta kuin lähteä etsimään ja kyselemään.

Törmään juoksututtuuni Joensuusta, UltraSisun Salla Ronkaiseen. Kuulen, että hän on päättänyt jättää osallistumatta, sillä ei ennättänyt harjoitella tarpeeksi Joensuun jälkeen. En koe itsekään palautuneeni Joensuusta, mutta minulla on erilainen elämäntilanne, kun lapset ovat kaikki jo isompia. On pienempi kynnys lähteä vaarantamaan terveyttään. Sentään Sallan mies, Joensuu Night Runin voittanut Tomi Ronkainen on mukana kisassa. UltraSisun porukkaa on enemmänkin. On kiva nähdä tuttuja kasvoja, vaikka en tunnekaan ketään henkilökohtaisesti. Ei tule ihan niin ulkopuolinen olo, areenalla kun on todella kansainvälinen tunnelma ja ammattimaisen oloisia huoltotiimejä.

Huh, toimitsija on löytänyt chipini ja nostanut sen tuolille. Oin itse sählännyt ja pudottanut sen. Samalla käy ilmi, että olemme laittaneet tuolin miesten vessareitin tukoksi, ja tuolia on siirretty. Sentään sitä ei viety kokonaan pois. Huoltohenkilölle täytyy vielä etsiä tuoli hankalasti seinän viereen. En oikein pysty ajattelemaan selkeästi. Asettelemme tavaroitamme sinne ja tänne ja takaisin, enkä osaa päättää, mitä on järkevää nostaa heti esille. Kaikilla muilla on järkyttävät laatikolliset ruokaa. Ensimmäistä kertaa ikinä ultrakisassa tunnen olevani alivarustautunut. Pyydän huoltohenkilöäni täyttämään kaikki juomapullot ja työntämään ne kassissa tuolimme alle. 

Kuva: Petteri Jokela. Kuvassa näkyy pikkuinen huoltotuolini. 

Lähden verryttelykävelemään rataa ympäri. Ihmisiä pinkoo radalla hirmuista vauhtia. Mitä ihmettä? Oliko täällä joku muukin sarja kuin 24 h? Miksi ihmiset juoksevat jo nyt jalat alta? Vasta noin kolmannella kierroksella tajuan, että nämä tyypit ovat vain lenkkeilemässä hallissa, eivätkä liity kisaan mitenkään. Huoltohenkilö ottaa puhelimeeni kuvan pakotetusta hymystäni. En myönnä jännittäväni, mutta tunnen olevani hieman hukassa. Minulla on puhelimessani vääränmallinen kuori, ja se täytyy kuvanottamista varten irrottaa. En tajua ajatella, mihin sen jälkeen työnnän puhelimeni ja sen kuoret. Huoltohenkilöni lähtee kanssani radalle. Osa kilpailijoista makoilee jalat seinää vasten.

Rata on aivan erilainen kuin kuvittelin. Areena on julmetun iso, radalta näkee alas sählykentille, ja radan sisällä on iso kuntosali sekä pikaruokapaikka ja istuinalue, jota vastapäätä on kisan ajanottopiste ja screen. Pikaruokaa? Jes, ehkä huoltohenkilöni ei kuolekaan nälkään, ennen kuin muu perhe saapuu toiselta puolen Suomea iltapuolella.  Ajanottopuolella rataa on kaiuttimet, joista tulee kisan aikana kuulumaan hyvin valittua ja motivoivaa musiikkia, mutta koska radan sisäpuolella on mm. pukuhuoneita ja kuntosali, ääni ei kanna radan toiseen päähän. En onnistu kuulemaan, miten vuoden ultrajuoksijaäänestyksessä kävi. Äänen ja näkyvyyden puute radan puolelta toiselle saa sen tuntumaan pidemmältä, mutta samalla vähemmän tylsältä.

Yhtäkkiä lähtöön (klo 12) on 8 min. Minun olisi pitänyt vielä ennättää käydä vessassa, mutta en uskalla luottaa ajantajuuni. Olen hätäisesti lyönyt huoltohenkilöni käteen pinkan excel-taulukoita ja pyytänyt häntä kirjaamaan ylös, jos minulla on jotain erityisiä fiiliksiä matkan varrella. Taulukoissa lukee tavoitevauhtini. Olen painanut mieleen, mitä vauhtia kovempaa en missään nimessä saa juosta, sekä likimääräisesti nopeuden, joka vaaditaan kunnianhimoiseen tavoitteeseeni 100 mailiin tasaisella tahdilla. Lähdön hetkestä en muista juuri muuta, kuin että vilkutan huoltohenkilölleni ja huomaan yhden muun kanssajuoksijan olevan tohkeissaan. Kaikki muut näyttävät konkareilta.

Klo 12-24: Kohti tuntematonta

Aloitan mielestäni maltillisesti ja viisaasti. Ei tunnu helpolta. Jalat toimivat normaalisti, mutta kroppa tuntuu olevan valmiiksi tukossa. Vertaan sykettä ja vauhtia. Ei hyvä. Tästä tulee pitkä yö. Ehkä flunssa ei olekaan vielä selätetty? Olen lukenut, että hallin ilma on kuivaa. Alan huolestua, mitä se tekee juuri yskästä toipuneelle kurkulleni. Tiedän, ettei omaa oloaan kannata tarkkailla liikaa, joten keskityn pitämään kiinni ennalta päättämistäni kävely-tankkaustauoista. Otan Tailwind-urheilujuomaa järjestäjien pöydästä puolen tunnin välein ja puolen tunnin välein geelin omalta tuolilta, joten tunnissa tulee neljä kävelytaukoa (lue Tailwind-testini täältä). Aika pian alkaa kuitenkin tuntua hölmöltä kävellä niin paljon, kun juoksuvauhtikin on hidas. Ryhdyn fuskaamaan, ja lyhennän kävelytaukojani. Päätän, että yöllä voin alkaa kävellä aina minuutin, kuten alkuperäinen suunnitelmani oli. Huoltohenkilö on kirjannut ensimmäisen tunnin kohdalle askeleeni olevan innostunut, ja toisen tunnin kohdalla energinen.

En kerro huollolle tässä vaiheessa optisesta harhastani, että tunnen juoksevani kuntosalikaarteesta lähtien puolet kierroksesta alamäkeen ja alan melkein oikeasti huolestua, joudummeko juoksemaan ylämäkeen suunnan vaihtuessa klo 18. Aluksi tämä on hauska ajatusleikki, mutta myöhemmin alan pelätä harhan kertovan, etten ole ihan kunnossa vaan kehooni pesiytynyt flunssavirus saa verenpaineeni heittelemään ja maailman kallistumaan. Harha pysyy monta tuntia samana, mutta lopulta se ei ole enää edes havaintopsykologisesti kiinnostava, vaan vastaan tulee muita akuutimpia ilmiöitä.

Kyllähän tässäkin kuvassa on selvästi alamäki, vai mitä?

Monet muut juoksijat menevät ihan älytöntä vauhtia. Siis aivan sika��lytöntä. Ovatko he täällä tekemässä 100 km enkkaa ja aikovat keskeyttää sen jälkeen? En keksi muuta selitystä. Toisaalta kovatehoisella vauhtikestävyyslenkillä vaikuttavat olevan myös tutut ultrahahmot Jaakko Eskelinen, Tomi Ronkainen ja Jari Soikkeli. Ulkomaalaiset naiset ja Italian mies ohittavat aina todella läheltä. Pelkään joka kerta kompastuvani, kun he rynnivät takaa eteen. Alan pohdiskella kulttuurien välisiä eroja henkilökohtaisen suojaetäisyyden suhteen. Kulttuurieroja on myös huoltopätkällä. Ulkomaalaiset juoksijat huutavat reippaasti ja kovalla äänellä kommenttejaan huoltajille, suomalaiset ynähtävät jotain tai käyttävät hienovaraista kehonkieltä kommunikointiin. Suomalaisten tyyli säästää energiaa. Oma huoltajani on niin uppoutunut lempisarjaansa tai someen, että huomaa olemassaoloni radalla keskimäärin kahdesti tunnissa. Silloin hymyillään ja vilkutetaan toisillemme. Käyn kertomassa parin tunnin kohdalla, että olen vetänyt 4 kierrosta pari sekuntia liian nopeaa kilometrivauhtia. Varmaan joukkopaine alkoi vaikuttaa.

Kolmannen tunnin aikana käväisee nälkä. Se ei sinänsä ole yllättävää, kun ajattelee edellisen päivän pieleen mennyttä energia-kulutussuhdetta. Luotan siihen, että nälän tunne menee ohi, kun vain jatkan systemaattisella tankkaustyylilläni, ja niin se tekeekin. Entinen työkaverini perheineen tulee yllättäen kannustamaan (pikkulinnut laulaneet), mikä siivittää minut pitkäksi aikaa liian kovaan vauhtiin. Juokseminen on kivaa, kaikki sujuu, alan päästä tunnelmaan. (Jälkikäteen näen kierrosajoista, että juoksen  hitaammin, kuin kesällä juoksen hitaimmat pk-lenkkini, mutta päivän kunnolla tuo tahti tuntuu mukavan tiukalta ja tehokkaalta). Kannustajani poistuvta, ja hidastan varalta himpun verran, mutten malta kuitenkaan palata oikein hitaaseen tavoitevauhtiini, jota jaksaisin vetää koko yön. Huoltohenkilön mukaan askeleeni näyttää oikein hyvältä. Saan lisää kannustusta, tällä kertaa lähellä asuvalta kirjeenvaihtoystävältäni, joka on myös harrastanut yhtä jos toista erikoisempaa juttua. Tuntuu oudolta tavata näissä ympyröissä, kun ei voi pysähtyä juttelemaankaan. Vilkutan ja hymyilen aina ohi mennessäni, ja juoksu kulkee hienoissa fiiliksissä. Tunnen tekeväni samaan aikaan jotain harvinaisen hienoa ja harvinaisen typerää, eli ikimuistoista. Huikkaan huoltoon, että olen mennyt nyt pari tuntia aivan liian lujaa, mutten voi sille mitään. Huoltohenkilöni ei ota asiaan kantaa, vaan kirjaa huomion ylös. Alan katua, että en prepannut häntä paremmin.

Neljännen tunnin aikaan alan jo tuntea kengät liian ahtaiksi. Siirrän ja siirrän kenkien vaihtoa, kunnes huoltohenkilöni alkaa tuskastua. Lopulta saan hänen avullaan nopeahkon vaihdon tehtyä 2/3 numeroa isompiin samanlaisiin Hokan kenkiin. Minua alkaa tässä vaiheessa huolettaa toden teolla amatööriasenteeni. En ole ollenkaan varma, ovatko kenkäni mitenkään erityisesti ultrajuoksuun tarkoitetut ja hyvin vaimennetut, mutta olen mennyt tällä ja edeltävällä kenkämallilla 12 h kisat helposti läpi. Tiedän harjoituslenkeiltäni, etteivät nämä isommatkaan kengät ole tarpeeksi leveät varpailleni, mutta budjettini ei sallinut lähteä kokeilemaan jotain aivan eri mallia joulun jälkeen. Olen suojannut kaikki varpaani teipillä, jonka löysin viime hetken kiireessä marketista, kun entinen urheiluteippini loppui. Minulla ei ole kykyä ennustaa, sulaako teipin liima lämmön vaikutuksesta ja sitoo varpaani yhteen, kuten harjoituslenkeillä käyttämäni teippi teki, jolloin tulen saamaan yön aikana varpaiden tai jalkapöydän rasitusmurtumia. En uskaltanut jättää teippausta tekemättä, sillä menetin Joensuussa suurimman osan varpaankynsistäni, eivätkä kaikki ole kasvaneet vieläkään kunnolla takaisin. Ilman teippiä kaikki varpaani olisivat yhtä rakkoa tai verisohjoa. Olen hankkinut kisaa varten myös varvassukat ja testannut niitä, mutta ne ovat varrettomat, enkä uskaltanut pukea niitä chip-hihnan hiertymän pelossa. Muut juoksivat ovat olleet viisaampia kuin minä. Monella on chipin alla vanha sukanvarsi tai vastaava. Minulla on tiukat pitkävartiset sukat, joilla olen mennyt monet polkukisatkin, ja joihin luotan. Myöhemmin tulen katumaan näiden sukkien käyttöä. Neljännen tunnin lopussa tunnen ensimmäistä kertaa kireyttä vasemmassa takareidessäni. Tämä on ollut ongelma koko kisaan valmistavan kauden, joten se on ollut odotettavissa.

Perhe oli luvannut saapua klo 15-17 välillä, mutta tietenkään aikataulu ei ole pitänyt. Huoltohenkilöni alkaa selvästi väsyä, ja katoaa pitkäksi aikaa jonnekin. Alan kaivata jotain muutosta. Toisaalta olen nyt siinä pisteessä, että saan kisan ensimmäisen aidon runner’s hign ja askel rullaa itsestään, mutta henkisesti alkaa tuntua hieman hermostuneelta. Puhun itselleni: Kaikki on sujunut ok, ja olen juossut paljon tätä pidempiä harjoituslenkkejä kevyesti. No worries. Edessä häämöttävän matkan ja ajan pituus alkaa yllättäen stressata. Vielä melkein 20 tuntia tätä? Sehän on ihan sairasta! Viikkoa myöhemmin kannustamassa ollut ex-työkaverini kysyi, mitä oikein ajattelin matkan aikana. Vastasin,  että aika paljon sitä, milloin syön ja kävelen. Tätä kirjoittaessani palaan kisan fiiliksiin ja huomaan, että koko tapahtuma on mielen peliä. Yritän hallita ajatukseni ja viedä niitä siihen suuntaan, minkä arvelen viisaaksi. Kun edessä oleva matka huolettaa, keskityn odottamaan perhettäni paikalle. Kierroksista tulee jännittävämpiä: joko nyt? Kyselen huoltohenkilöltä väliaikatietoja reissulaisista, ja vihdoin niitä saadaan. Monta kierrosta menee vielä silmäillessä huoltopöytäkäytävän oviaukkoon. Pöytäkirjaan kirjataan, että alan valittaa janoa ja koen sen hidastavan vauhtiani. Yritän pysähtyä silloin tällöin kostuttamaan kurkkuani omilla juomilla, mutta en tajua, että tässä vaiheessa juomista kannattaisi toden teolla lisätä. Ratkaiseva virhe.

Samoihin aikoihin, kun huoltojoukkueeni täydentyy, juoksusuunta vaihtuu. Muista huoltopöydistä kuulen naureskelua, että vessojen paikatkin muuttuvat. En mene suunnanvaihdosta sentään sekaisin, mutta jaloilla menee aikansa tottua kaarteisiin. Koen olevani nyt niissä kömpelömpi, ja epämääräisiä kivun ja kireyden tuntemuksia alkaa tulla. Kisaa on mennyt 6 h. Olen juossut 51,8 km. Aloitin hyvin rauhallisesti, ja nyt vauhti on hidastunut noin 10-15 s/km nopeimmista kierroksistani. Edelleen tahti on hieman liian lujaa, mutta nyt minua innostaa ajatus, että voisin juosta 100 km puoleen yöhön mennessä. Se ei ollut taktiikkani, mutta mielessäni alkaa kehkeytyä uusi suunnitelma. Jos juoksen nyt 100, ja uskon ehkä juuri ja juuri pystyväni siihen, niin minulla on loput 12 tuntia aikaa saada 60 km kokoon. Voisin huilata välillä ja kävellä ison osan matkaa. I can do it.

Tämä väsyvillä aivoilla kehitelty plot twist on pedattu alkuvalmistelutaulukointini havainnoilla. Osassa 1 kuvailin, miten käteni kieltäytyivät naputtelemasta exceliin puolen yön  jälkeistä hiilari- ja nestesuunnitelmaa. Alitajuisesti, tai itse asiassa ihan selväjärkisestikin, pelkäsin, mitä 12 tunnin jälkeen tulee tapahtumaan. En ole koskaan ennen käynyt siellä.  Huoli henkisestä ja fyysisestä tilastani kellon lyötyä 24 alkaa tässä vaiheessa kisaa puskea pintaan oikein kunnolla. Takerrun uuteen vauhtisuunnitelmaani, enkä täysin näe, mitä on tapahtumassa. Pelko pimeiden tuntien möröistä alkaa ohjata kisaani, ja tulee näyttämään vielä monet kasvonsa.

Vastuuhuoltohenkilöni ovat vaihtuneet. Annan heille luvan kierrellä areenalla, sillä enhän pysähdy heidän kohdallaan kuin vartin välein. Järjestäjien pöytä on edelleen riittänyt oikein hyvin, samoin omat geelit. Askeleeni raportoidaan muistiinpanoihin nyt olevan lyhyt, mutta eteenpäin vievä, ja asenteeni innostunut. Vauhtini ei edelleenkään ole fiksussa haarukassa, mutta senhän jo hylkäsinkin. Huomaan, että varpaani eivät enää mahdu kenkiin. Arg! Olen juossut alle 7 tuntia, vielä yli 17 jäljellä…

Olen nyt juossut kauemmin kuin pisimmillä harjoituslenkeilläni. Siitäkö johtuu, että mieliala alkaa laskea? Sille ei pitäisi olla mitään syytä. Jalat toimivat, alan ottaa käsiä enemmän rytmittämään, missään ei ole kramppeja, nesteet ja energia imeytyvät moitteettomasti. Sitten yhtäkkiä alan saada ensimmäisiä ajatuksia keskeyttämisestä. En sellaisia, että nyt tämä loppuu tähän, vaan jokin osa mielessäni alkaa heitellä ehdotuksia, eikö keskeyttäminen olisikin ihan ok, esim. jos klo 2 yöllä siltä tuntuu? Itse asiassa kello kahteen yöllä tuntuu olevan ihan helkkarin pitkä aika, kun alan laskea. Voisinko keskeyttää jo ennen sitä? Olemme etukäteen sopineet, että huoltojoukkojen ei tarvitse päivystää yötä. Vaikka heistä ei paljon konkreettista apua olekaan, alkaa yö ”yksin” radalla muiden hullujen kanssa tuntua aika ikävältä skenaariolta. Saan ensimmäiset vatsakivut, ja ne osoittautuvat onneksi ohimeneviksi. Tämän olisi pitänyt olla varoitusmerkki siitä, että en ole saanut tarpeeksi nestettä, elektrolyyttejä tai energiaa. Ohi meni, en ymmärtänyt.

Kirjeenvaihtoystäväni ilmestyy taas kannustamaan. Huikkaan, ettei olo ole enää mitenkään erityisen hyvä. Tunnelma on latistunut. Huoltojoukkojeni mukaan kärsivästä ilmeestäni huolimatta askeleeni on ilmava, ja hallin ikkunasta näen omasta heijastuksestani, että ryhti pysyy. Juoksun helppous on kuitenkin kadonnut. Yritän tsempata vierailevan kannustajani vuoksi. Ensin se tuntuu mahdottomalta, mutta muutaman kierroksen jälkeen kuin ihmeen kautta pelkästään hänen näkemisensä odottaminen saa vauhdin kasvamaan. Olen ihmeissäni, vieläkö löytyi paukkuja? Fiilikset nousevat vähäksi aikaa. Kun hän poistuu, tsemppikin haihtuu jonnekin. Niskani ovat menossa jumiin. Juoksua on takana vajaa 9 tuntia.

Sama jumiongelma näyttää olevan muillakin. Monella on hartioilla pyyhe, jonka huoltajat kastelevat todennäköisesti kuumalla vedellä muutaman kierroksen välein. Olen itsekin ottanut pyyhkeen esille tuolin selkänojalle, mutta en saa itseäni tekemään mitään niin monimutkaista, kuin ohjeistamaan huoltajiani pyyhkeen kastelemisesta. Mietin pyyhettä monen monta kierrosta, kun yritän pyöritellä hartioitani, mutta juoksen aina vain sen ohi. Huoltojoukoillani näyttää olevan tylsää. Olen varma, että he häipyvät pian. Alan odottaa, milloin se tapahtuu, ja miettiä, mitä heidän pitäisi nostella kasseista tuolille yön varalle. Teen matemaattisia harjoituksia: saanko 100 km rikki puolilta öin vai en? Tiukille se menee.  Näiden ajatuskulkujen ohella keskityn pitämään kiinni juomis- ja syömisrytmistä. Alan kävellä taukoni minuutin mittaisina.

Yhtäkkiä hoksaan, että radalla on hiljaisempaa kuin ennen. Kilpailijat pysähtyvät pidemmiksi ajoiksi huoltopöytien luo ja neuvottelevat huolestuneen näköisenä päteviltä vaikuttavien huoltajiensa tai valmentajien kanssa. Osa hurjaa vauhtia pitäneistä on kadonnut kokonaan. Ovatko he keskeyttäneet? En ole tajunnut seurata kenenkään toisen juoksijan menoa tarkasti. Vasta tässä vaiheessa alan kiinnittää heihin enemmän huomiota. Haluan tietää, onko heillä taktiikkana kävellä osa kierrosta ja juosta osa, vai sulattelevatko he energioita kävelemällä useamman minuutin ja lähtevät taas kovaan vauhtiin.  Yhä useammat alkavat kävellä, jotkut heistä pahoinvoivan ja viluisen näköisinä takkia päälle vetäen. Noteeraan, että itselläni on lämmin ja energinen olo kropassa, vaikka pääkopassa ei siltä tunnu. Järjestäjät tarjoavat illalliseksi pastaa ja jauhelihakastiketta. Haju etoo. Olen varma, että moni tulee vielä yökkimään nuo eväät ylös. Olen oikeassa.

Huoltojoukkoni alkavat tehdä lähtöä joskus klo 22 maissa. Mies lupaa tulla takaisin puolilta öin. He nostavat karkkipussini esille ja avaavat valmiiksi geelejä. Ei auta muuta kuin jatkaa tasaiseen tahtiin. Vaikka olen etukäteen päättänyt, että keskityn ajattelemaan vain seuraavaa kierrosta tai seuraavaa huoltoväliä, saan itseni vähän väliä kiinni siitä, että lasken Tunteja Aamuun. 14 h jäljellä. Se tuntuu niin pitkältä ajalta, ettei se oikeastaan tunnu todelliselta. Ei niin pitkää aikaa kukaan voi jaksaa juosta, en ainakaan minä. Kiinnitän nyt kaikki ajatukseni puoleen yöhön ja sataan kilometriin. Jos jatkan tätä vauhtia, se on saavutettavissa. Alan kuitenkin epäillä, sillä kuntoni on kaukana parhaasta. Olisi pettymys, jos en pääsisi lähellekään tuota tavoitetta uupumisen vuoksi. Lupaan itselleni, että ei haittaa, jos muutama kilometri jää vajaaksi.

Klo 00: Yön synkälle puolelle

Olin kilometritavoitteeseen keskittyessäni unohtanut, että juoksusuunta muuttuu klo 24. Ihan hätäännyn, kun juoksijat alkavat puhua siitä (satunnainen jutustelu radalla on lisääntynyt sitä mukaa, kun itse kunkin hauska seikkailu on muuttunut tuskien taipaleeksi). Olin päättänyt, että saan ottaa nallekarkkeja sitten, kun sata on tullut täyteen. 100 km tulee täyteen klo 23:53, mutta siirrän palkintoani piirun verran. Yhtäkkiä kehitän draaman siitä, että en suunnanvaihdon takia ehkä voikaan saada karkkejani heti klo 24, sillä en saa mennä huoltopöytien puoleiselle radalle vielä, jos sillä on suunnanvaihtoon matkaavia juoksijoita (tätä on vaikea selittää, jos lukija ei ole ollut rataultralla). Tunnen suorastaan epätoivoa. Nallekarkkini ovat nimittäin vieläkin jonkun kassin uumenissa (huoltohenkilöni olivat olleet huolimattomia), ja niiden etsimiseen voisi mennä niin kauan aikaa, etten ennätä ajallaan suunnanvaihtoon, jos jään penkomaan pusseja juuri ennen tasaa. Mieheni ei ole palannut, joten hän ei voi auttaa. Sillä hetkellä tämä on aivan Aikuismainen ja Tärkeä ongelma, ja olen ylpeä siitä, että pystyn vielä tässä vaiheessa alkeelliseen ongelmanratkaisuyritykseen. Päätän ottaa palkintoni suunnanvaihdon jälkeen, sillä kyllä minä vielä muutaman minuutin kestän. Löydän herkkuni, syön 3 tai 4 ihanan pehmeää karkkia ja kuvittelen, että se vastaa yhden geelin energiamäärää. Se oli sen arvoista, mutta voi miten raskasta on käynnistää taas vauhti tauon jälkeen.

Tämä olisi pitänyt ennakoida, ja ehkä tämä johtuukin juuri etukäteishuolestani. Suunnan vaihduttua paukut loppuvat melko pian. En voi uskoa, miten paljon kierrosaikani alkavat hidastua. Tuntuu, kuin hölkkäisin kävelyvauhtia, ja niin itse asiassa teenkin (reilu 8 min/km). Kehoni ja mieleni eivät ollenkaan sopeudu juoksemaan toiseen suuntaan. Vaikuttaa siltä kuin puolet osallistujista olisi vaihtanut kävelyyn. Juokseminen tuntuu kuitenkin vähemmän kivuliaalta ja epämiellyttävältä kuin kävely. Jokainen juomistauko, kun täytyy pysähtyä ja kävellä, tekee huonon huimaavan olon, kenkiin pakotetut turvonneet ja rakkoiset jalat liikkuvat kankeasti, ja voin kuvitella, miten polvien nivelsiteet hehkuvat punaisina ylirasituksesta.

En osaa tarkalleen sanoa, missä vaiheessa huomaan sen, todennäköisesti jo ennen puolta yötä.  Sormeni ovat alkaneet turvota. Paljon. Ensin en välitä siitä, kun juoksu kulkee. Mielessä häivähtää, että olikohan Joensuussa sama ongelma? Miten silloin ratkaisin sen? Ehkä tunnin päästä arvelen, etten ratkaissut asiaa viimeksikään kisassa mitenkään, vaan analysoin sitä jälkikäteen. Seuraavan tunnin aikana yritän muistella, mihin päädyin analyysissäni. Nestehukka vai suolatasapainon häiriö? Kumpi kumpi kumpi??? Tätä tulee jatkumaan vielä monta tuntia. Yritän skannailla ympäristöä. Missä ensiapu on? Keneltä voin kysyä? Tiedän, että  yhden huoltopöydän takana istuu terveydenhuoltoalalla työskentelevän veljeni entinen työkaveri, mutta en kehtaa mennä kysymään neuvoa häneltä. Olenhan tullut juoksemaan 24 h, en voi myöntää olevani näin aloittelija. Turvotus tulee pahenemaan niin, että rystyset muuttuvat valkoisiksi, ja välillä mielestäni jopa sinisiksi. Silloin alan pelätä toden teolla. Varsinkin, kun jalkoja pistelee, ja jalkapohjat tuntuvat osin tunnottomilta. Sen täytyy johtua liian tiukoista kengistä ja turvotuksesta. Vasemman jalan pikkuvarvas poksahtaa yhtäkkiä ilman mitään ennakkovaroitusta. Se on vinkeä tunne. Varpaankynsi varmaan lensi kohtisuoraan ylös. Jotain henkisestä tilastani kertoo, että ilahdun siitä, miten pieni kipu tästä seuraa. Tapauksen nostattama adrenaliini saa minut hetken juoksemaan kovempaa. Toimin sinänsä järkevästi, että lopulta turvotuksen takia pysähdyn juomaan tiheämmin omasta pöydästäni tai järjestäjien pöydästä.

Sormien turpoaminen ei ole ainoa huoleni pimeinä yön tunteina. Hampaiden kiille tuntuu liuenneen täysin geelien ja urkkajuoman mukana. Ihan kuin jokainen sokerinen siemaus valuisi suoraan takahampaaseen. Hammaskalustoni ei tule koskaan toipumaan tästä! Pysähdyn penkomaan, onko huoltohenkilöni jättänyt kaurajuomansa kassiin, ja jopa tutkin pikkupräntistä, onko se rikastettu kalsiumilla. On, takerrun siihen kuin oljenkorteen. Kalsium voi paikata kiilteeni. Juomassa on minimaalinen, mutta psyykkisesti tärkeä määrä proteiiniakin! Aina välillä pysähdyn purskuttelemaan suutani sillä naapuripöydän ihmetykseksi. Silmien takana alkaa tikustella itku. Pitäisi syödä ja juoda entistä enemmän, mutta hampaani eivät pysty tähän! Kaurajuomassa ei ole riittävästi sokeria. En pysty enää ajattelemaan selkeästi. Voi miten kaipaisinkaan asiantuntevaa valmentajaa sanomaan minulle selkokielellä, mitä pitää tehdä! Ultrajuoksu in tiimipeliä. Alan juosta joka toisen kierroksen hyyyvin hitaasti ja joka toisella kierroksella kävellä 1,5 min, että ennätän tehdä kaikki hitaat syömis- ja juomisoperaationi. Järjestäjien pöydästä otan limpparia, mehua, banaania ja rusinoita, jotta saisin hiilareita jostain, kun en enää uskalla ottaa hampaisiin takertuvaa tahmeaa geeliä (ihan kuin kokis ja rusinat eivät toimisi samoin). Lisäksi olen ottanut yhden suolatabletin ja heti sen jälkeen panikoinut saavani suolayliannostuksen, joten lopetan Tailwindin juomisen. Muistelen, että se sisältää suoloja. Limppari, mehu ja kiinteät ruoka-aineet eivät kuitenkaan imeydy.  Olo muuttuu koko ajan heikommaksi. Vessareissuja seuraa. Minulla on vielä muutama suolaton geeli järjellä, yritän välillä nielaista sellaisen niin, ettei se koske hampaisiin.

Valopilkkuna yössä on mahdollisesti Viron huoltotiimin jäsen, joka kannustaa sympaattisella tavalla kaikkia (minuakin) ajanottoscreenin luona. Saan häneltä valtavasti tsemppiä, ja ihmeellisesti noin klo 03-04:30  tikutan taas kovempia kierrosaikoja. Ehkä kulutan tässä loppuun energioitani. Kannustajamme lähtee pois. Päätän kiittää häntä, jos näen hänet vielä aamulla. Endurance 24h:n kannustajapalkinto menee herralle valkoisessa paidassa!

Vasen lonkankoukistaja alkaa krampata. En saa enää jalkaa nostettua kunnolla. Keho alkaa toimia epätasapainossa. Osa juoksijoista vaikuttaa olevan immuuneja rasitukselle. Yli-ihmisiä.

Aamuyöllä aina huollosta juoksemaan lähtiessä oikean sääreni etuosassa alkaa tuntua kipua. Se voimistuu vähitellen, kunnes se tuntuu terävältä ja alkaa huolestuttaa.  Lopulta jokainen jalan tärähdys mondoon sattuu. Jatkan näin, sillä kivut kuuluvat ultrajuoksuun, ja olen selvinnyt tähän mennessä paljon vähemmällä kuin kuvittelin. Mutta sitten iskee ajatus: entä jos se on alkava rasitusmurtuma? Ei, ei rasitusmurtumaa! Kuulostelen muutaman kierroksen, voiko kyseessä todella olla niin vakava ongelma. Ehkä ei, jalalla kärsii kävellä. Mutta sääri ei tule kestämään vielä yli 7 tunnin juoksua. Teen hartaita laskutoimituksia, ja niiden perusteella teen mielestäni kisan parhaan päätöksen. Siirryn kävelyyn hieman ennen puolta viittä aamuyöllä. Omasta mielestäni kävelen ihan hirmuista vauhtia. Helpotus siitä, että tulen tällä turvallisella strategialla ja vauhdilla helposti saavuttamaan 100 mailia ja mahdollisesti jopa 170 km, on niin suuri, että minulla on taas virtaa. Todellisuudessa kävelen vauhdilla 9-11 min/km, sillä pysähdyn edelleen joka toisella kierroksella hörppäämään jotain, minkä jälkeen kestää päästä taas rytmiin. Totean Team Raholan Anulle, että en aio ottaa enää yhtään kävelyaskelta. Arvaan hänen pystyvän säästämään voimia näyttävään juoksulopetukseen, sillä kävelemisen välissä hän sprinttaa aina välillä vahvannäköisesti eteenpäin. Anu viekin kisansa kunnialla loppuun.

Kun reipasta kävelyä on jatkunut jonkin aikaa, teen virhepäätelmiä. Mitään vatsaoireita ei ole, ja oloni on paljon parempi nyt, kun verenkiertoelimistöni ei tarvitse sopeutua voimakkaisiin rytminvaihdoksiin. En tunne enää lainkaan nälkää enkä janoa. Järkeilen, että kävellessä en kuluta niin paljon energiaa kuin juostessa, joten voin vähentää syömistä. Luonnollisesti verensokeri alkaa laskea, ja vauhti hidastua. Muistelen mieheni sanoneen, että huoltoporukka on asennossa aamulla klo 8. Aika monella muullakin näyttää todella vaikealta, mutta osa kanssajuoksijoista lähtee uuteen nousuun aamun valjetessa. Minä en lähde. Alan aistia, että loppumatkan itkuvaihe on lähestymässä. Nyt ei olla polulla metsän sisällä, joten naama täytyy pitää peruslukemilla. Panen kaiken toivoni huoltojoukkooni. En tiedä, mitä he voivat hyväkseni tehdä, mutta ainakin heillä olisi toimivat aivot. Ehkä he tulevat jo hieman ennen kahdeksaa?

Tästä alkaa ehdottomasti kisan pahin vaihe. Kello tulee kahdeksan, puoli yhdeksän, yhdeksän eikä ketään näy. Joka ainoalla kierroksella odotan näkeväni perheeni. Into alkaa loppua. Huoltopöydän ääressä heikottaa. Joku mies kiertää rataa pahasti kallellaan. Pelkään hänen kaatuvan päälleni. Itse en pysty enää arvioimaan, miten lähellä radan sisäreunaa minun kannattaa edetä. Lyön monta kertaa vasemman käteni johonkin. Ryhdyn kävelemään kauempana sisäradasta, etten törmäisi sivuittain seinään tai olisi muiden tukkona. Kaikki liian läheltä ohittajat, jotka hipaisevat minua, ärsyttävät suunnattomasti. Eivätkö he tajua, että jos joku meistä kompastuu, siinä on heti viisi ihmistä päällään maassa?! Ymmärrän, että pitäisi syödä ja juoda lisää, mutten saa itseäni tekemään sitä riittävästi. Varhain aamulla hylkään järjestäjien tarjoaman kaurapuuron, mutta pian olen nöyränä pyytämässä sitä sittenkin. Syön puuron hillon kera istualtani. Ei ole kiire minnekään. 160 km on niin lähellä, ja tunteja jäljellä niin paljon. En ajattele keskeyttäväni. Radalla on monta esimerkkiä siitä, että edetä voi vaikka hiirenaskelin, kunhan etenee. Minäkin pystyn siihen.  

Kun perhe vihdoinkin saapuu noin klo 10, en enää pysty pidättelemään itkua. Kapsahdan mieheni kaulaan ja pyydän saattamaan istumaan. Soperran tarvitsevani juotavaa ja nallekarkkeja. Lapset saattavat minut istumaan, syöttävät ja niistävät nenän. Annan itselleni kaikkiaan melkein vartin tauon. Käyn vielä vessassa ja jatkan matkaa. 160 km on melkein plakkarissa. Lapset tulevat kannustamaan screenin lähelle. Saan tavoitteeni täyteen! Jes! Aikaa on vielä sen verran, että voin päästä lähelle 170 kilsaa. Jaksan ja osaan hämmästyksekseni vieläkin laskea. Joka kerta huoltotuolini luona stoppaaminen tuntua pahemmalta. Joudun seisomaan tukevasti ja nojaamaan tuoliin, kun juon. Ei hyvä. Pidän uuden muutaman minuutin tauon. Vielä jaksaa.

Klo 10:34 olen saanut kasaan 163 km ja risat. Tulen oman huollon luo tarkoituksena syödä jotain, mutta en pystykään. Sanon miehelleni, että heikottaa, pakko istua. Yritän painaa päätä polviin. Otan vähän juotavaa, mutta pelkään putoavani korkealta tuolilta. En muista, mitä ajattelen, nousen tuolilta varovasti. Otan askelen, mutta joudun ottamaan tukea jostain. Nojaan pää alaspäin jalkoihini, istuudun varovasti naapuripöydän taakse. Pöydän ”omistaja” tulee tsekkaamaan tilannettani. Istun hetken, kyllä se siitä. Yritän nousta taas ja jatkaa. En pysty ottamaan kunnolla askeltakaan ilman, että silmissä alkaa pimetä. Mies kutsuu lapset paikalle. Ohjeistan perhettä viemään minut ensiapuun, mutta käy ilmi, etten pysty kävelemään sinne asti (noin 4 metriä). Lysähdän käytävälle ja huoltojoukkoni auttavat nostamaan jalat ylös. Samalla kaikki se kipu ja tuska, jota olen onnistunut olemaan ajattelematta, iskee täysillä päälle. Pystyn tuskin sietämään oikean säären jomotusta. Kengät autetaan jalasta, ja ai että niitä särkee!! Saan juotavaa ja buranan. Lapset tsemppaavat, kyllä sä äiti tästä vielä lähdet radalle. Kadut jälkeenpäin, jos nyt keskeytät! En usko heitä. En voi kuvitellakaan käveleväni ainakaan kengät jalassa enää metriäkään. Lepään puoli tuntia. Lapset muuttuvat kärsimättömiksi. Suurin osa kilpailijoista on palannut radalle, kuka mistäkin nurkasta toipumasta. Viimeinen tunti alkaa. He tuuppivat minua nousemaan. Suostun vaihtamaan asentoa, että näen radalle. Ehkä minäkin voisin… Mutta sormet ovat yhä turvoksissa ja säärtä särkee aivan järkyttävän paljon. Entä jos siinä on jo rasitusvamma? Jalkahan on turvonnut aivan muodottomaksi! Sanon huoltajilleni, että jos menen vielä radalle, teen sen ensiavun jälkeen. Pääsen sinne juuri ja juuri talutettuna.

Ensiavussa todetaan, että minulla on nestehukka, ja verensokeri vähän alakanttiin. Jalkojen pahimmat rakot hoidetaan. Minulla on tämän kisan isoin rakko, koko isovarvas yhtä ja samaa! Olen vähän pettynyt, kun se ei kuitenkaan ole suurin rakko, mitä on koskaan näissä ympyröissä nähty. Oikean säären alaosa on punainen ja paljon turvonneempi verrattuna toiseen jalkaan. Syyksi epäillään ajanottochipiä. Minulta kysytään, onko minulla kompressiosukat. Eivät ne ole, mutta jään miettimään, olivatko ne liian tiukat verenkierron ja imunestekierron kannalta. En enää ennätä radalle. Tästä ilmoitetaan toimitsijoille, ja saan osallistujamitalini. Ei harmita. Minun osaltani kisa oli taputeltu. Jos en olisi ollut pyörtymässä, tiedän, että olisin taapertanut rataa ympäri loppuun asti, mutta mitä väliä muutamalla lisäkilometrillä olisi ollut? Ensiavussa tajuan, että tein ratkaisevan virheen, kun lopetin urheilujuoman juomisen aamuyöllä. Se olisi imeytynyt paremmin kuin muut nesteet, ja samalla olisin saanut tasaisemmin hiilihydraatteja. Hyvä tietää jatkossa.

Inhoan mieheni sandaaleita, mutta ilman niitä en pääsisi areenalta autoon. Omat kenkäni eivät mahdu jalkaan. Lupaan pyhästi, etten enää koskaan sano sandaaleista pahaa sanaa. Lähtiessä nappaan mukaan järjestäjiltä kaksi taivaallisen hyvää leipäpalaa. Paluumatka henkilöautolla menee suurelta osin nesteyttäessä itseäni. Onnistun myös nukkumaan pätkissä jonkin verran.

Ryytyneet jälkitunnelmat

Pidin yhden lomapäivän kisan jälkeen, mistä puolet vietin kevyessä horteessa ja puolet erittäin kivulloisesti matkalaukkuja tyhjentäen. Anippi tuli kylään, joten en voinut olla ihan niin surkeana kuin miltä tuntui.  Illalla istuin valittaen nojatuolissa, kun yhtäkkiä iski tajuntaan, etten ole nähnyt puhelimeni kuorta missään kassissa. Siinä oli pankkikortti, Kela-kortti, ajokortti ja muutama muu! Eiiii!!! Mies penkoi auton, minä etsin kaikkialta muualta, ei löytynyt. Onneksi tajusin soittaa Esport Arenalle, sinnehän se oli tipahtanut. Mies hakisi sen seuraavana päivänä työmatkallaan. Tapauksen nostattama adrenaliini takasi, että nukuin seuraavana yönä vain 3 tuntia.

Oikean säären kipu oli järkyttävän kova yötä päivää. Työkavereiden kannustamana varasin tiistaina ajan työterveyshuoltoon, missä jalkojeni turvotuseroa hämmästeltiin. Lääkäri määräsi lisätutkimuksia päivystyksessä, jossa vietin koko tiistai-illan. Mitään hälyttävää ei löydetty, mutta jotenkin vamma liittyy rasitukseen. Mustelmaa sääreen ei tullut missään vaiheessa, joten en usko chipin hakanneen siihen. Kipu ja ennennäkemätön turvotus katosivat onneksi muutamassa päivässä. Edelleenkään en tuntenut janoa enkä nälkää, enkä osannut ravita itseäni riittävästi. Palautuminen on ollut hidasta.

Ultran jälkeiselle viikolle sattui todella paha ruuhka kaikenlaista sinänsä mukavaa ja tiedossa ollutta hommaa, kuten ulkomaanmatka, mutta näiden ansiosta en ole nukkunut vieläkään yhtään ehjää kunnon yötä, olen syönyt poikkeuksellisen huonosti ja epäsäännöllisesti, ja ollut jalkojen päällä aivan liian paljon. Huomaan aivan selvät ylikuormitustilan merkit. Kuormitus ei johdu pelkästään ultrasta, vaan sitä edeltäneestä harjoitusjaksosta, jonka vedin läpi flunssaan sairastumiseen asti siitä huolimatta, että muu elämä oli myös poikkeuksellisen kiireistä. Olisi kannattanut jättää esim. joku pitkä lenkki kokonaan tekemättä, sillä niiden aikana stressi tekemättömistä hommista kasvoi, ja ne hommat oli pakko tehdä viimeistään heti ultran jälkeen nollaenergioilla. Neuvoisin muita tällaiseen urakkaan lähtijöitä myös ottamaan perään useamman lomapäivän.

Miltä nyt sitten tuntuu? Tyypillinen juoksukisan jälkeinen matalapaine ehkä estää ajattelemasta selkeästi. Päällimmäinen ajatus oli, että en löytänyt itsestäni uusia puolia. Kaikki synkistelyt ja flowt olivat tuttuja lyhyemmistä kisoista. Olen luonteeltani varovainen ihminen, joka arvostaa terveyttään. Siksi nimenomaan fyysistä tilaani koskevat pelot ja huolet pyörivät kisan ajan mielessä.  Olen kuitenkin iloinen siitä, että lähdin tässä mielessä rikkomaan rajojani. Isoin oppi muita osallistujia seuraamalla oli, että juoksijan ja tiimin kokemus voi ratkaista, mihin kelkka kääntyy yön aikana, ja se voi kääntyä ja kääntää vaikka kuinka monta kertaa.

Olen nyt juossut sata mailia, mikä tapahtui vähän kuin vahingossa ilman  vuoden parin haaveilua ja valmistautumista. Tykkään hekumoida tavoitteilla etukäteen, joten siinä mielessä tämä tuli melkein liian ex tempore. Ehkä jossain vaiheessa osaan arvostaa omaa suoritustani enemmän. Keskushermostotason toipuminen tulee viemään ainakin pari kuukautta, mikä tietysti vähän harmittaa. Toisaalta näin sääreni saa aikaa parantua kunnolla. Endurance 24h osoitti, että minun ei kannata lähteä yli 12 h kestävälle polku-ultralle, mikä olisi ollut pitkän tähtäimen haave. Polkukisassa lihas- ja nivelkivut ovat ihan eri luokkaa, jalat kastuvat ja paleltuvat ja huollon suunnittelu on vielä suuremmassa roolissa. Siellä ei voi mennä ”vielä yhtä kierrosta ja katsoa sitten”.  En myöskään pysty ottamaan näin paljon aikaa harjoitteluun ilman että olen taas ihan bönärissä elämän kokonaisuudesta. Minun pitää siis valitettavasti keksiä uusi fiksumpi päämäärä.

Rataultralla ihminen joutuu joka kierroksella taistelemaan helppoa ratkaisua vastaan pysyäkseen taipaleella. Parasta 24 h ultrassa oli nähdä, miten yli-inhimillisiin saavutuksiin muut juoksijat ylsivät. En ymmärrä, miten esimerkiksi Jari Soikkelin SE (253,916 km) on fyysisesti ja psyykkisesti mahdollinen! Miten helpolta se näyttikään! Ihmisen suorituskyky ja sinnikkyys tuntuu tämän kokemuksen jälkeen rajattomalta. Olen kiitollinen siitä, että sain olla sitä todistamassa. Arvostukseni näin pitkiä kisoja juoksevia kohtaan nousi ihan uusiin sfääreihin.

#endurance 24h #2020 #kisaraportti #ultrajuoksu

[maastojuoksu]

Endurance 24h 2020 Osa 1

Kirjoitin nämä mietteet junassa Endurance 24h:sta edeltävänä iltana, mutta en saanut silloin vietyä tekstiä blogiin. Päivitin tekstiä kisan jälkeisenä päivänä. Ultran jälkeen on ollut ennennäkemättömän kiireiset kaksi viikkoa, enkä  ennättänyt heti edes kunnolla käsitellä kokemustani. Siksi kisaraportti tulee poikkeuksellisen myöhässä. Toisen osan eli tunnelmat itse kisasta ja sen jälkeen voi lukea täältä.

Endurance 24h juostaan helmikuun loppupuolella Espoon Esport Arenalla keltaisella mondo-radalla, jonka pituus on 390,04 m. Juoksu alkaa lauantaina klo 12 ja päättyy sunnuntaina klo 12. Ilmoittautuminen täytyy tehdä hyvissä ajoin. Tällä kertaa paikat tulivat täyteen suunnilleen marraskuun puolessa välissä. Tapahtumaa mainostetaan kansainvälisestikin erittäin kovatasoiseksi, ja sellainen se myös oli, varsinkin näin aloittelijan vinkkelistä. Tätä ennen pisimmät juoksuni ovat olleet kahdesti  12 h rataultra (Joensuu Night Run 2018 ja 2019). Ne antoivat jonkinlaisen pohjan suunnitella vuorokauden kestävää suoritusta, mutta olisin voinut tehdä kotiläksyni vielä paljon paremmin.

Ennen ultraa

En oikeastaan ymmärrä, miten päädyin Esport Arenalle. Ilmeisesti iän myötä minusta löytyy impulsiivisuutta ja kokeilunhalua enemmän kuin luulinkaan. Reilu vuosi sitten olin mielenkiinnosta googlettanut tätä kisaa,  mutta en uskonut voivani koskaan osallistua noin järjettömään koitokseen. Ajatus oli kuitenkin alkanut itää jossain tietoisuuden reunamilla. Viime marraskuun 12 h meni odotuksiani paremmin, joten päätin, että nyt tai ei koskaan! Uhkarohkeasti laitoin nimeni Endurance 24h:n jonotuslistalle. Sain muistaakseni jännittää pääsyäni mukaan joulun tienoille asti. Olin tosin jonotuslistalla alunperin jo kuudentena, joten järjestäjien mukaan todennäköisyyteni päästä kisaamaan oli hyvä.

En edes yrittänyt aloittaa harjoittelua uudelleen ennen kuin joulun jälkeen aikaisempien vuosien stressikuormasta viisastuneena. Silti palautuminen Joensuu Night Runista kesti 1,5 kk tai itseasiassa kauemminkin, sillä alku oli todella tahmeaa. Sain juosta pitkälle helmikuun puolelle, ennen kuin sykkeet alkoivat edes lähestyä normaalia tasoa. Juoksen normaalisti sen verran vähän (50-80 km/vko), että Joensuussa tuli omaan kuntoon nähden täydellinen maksimisuoritus parin kovemman treeniviikon jälkeen. Vaikka jalat toipuivat erittäin nopeasti, keskushermosto olisi vaatinut helpompaa arkea harjoitusvasteen kannalta.

Sain sentään treenata terveenä tammikuussa ilmennyttä uutta jalkavaivaa lukuun ottamatta. Viime hetkellä iski huono onni, kun lapset saivat kuumetaudin, jota en lopulta pystynyt välttämään. Sairastuin pari viikkoa ennen Endurance 24:sta oikein kunnon yskään, ja yöt muuttuivat repaleisiksi. Vielä alkuviikosta yskin öisin, mutta ahkeran itselääkinnän, etukäteen aloitetun hiilihydraattitankkauksen ja päiväunien ansiosta tauti talttui juuri sopivasti. Pidempi toipumisaika kuin 4 päivää olisi kyllä ollut plussaa.  Uskaltauduin käymään tiistaina kokeilemassa juoksumatolla, miltä hölkyttely tuntuu, ja siitä rohkaistuneena tein lyhyen ja kevyen lihaskuntoharjoituksen keskiviikkona. Se oli virhe, sillä sain reiteni aivan jumiin normaaleilla lämmittelypainoillamme. Tämä oli harmillista ja odottamatonta, mutta jälkikäteen ajatellen säännöllinen lihaskuntoharjoittelu oli kyllä pidemmän aikaa jäänyt syrjään ahnehtiessani juoksukilometrejä. Flunssasta johtuvan levon aikana tein lähes päivittäin joitakin kevyitä, lähinnä takareisiä aktivoivia liikkeitä, mutta salilla käynti paljasti, miten rapautumaan lihaskuntoni oli todellisuudessa päässyt. (Yllättäen ultralla tuntui silti helpolta pitää yllä juoksuasentoa, eikä minulle tyypillisiä lihaskipuja reisissä ollut kisan aikana eikä sen jälkeen). 

Flunssa ajoittui onneksi keventelyviikoille. Sain siis tehtyä melkein ne harjoitusmäärät, jotka olin suunnitellutkin kilpailuun valmistavalle jaksolle.  Vasemman jalkani sääri ei tykännyt yhtään nopeasti nostetuista treenimääristä ja mattojuoksusta, vaan jouduin tekemään lenkit monen viikon ajan juoksu-kävely-komboina penikkavaivan takia. Toisaalta jalkavaivan pakottamana maltoin tehdä lenkit riittävän leppoisina ajatellen kokonaiskuormitusta ja tavoitevauhtia kisassa. Tiesin ylikunnon riskin olevan melkoinen, sillä halusin saada kasaan edes pari 100 km harjoitusviikkoa (minulle harvinaista) erittäin kiivastahtisessa arjessani. Ohjelmaani kuului vain yksi vk-lenkki viikossa, enkä niitäkään ennättänyt tehdä monta.

Tein treenit 95%:sti juoksumatolla. En ole todellakaan mattojuoksun ystävä, mutta oli pakko taktikoida. En vuodenvaihteessa voinut vielä tietää, miten leuto talvi on tulossa, joten salikortti oli joka tapauksessa pakko maksaa varalta. Toisekseen uudet nastarit jäätikköteille olisivat tulleet huimasti kalliimmiksi kuin parin kuukauden jäsenyys salille, jossa on aina vapaita juoksumattoja. Kolmanneksi ajattelin mattojuoksun aika hyvin simuloivan Espoon Esport-areenan kovaksi mainittua mondo-rataa (missä olin oikeassa). Ja viimeisenä, muttei vähäisimpänä, opiskelen edelleen työn ohella urheiluravitsemusta, jossa on aivan mahdoton työmäärä ja tiukka aikataulutus. Helpotti, kun sain kuunnella luennot matolla juostessani ja tihrustaa samalla kaavakuvia puhelimen pikkunäytöltä. Jossain vaiheessa hoksasin myös, että ulkona juostessa olisi pitänyt miettiä huolto aivan eri tavalla 50 km:n pitkillä lenkeillä. Kainuussa nimittäin on oikeahko talvi. Vaikka lauhaa onkin, ja lähes joka viikko on tullut myös vettä, niin pakkasen puolella on enimmäkseen menty. Juomat ja geelit on kyllä paljon mukavampi nauttia huoneenlämpöisinä kuin jäisinä.

Henkisesti vaikeinta harjoittelussa oli ajankäyttö johonkin niin vaikeasti arkijärjellä perusteltavaan kuin 50+30 km lenkkeihin. Tuntui, että viikonloput menivät kokonaan salilla. Aluksi podin siitä huonoa omaatuntoa, mutta kun pääsin siitä yli, omat tekemättömät työt alkoivat vaivata seuratessani ikkunasta päivän valkenemista ja sitten hämärtymistä kaikkien muiden kävijöiden paitsi itseni vaihtuessa salilla. En halunnut juosta varhain aamulla, sillä ennen näin pitkiä lenkkejä täytyy ennättää vajuttaa aamiaista, enkä halunnut lisätä univelkaani heräämällä aikaisemmin. Samaan aikaan koetin valmistella töihin koulutusmateriaalia, opiskella työn ohella, pitää nuorelle ajotunteja opetusluvalla ja ylipäätään handlata arjessa kaiken (paitsi siivousasteikolla valuin vielä entistäkin alemmas, jos se edes on mahdollista). Aloin odottaa Endurance 24:sta ihan vain sen takia, että sen jälkeen saisin vihdoinkin viikonloppuni takaisin. Jälkikäteen olen koko 24 h:n ultrassa hämmästynein ja ylpein siitä, että jotenkin merkillisellä tavalla onnistuin mahduttamaan viikkoon harjoitustunteja noin paljon. Samalla opin, että en mitenkään jaksa yhtä tiukkaa arkea jatkuvasti, joten joudun unohtamaan haaveeni juosta kesällä yli 80 km ultra.

Tailwind-testi

Espoo on meidän näkökulmastamme syrjässä, sinne kun ei niin vain reissata muutamassa tunnissa henkilöautolla. Logistiikka oli mietittävä etukäteen, ja siinä hahmottui heti, etten pystyisi junassa roudaamaan kisapaikalle sellaista määrää evästä ja juomaa, mitä todennäköisesti tarvitsisin. Herkkävatsaisenahan olen tähän asti luottanut omiin eväisiini. Järjestäjien tarjoama urheilujuoma Endurance 24:lla oli Tailwind.  Olin kuullut urheilujuomasta aiemminkin, ja Joensuun jälkeen päätin vihdoin tutustua tuotteeseen. Voit lukea kokemukseni Tailwindista pitkissä harjoituksissa ja ultrakisassa täältä.

Mukaan pakattavaa evästä, geelejä ym. Näistä sai kyllä ihan riittävästi painoa matkalaukkuihin. Kahdet Hoka one onen kengät ja juoksuvaatteet varavaatteineen eivät näy kuvassa. Pakkasin mukaan myös ohuen juoksutakin energiahukan varalta, ja se tuli tarpeeseen. 

Viel�� sananen Endurance 24:n energiasuunnitelmasta

Vaikka valmistauduin testaamalla varsin perusteellisesti järjestäjän tarjoamaa urheilujuomaa, aiheita huoleen oli. Ensinnäkin minulta jäi käyttämättä aika paljon kofeinoituja geelejä Joensuu Night Runista. Kofeiini aiheuttaa minulle suoksito-oireita isoina annoksina. Geeleissä on kuitenkin rahaa kiinni, joten päätin huolettomasti käyttää ne pois tulevassa kisassa. Tilasin luottomerkiltäni lisäksi geelejä, joissa kofeiinia ei ole, mutta en tajunnut etukäteen, että niissä voisi olla muita sopimattomia ainesosia. Geeli myytiin marjan makuisena, mutta tietenkin siihen oli pitänyt sekoittaa omenaa halvempana ainesosana, joten pelkäsin saavani vatsaoireita yön aikana. Kaiken lisäksi vasta kisanalusviikolla tehdessäni tunnin tarkkaa energia- ja nestesuunnitelmaa kisaa varten laskin, että geelejä oli aivan liian vähän, joten jouduin käymään kiireellä kaikki kaupungin marketit läpi. Löysin vain Dexalin geelejä, joita olen viimeksi kokeillut huonoin tuloksia monta vuotta sitten. Toisin sanoen kaikki geelit, joita minulla oli, saattaisivat koitua ongelmaksi. Niin ne tekivätkin, mutta eri tavalla kuin kuvittelin.

Olin pitkillä lenkeillä laskenut, paljonko pystyn juomaan Tailwindia ja tiesin, etten energiansaannin kannalta saa sitä riittävästi alas vuorokauden mittaan. Geelejä oli pakko olla lisäenergiana. Banaania siedän hyvin harjoituksissa, mutta kisoissa en. Taateleissa on sama juttu. Pastaa en ole edes kokeillut pitkän lenkin tai kisan yhteydessä, joten jätin avoimeksi, ottaisinko sitä järjestäjiltä Endurancessa. Henkisenä turvana oli siripirejä ja  vegaanisia karkkeja, mutta 12 tunnin juoksujen kokemuksesta tiesin suuni olevan loppukisasta niin kuiva, ettei kiinteitä ole mikään nautinto syödä. Suunnitelman ydin oli syöminen ja juominen tiheästi (15-30 min välein). Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä tapahtuu, kun 12 tuntia on tullut täyteen. Käteni kieltäytyivät ensiksi naputtelemasta taulukkoon säännöllistä syömistä tuon ajan jälkeen. Kykenisinkö ottamaan sisuksiini enää mitään? Olisinko huonovointinen? Vannotin perhettäni eli huoltojoukkoani, että minut täytyy pakottaa edes juomaan, ja laadin sen heille myös kirjallisena ohjeena. Paha vain, että huoltajien täytyi nukkua välillä, joten sieltä ei ollut apuja tulossa pahimpina hetkinä.

Kuten aiemmin totesin, aloitin hiilihydraattitankkauksen tavallista aikaisemmin, jo viikkoa ennen kisaa, jotta samalla kehoni saisi energiaa voittaa flunssa. Nautin tankkauksen (4-5 vrk) aikana pääasiassa normaalia terveellistä ruokaa, mutta join lisäksi mehuja ja söin kuivahedelmiä ja -marjoja niin paljon, että en halua enää nähdäkään kuivattuja karpaloita. Kun tankkausaika oli noin pitkä, pidin tavoitellun päivittäisen hiilihydraatin saannin hieman alhaisempana kuin mitä käytin 12 h juoksuun.  Pidin kaksi normaalin ruokavalion päivää ennen kilpailua. Oloni oli sen vuoksi ehkä hieman hutera, sillä noina päivinä hiilihydraattien saanti jäi kauas tavoitellusta erinäisten sattumusten vuoksi. 

Edellisenä iltana ja kisa-aamuna

Päätimme lähteä vanhimman lapseni kanssa junalla kohti Espoota perjantai-iltapäivänä. Saapuisimme hotelliin suunnilleen nukkumaanmenoaikaan. Kokemattomana reissaamaan kisoihin julkisilla likennevälineillä tein kuitenkin pahoja virheitä. Ensinnäkin olin pakannut suurimman osan eväistämme kassiin, joka oli tulossa vasta kisapäivänä lauantaina muun perheen mukana autolla Espooseen, jotta kannettavaa olisi vähemmän. Huonoa valmistautumista oli sekin, että en nähnyt tarpeeksi vaivaa etsiäkseni meille majoitusta kaikkein lähimpää julkisia kulkuyhteyksiä. Metroasemalta hotellille oli reippaalle kuntojuoksijalle etukäteen ajatellen lyhyt matka, mutta nälkäisenä, janoisena ja hikoilevana raskaita kasseja kantaen ja kerran eksyen matka osoittautui aivan liian pitkäksi. Olimme perillä vasta klo 23 maissa, ja tuntui, kuin olisin jo kuluttanut kaikki tankkaamani hiilihydraatit ja nesteet. Hartiat menivät totaalijumiin, eikä henkikään kulkenut flunssan jäljiltä kunnolla. Kaiken lisäksi sain kuulla, ettei hotellivaraukseen kuulunutkaan aamupalaa, ja jouduin maksamaan siitä naurettavan kovan lisähinnan. Yhden naisen huoltojoukkonikaan ei ollut matkustamisen jäljiltä juhlatuulella. Menimme nukkumaan sangen vaisuissa tunnelmissa.

Kisa-aamuna oli eväiden loppumisen vuoksi tehtävä kompromisseja, ja nautittava hotelliaamiaisella sellaisiakin ruokia, joita en ole koskaan testannut ennen kisaa. Näistä ei kuitenkaan onneksi aiheutunut tuskia myöhemmin. Olimme valmistautuneet kantamaan pari kilometriä kassejamme, ja säälin jo etukäteen hartioitani. ONNEKSI satoi kaatamalla, joten sain syyn sittenkin tilata taksin Esport Areenalle pari tuntia ennen h-hetkeä. Paras päätös ikinä!

Ennen 24 h ultraa mietin, kumpi on pahempaa vuorokauden juoksussa: kipu vai totaalisesta energiavajeesta johtuva väsymys ja mielialan vajoaminen lattiatason alle. Nytpä sen tiedän.  

#endurance 24h #ultrajuoksu #2020 #valmistautuminen #24 h juoksu

[maastojuoksu]

Tailwind -juomajauheet testissä

Tailwind Nutrition -urheilujuomajauheet ovat urheilusuorituksen aikana ja sen jälkeen käytettäviä tuotteita, joiden on kehuttu sopivan erityisen hyvin herkkävatsaisille. Jauheiden testaaminen tuli välttämättömäksi ennen Endurance 24 h -ultraa, jotta en olisi kisassa aivan pulassa. Tässä kokemukseni tuotteista pitkissä harjoituksissa (2-6 h) ja Endurance 24 h -kisassa.

Olen tähän mennessä tilannut TW:a kahdesti UltraFinn oy:lta, ja tilauksesta on molemmilla kerroilla mennyt vain pari päivää, kun paketti on saapunut. Palvelu on ollut ensiluokkaista.

Myönnän olleeni skeptinen jauheen suhteen. Ensinnäkin hammaslääkärini on kieltänyt jo vuosia sitten urheilujuomien käytön, ja olen siksi tottunut pärjäämään kisoissa geeleillä, joista saa kerralla enemmän energiaa ja joiden jälkeen suun voi huuhdella vedellä. Epäilen myös vuosia käyttämäni elektrolyyttijuoman olevan hapanta ja huuhtovan hammaskiilteeni mennessään, joten pitkissä polkukisoissa minulla on aina puhdasta vettä mukana. Endurance 24:lla oli kuitenkin pakko turvautua järjestäjän juomiin, joten löysäsin tavoistani. Joensuu Night Runissahan pakkini meni ihan sekaisin, kun yritin nostaa hiilareiden saantia Pirkka-urheilujuomalla ylemmäksi kuin mitä pelkästään geeleillä olisin pystynyt (Pirkka-juomaa oli helposti saatavilla ja se toimi testilenkeillä). TW-jauheessa arvelin tuotekehittelyn olleen erilaista, onhan tuotteen isä ultrajuoksija itsekin.

Harjoituslenkkitestaus (Tailwind Endurance Fuel -urheilujuomajauhe)

Testasin sekä Tailwind Endurance Fuel -urheilujuomajauhetta että Tailwind Rebuild Recovery -palautusjuomajauhetta useissa ei makuvaihtoehdoissa näppärillä annospakkauksilla (suosittelen tilaamaan tutustumispaketin). Päädyin eri maut testattuani tilaamaan ison säkin maustamatonta juomajauhetta, joka maistuu lähinnä sokerille, mitä se onkin. Omasta mielestäni luontaiset aromit eivät nimittäin maistuneet ollenkaan luonnollisilta. Käytin vertailutuotteena joululahjaksi saamaani Powerbarin valmista zero-elektrolyyttijuomatiivistettä, jossa oli 7 % hiilihydraatteja, mutta oli voimakkaasti keinotekoisesti makeutettua. Powerbarin juoman kanssa käytin geelejä, ja kerran kokeilin lisätä juomaan maltoa, joten hiilihydraattimäärä oli  suunnilleen sama kuin TW:ssa. Testasin juomia viikonlopun back-to-back-treeneissä sekä vk-treeneissä. 

Totesin, että enemmän kuin juoma, vatsa- ja suolisto-oireita aiheuttaa edellisenä päivänä ja treenipäivän aamuna nautittu ravinto. Ensimmäisellä kerralla 6 h treenissä TW toimi kuin unelma, energiaa riitti, eikä mitään suolisto-oireita ollut. Saman viikonlopun toisesta lenkistä zero-maltoyhdistelmällä sain oireita, mutta tulevilla lenkeillä ylä- ja alavatsaoireita seurasi myös TW:n käytön aikana, kun taas Zerosta ja geelistä ei välttämättä mitään. Seuraavina viikonloppuina kävi ilmi, että jos edellisen päivän hiilarisaanti ei ole ollut riittävää, TW-juoma valmistajan ohjeen mukaan laimennettuna noin 7 %:ksi ei todellakaan riitä energiaksi. En pysty juomaan sitä niin isoja määriä, että energiaa tulisi riittävästi. Kokeilin myös lisätä yhden ylimääräisen mitallisen jauhetta. Vatsani sieti väkevämpää juomaa hyvin, mutta siinäkään energiamäärä ei yksin riittänyt 50 km:n parin viimeisen tunnin aikana eikä seuraavan päivän reilun 30 km lenkillä. En siis omalla kohdallani pysty ajattelemaan tätä tuotetta ainoana energiaratkaisuna ultralle.

Testaus pitkässä ultrakisassa (Tailwind Endurance Fuel -urheilujuomajauhe)

24 tunnin ultralla (Endurance 24 h) käytin järjestäjän tarjoamaa Tailwind-juomaa aluksi ainoana juomana, paitsi pari kertaa tunnissa nauttimani geelin otin veden kera. Tailwind maistui taivaallisen raikkaalta koko ajan. Ilmeisesti juomaa tehtiin kylmään hanaveteen koko ajan lisää. En saanut koko aikana minkäänlaisia vatsa- tai suolisto-oireita (tai muistaakseni joskus 12 h kohdalla oli ohi menevä pistos). Tämä oli hämmästyttävää, sillä pelkäsin vähintään geeleistä seuraavan ongelmia. Vatsaoireiden vähäisyys saattoi osittain aiheutua sisäradalla reitin ja vauhdin tasaisuudesta :)

Järjestäjät olivat etukäteen infonneet, mitä kolmea TW-makua on tarjolla. En kuitenkaan erottanut makuja toisistaan, jos ne vaihtuivat yön aikana, enkä tiedä, missä välissä tarjottiin kofeinoitua juomaa. Sitä nimittäin halusin välttää, sillä myös osassa geelejäni oli kofeiinia. Tailwind-juoma ei tuntunut tahmaiselta hampaissa, toisin kuin geelit.

Nesteytys ei mennyt nappiin, mutta se johtui ehkä siitä, että en juonut riittävästi (join ensimmäiset 16 h vain 4-5 dl/h ja sen jälkeen vaihtelevia määriä joko enemmän tai vähemmän). Toiseksi  geeleissä oli suoloja, joten suoloja, elektrolyyttejä ja sokeria saattoi olla liikaa suhteessa nesteen määrään. Sormeni turposivat todella pahasti ja jalkapohjissa pisteli, joten yritin aamuyöllä lisätä juomisen määrää järjestäjien pöydän veden, mehun ja cokiksen avulla. Nämä taas eivät elektrolyyttien puuttuessa ehkä imeytyneet niin hyvin kuin TW. Toisin sanoen, en tiedä, miten kisa olisi mennyt pelkällä riittävällä Tailwindin nauttimisella sekä geeleillä.

Tailwind Endurance Fuel -urheilujuomajauheen plussat:

vegaaninen, gluteeniton (ja soijaton)

Jauhe sekoittuu veteen hämmästyttävän hyvin, eikä sakkaudu pohjalle, vaikka pullo nököttäisi tunteja kassissa juoksumaton vierellä.

 Maistuu raikkaalta lämpimänäkin, ja kisassakaan maku ei alkanut tökkimään

Maustetutkaan versiot eivät imeyttäneet juomapulloihin aromeja, tosin ehkä pitkäaikaisempi käyttö olisi antanut todellisen kuvan.

Hinta-laatusuhde kohdillaan

Nopea toimitus, joten ei haittaa, vaikkei löydy lähimarketista.

Ei selvästi juomaan yhdistettävissä olevia ruuansulatuselimistön oireita valmistajan suosittamilla laimennussuhteilla.

Hiilihydraatinlähteenä sakkaroosia ja glukoosia, eli ei fruktoosia, josta monet saavat suolisto-oireita

 Ei tahmeaa, kuten esim. geelit.

 Sisältää elektrolyyttejä, joten niitä ei tarvitse saada muista lähteistä

Ainoa miinus tulee tietenkin haittavaikutuksesta hampaille, joten tuote täytyy säästää valmistaville lenkeille ja kisoihin. Annospakkaukset ovat käteviä, mutta en osaa sanoa, miten ne toimivat esim. polku-ultralla. Huomasin, että ne on liiankin helppo avata taittamalla pakkausta kynnellä, ja sain pari pussia vuotamaan vahingossa. Juoksuliiviin ne kannattaa siis pakata muovipussiin tai annostella jauhe valmiiksi vaihtolötköön. 

Arvio Tailwind Rebuild Recovery -palautusjuomajauheesta

En ole juurikaan käyttänyt varsinaisia palautusjuomia, sillä niitä on vaikea löytää vegaanisina, en ole pitänyt niiden mausta ja koostumuksesta, herkkävatsaisena en kisan tai kovan treenin jälkeen oikein siedä proteiinia siinä aikaikkunassa, jossa palautusjuoma pitäisi nauttia, ja koska soijaproteiini-isolaatti sekoitettuna smoothiehen on ollut helppo ja aminohappokoostumukseltaan paras (vegaani-)vaihtoehto kotona pitkän pk-lenkin jälkeen. Joensuu Night Runissa huomasin kuitenkin, että helppokäyttöisen palautusjuoman löytämiseen kannattaisi panostaa. Minulla ei siis oikein ole entuudestaan hyviä vertailukohteita TW:n jauheelle. 

Tailwind Rebuild Recovery -jauheessa on riisiproteiinia ja sitä täydentämässä välttämättömiä aminohappoja. Testasin kahta makua, kumpikin oli ok. Palautusjuomajauhe ei proteiinipitoisena tietenkään sekoitu niin hyvin nesteeseen kuin urheilujuomajauhe, enkä omista shakeriä, joten juomasta ei tullut aivan sileää vesipulloon tehtynä. 

Proteiinipitoisuus yhdessä annospakkauksessa jää hiukan  liian alhaiseksi stimuloidakseen parhaalla tavalla proteiinisynteesiä ja käynnistääkseen palautumisen tehokkaasti (valmistajan ohjeen mukaisessa annoksessa on 10 g proteiinia, kun paras tulos saadaan yleensä noin 0,2-0,4 g proteiinia/painokilo ja kasvissyöjille ja keski-ikäisille proteiinia suositellaan nautittavaksi vielä vähän enemmän raskaan suorituksen jälkeen). Siksi en tilannut jauhetta lisää, mutta säästin yhden pussin Endurance 24 h:lle. Sitä en kuitenkaan tullut käyttäneeksi, sillä pussi unohtui väärään laukkuun. 

Kesäksi ajattelin tilata tätä jauhetta rastiviikolle, jolloin kovilla tehoilla juostujen suunnistuskisojen jälkeen vatsa ei heti ota vastaan kiinteää ruokaa, ja jo seuraavana päivänä pitäisi olla täystikissä. Tällöin voisin ottaa palautusjuomajauhetta 2-kertaisen annoksen, ja samalla nopean palautumisen kannalta tärkeät hiilihydraatitkin tulisi nautittua. Hiilihydraatteina (43 g/ annos) palautusjuomajauheessa on dekstroosia (eli glukoosia eli rypälesokeria) ja sakkaroosia (ruokosokeria eli pöytäsokeria). On varsin kätevää, että hiilihydraatit ovat samassa jauhepakkauksessa, ja kestävyysurheilijallehan nimenomaan nuo hiilihydraatit ovat olennaisen tärkeitä palautumisen kannalta. Hiilihydraattimäärä kaksinkertaisessa TW-annoksessa olisi omien laskelmieni mukaan hyvinkin riittävä raskaan tai pitkän harjoituksen jälkeen, sillä jo yksi palautusjuoma-annos riittäisi, mikäli kisan tai harjoituksen jälkeen pääsee syömään normaalin aterian tunnin kuluessa. 

Kuva urheilujuomajauheen annospakkauksesta.  Palautusjuomajauhetta saa myös samantyyppisissä annospakkauksissa sekä isossa säästöpakkauksessa. 

Lähteenä optimaaliselle proteiinin ja hiilihydraatin saannille palautumisen kannalta Ilander O.(2018): Liikuntaravitsemus - Tehoa, tuloksia ja terveyttä ruuasta. VK-Kustannus. 

#tailwind-urheilujuoma #tailwind-palautusjuoma #testi #ultrajuoksu

[maastojuoksu]

Joensuu Night Run 2019 jälkitunnelmat

Vietän ylityövapaata purkaen kasseja ja fiilistelemällä viikonlopun kisaa. Joensuu Night Run juostaan joko kuuden tai kahdentoista tunnin sarjassa Joensuu Areenalla. Kilpailu alkaa klo 20 lauantaina, eli läpi yön juoksevat tulevat “maaliin” klo 8 aamulla. Tapahtumassa juostaan ympäri  325,336 m pituista mondorataa. Tapahtuman järjestää ultrajuoksuseura Sisu.

Minulla tuli otettua huonosti kuvia. Lisää löytyy tapahtuman sivuilta.

https://www.facebook.com/Joensuu12h/

Olo on vielä sen mukainen, kuin voi olettaakin 12 h rutistuksen jälkeen. Sentään syöminen ei enää tunnu vastenmieliseltä. Se on onni, sillä eilen en harmikseni saanut palautumisprosessia vielä  kunnolla käyntiin ruuansulatuselimistön pistäessä uhmakkaasti vastaan. Asiaan saattoi vaikuttaa, että opetusluvalla autokoulua käyvä esikoiseni joutui ajamaan minut kotiin Kainuuseen todella hankalassa kelissä, joten vatsakramppeja aiheutui myös pelkääjän paikalla. Kävelemistä haittaa nyt noin 8 rakkoa varpaissa, ja etureidet itkevät joka kerran, kun pitäisi istua alas tai nousta ylös. Toisin kuin viime vuonna, tänä vuonna pystyin kuitenkin  jo kisan päätyttyä nukkumaan vajaan tunnin päiväunet, ja viime yön nukuin kuin tukki. 

Olipa reissu, joka kannatti käydä! Päällimmäisin tunne on ilo. Ilo onnistumisesta ja ilo siitä, että en ollut harjoitellut turhaan. Ja ilo siitä, että pystyin nauttimaan pahaoloheikotuksen ilmaannuttuakin radan kiertämisestä täysin tietoisena siitä, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä omaan mieleen ja kroppaan kuuluu. Viime vuonnahan menin lopussa aika pitkään ihan tunnelissa kivusta jäykin jaloin. Olen myös kiitollinen siitä, että perhe jaksoi käyttää viikonlopun huoltojoukkona toimimiseen, vaikka kaikilla onkin varmaan tänään univelan takia melkoisen takkuinen päivä. Eivät he sentään koko yötä valvoneet, mutta ehkä tunnin pidempään lauantai-iltana olivat apuna kuin viime vuonna. 

Ajoimme Joensuuhun kahdella autolla erilaisten aikataulujen vuoksi. Se tarkoitti valitettavasti, että minun piti ajaa jalat koukussa suunnilleen kolme tuntia kisapäivänä. Tulimme kaupunkiin hyvissä ajoin 4 h ennen kisan alkua, joten ennätin syödä vielä kerran ja pötkötellä hotellihuoneessa. Olin varautunut tekemään rentoutusharjoituksen, mutta en sitten jännittänytkään niin paljon, että sille olisi ollut tarvetta. Saavuimme hallille hyvissä ajoin melkein kaksi tuntia ennen tapahtuman alkua, joten kerrankin ei tullut kiire. Pöytiä oli vielä hyvin valkattavaksi. Valitsin sopivan pöydän noin puolivälistä. Alla olevasta kuvasta ei ihan näy, että järjestäjien huoltopöytä on rivin viimeisenä. Huoltopöytiä on koko etusuoran mitalta.

Kuten aiemmin kerroin, olin miettinyt kisapäivän ateriat tarkasti. Jossain tein kuitenkin virheen. Todennäköisin syy on, että viimeisen aterian Juntulan kauramurot eivät kuitupitoisina ennättäneet sulaa. Ne ovat kuuluneet pitkien lenkkieni aamupalaan, ja nytkin olin laittanut ne turpoamaan Yosaan jo edellisenä päivänä maksimoiden niiden sulamisen (piti matkan takia syödä kylmä “päivällinen” hotellihuoneessa). Tarkemmin ajatellen kyllä pitkillä harjoituslenkeilläkin on ollut lieviä vatsapulmia, jotka olen yhdistänyt kauraan, ja siksi olin vähentänytkin kauran määrää puoleen ravintosuunnitemassani. Otin riskin myös siinä, että vaikka olin testilenkeillä todennut saavani GU-geeleistä vatsaoireita, otin niitä kuitenkin kolme kisan alkuvaiheessa ihan nuukuuttani, kun olin kerran tullut niitä ostaneeksi. Lisäksi join energiajuomaa alkuvaiheessa enemmän kuin mihin olin lenkeillä tottunut. Ehkä näiden tekijöiden yhteisvaikutuksesta kärsin suolistovaivoista ja lievistä pistoksista, jotka alkoivat kolmen tunnin juoksun jälkeen. Pidin kuitenkin minuutilleen kiinni energiasuunnitelmastani (geelit). Join kerralla vähemmän kuin suunnittelin, mutta tihensin juomisvälejä. Kävin juoksun aikana viisi kertaa vessassa plus yhden hukkareissun käytävän vessoille, jotka olivatkin varattuna. Vessareissuihin meni aikaa yhteensä noin 8 min.  Nesteitä ei juuri erittynyt kuin alkuvaiheessa, joten join luultavasti hieman liian vähän. Juomisen määrää laski pelko siitä, että suoliston ollessa sekaisin iso nestemäärä pahentaisi asiaa. Jälkeenpäin ajatellen liian vähäinen juominen saattoi myös osaltaan aiheuttaa pulmat. Kun en juostessa pystynyt analysoimaan, mistä vaivat johtuivat, nautin varalta kaikkia mukaani varaamiani nesteitä vuorotellen (urheilujuoma, elektrolyyttijuoma ilman maltoa tai sen kanssa sekä vesi). 

Viereisen huoltopöytään ulkomaalaisen osallistujan kaveriksi oli ilmaantunut pari jollain tavalla tutunnäköistä henkilöä. En ollut tiiraillut osallistujaluetteloa kuin ohimennen, joten en ollut huomannut Noora Honkalan osallistuvan kuuden tunnin sarjaan. Omalla huoltojoukollani olikin mielenkiintoista seurata vierestä hänen tässä kisassa huoltajana toimivan isänsä työtä. Itselle ja varmasti muillekin mattimeikäläisille oli hienoa päästä seuraamaan näin läheltä Nooran ja toisen menestyneen ja määrätietoisen nuoren ultrajuoksijan, Satu Kähkösen, kevyen näköistä menoa. Molemmat onnistuivat aivan huikeasti omilla matkoillaan. 12 h tilastossa he pitävät suomalaisissa naisissa kärkisijoja hallussaan, ja mitä vielä ennättävätkään urallaan!. 

Oma suoritus tuntuu siihen nähden tavalliselta tarpomiselta. Teknisten ongelmien takia siitä tuli kuitenkin parempi  kuin mitä olisin voinut etukäteen uskoa mahdolliseksi (kyllä, luit oikein!).  Olin tietenkin viisaasti päättänyt aloittaa hitaasti, mutta yllätys yllätys, en malttanutkaan. Totesimme seurakaverin Maijaliisan kanssa molemmat useaan kertaan, että liian lujaa on menty, mutta ymmärrys  ei jotenkin heijastunut jalkoihin. Oma kelloni näytti tänä vuonna vauhdin (viime vuonna ei saman kellon gps toiminut), mutta se näytti koko ajan liian hyviä lukemia, joihin en voinut luottaa. Sykkeen lukeminen onnistui ensimmäiset tunnit, mutta jo jossain 3-4 h kohdalla ne ylittivät ensin 140 ja sitten 150 ja viimeisimmäksi ennen sykelukemien katoamista juoksin ainakin vajaan tunnin lukemilla 158-161. En säikähtänyt sitä varsinaisesti, sillä polku-ultrilla käy yleensä samoin. Kävelytauoilla 20 min välein sykkeet laskivat himpun alle 140. Todennäköisesti oikeat lukemat olivat matalammat, mutta ihan varma en voi olla. Oli ihan hyvä, etten voinut tarkkailla lukemia liikaa ja varsinkaan koko yötä, joten ne eivät rajoittaneet vauhdinpitoa. Keskeisin tekninen vika oli kisan ajanottojärjestelmässä. En muista tarkalleen, missä vaiheessa ennen puoltayötä saimme tietää, että screenillä näkyvät kierrosajat ovat 10 s liian huonoja. Tämä tarkoitti, että kun olin pyrkinyt juoksemaan koko yön noin 2 min kierroksia (vähän alle tai yli), niin olinkin joutunut juoksemaan kovempaa. Järjestäjien kuulutuksen mukaan virhettä ei saataisi korjattua koko yönä. Nyt jälkeen päin mietin, että oliko koko juttu ovela huijaus. (edit: Satu Kähkösen blogin mukaan virhe saatiin kisan aikana korjattua, mutta itselläni ei ollut siitä tietoa). Kaikki tämä misinformaatio kuitenkin aiheutti sen, etten voinut luottaa mihinkään lukuihin, vaan oli pakko pitää sellaista vauhtia, mikä tuntui sopivalta. Oikean rytmin löytymiseen meni varmasti ensimmäinen tunti aikaa, ehkä enemmänkin. 

Aivan kuten ennakoin, hartiani kipeytyivät kierros kierrokselta ja junttautuivat totaalijumiin jo ennen puolta yötä. Niin kävi viime vuonnakin. Hartiat ovat olleet opiskeluharrastuksen takia tukossa koko syksyn, mutten muka ennättänyt käydä hierotuttamassa niitä, kun jalat tuntuivat tärkeämmältä kohteelta. Olin kirjoittanut sekä koti- että työkalenteriin, että VARAA SELÄLLE HIEROJA kisaviikolle jo silloin, kun ilmoittauduin kisaan. Kisapäivänä jokainen perheenjäsen yritti avata hartioitani, mutta heikoin tuloksin. Niska-hartiaseutu veti yläkropan köyryyn ja juoksuasento muuttui yhä istuvammaksi, mitä pidemmälle yö eteni. Aina väillä hoin itselleni “lantio eteen”, sillä tiedostin tilanteen oikein hyvin. Yritin myös suunnata katsetta alaviistoon, sillä suoraan eteen katsoessa kipu niskassa oli pahempi. Tämä kivunvälttely tietenkin pahensi asennon kumaruutta. 

Ihan loppuyöstä elimistön hormonipölly oli niin korkea, etten enää tiennyt kivuista. Oli aikamoinen yllätys jälkeen päin löytää lähes joka varpaasta valtava rakko jalkojen turvottua kenkiin sopimattomiksi. Ikinä ennen ei ole ollut kynsien allakin rakkoja. Voin vannoa, ettei siitä ollut yön aikana mitään tietoa. Tavallaan pelottava havainto... En kyllä muista, että jalkani olisivat koskaan ennen turvonneet kisassa näin pahasti. Juoksin eri kengillä kuin viime vuonna, enkä ollut juossut niillä kuin kerran etukäteen radalla pitkän lenkin. Kengät toimivat muuten hienosti (Hokan Match 2, viime vuonna oli sama kenkä varhaisempana versiona, joka on mielestäni himpun verran parempi kuin tämä uusi). En tiedä, mistä näin paha turpoaminen johtui, mutta lähes käyttämättömät kengät eivät tietenkään mukautuneet tilanteeseen ja tämä olisi pitänyt ennakoida. Sormet eivät turvonneet, mutta niitä pisteli osan yötä, varmaankin hartiajumin takia.

Kuntoni ei ole kovin paljon parempi kuin viime vuonna, joten kisastrategiani perustui realismiin. Viime vuonna kahden minuutin kävelytauot noin joka 18. minuutti auttoivat jaksamaan koko yön, mutta arvelin voivani selvitä minuutin tauoilla tällä kertaa. Olin suunnitellut kolmeportaisen tavoitteen. Kunnianhimoisin tavoite A oli parantaa viime vuoden tulosta kolmella kilometrillä. Laskin, että se olisi mahdollista, jos onnistuisin pitämään samaa vauhtia kuin vuosi sitten, ja kävelisin joka tauolla vähemmän. Suunnitelma voisi mennä pieleen, jos wc-taukoja tulisi lisää (ja niitähän tuli, viime vuonna pärjäsin kahdella käynnillä). Tavoite B oli päästä viime vuoden tulokseen. Tavoite C oli saada 100 km täyteen. Tällaisessa kisassa täytyy kuitenkin valmistautua myös siihen, että tulokseksi jää osanotto. Siksi hotelliin oli varattu yöpymistilaa minullekin ja mies oli raatobussivalmiudessa.

Tavoitteet A-C olivat kovia päämääriä, ja vaativat hyvän etukäteismietinnän.  Kun matkan aikana ei screeniltä saanut näkyviin kilometrejä kuin loppuvaiheessa (en ainakaan huomannut) ja oman kellon lukemat näyttivät liikaa, niin olin itse asiassa tosi huolissani siitä, saavuttaisinko millään viime vuoden tulosta. Se motivoi pitämään juoksurytmiä yllä. Työkavereiden lähettämät biisitoiveet saivat askeleen lentämään välillä liiankin lennokkaasri aamuyön tunteina, mikä kertoi paukkuja vielä löytyvän. Aika kului yllättävän nopeasti. Jalat tuntuivat koko ajan vahvoilta. Oikeassa nilkassa vain alkoi tuntua pientä kireyttä, ehkä liittyen askellukseen kaarteissa.  

Harrastin motivoivaa itsepuhetta yön aikana. Olin miettinyt viime vuoden perusteella täsmäohjeita itselleni muistiin, mutta en tarvinnutkaan niitä kovin usein. Sen sijaan keskityin kääntämään epäröivän ja väsymystä indikoivan puheen heti positiiviseksi. Esim. huomiot hartioista noteerasin, mutta käskin vain saman tien nostamaan päätä korkeammalle. Hoin itselleni, että olen harjoitellut hyvin ja oikein. Kuulutusten perusteella nostin sijoitusta pikkuhiljaa, ja mutta erot olivat niin pieniä, etten uskaltanut ottaa podiumsijaa uudeksi tavoitteeksi kesken matkan. Pidin kilometritavoitteet etusijalla, mutta kyllähän hyvä väliaikasijoittuminen nosti mielialaa ja antoi virtaa. 

Jaksut alkoivat loppua klo 5:20. Siitä lähtien leikittelin huijaamalla itseäni (sekä seurakaveria ja muutamaa muuta naista) uskomaan, että jäljellä oli vain vähän toista tuntia. Viimeistä puolta tuntiahan ei lasketa, sen menee vaikka kontaten, ja pari jäljelle jäävää tuntia on pyöristettynä reilu tunti. Tämä konsti toimi yllättävän hyvin klo 6:45 asti. Oli varsin masentavaa tajuta, että nyt jäljellä oli oikeasti vielä reilu tunti. Yhtäkkiä kellon viisarit eivät tuntuneet liikkuvan enää ollenkaan. En ollut enää varma, olinko viime kierroksella ottanut geelin vai en. Työkaverit olivat salaa laittaneet toivelistalle inhokkibiisini kielloistani välittämättä, mikä tietenkin siinä vaiheessa tympi.  Odottelin huoltojoukkoani takaisin seitsemän maissa, mutta heitä ei alkanut kuulua. Janon tunne oli niin kova, etten pystynyt puhumaan kunnolla ja jouduin hörppäämään jotain viiden minuutin välein. Lötköistä oli neste loppu, ja jouduin vähän väliä pysähtymään kokeilemaan, missä muovipulloissa oli vielä jotain jäljellä. Huoltopöydästä nappasin silloin tällöin pahvimukista vettä. Itsepuheella oli enää kaksi merkitystä “Vielä kaksi kierrosta, niin saat taas juoda” ja ““nyt perhana juokset sen verran, että saat sen oman enkan rikottua”. 

Se oli teoriassa mahdollista jopa minun senhetkisellä  laskutaidollani, sillä järjestäjät olivat kuuluttaneet minun saaneen 100 km täyteen ja sen jälkeen oli muistaakseni vielä noin 100 min aikaa jäljellä. Odotin kyllä todella epätoivoisena sitä 100 km rajapyykkiä. Kun tuon ison rajapyykin jälkeen  eräällä kierroksella tajusin huomaamattani peitonneeni kilometrillä viime vuoden tulokseni, motivaatio droppasi hetkeksi. Kaikki kilometrit siihen päälle tuntuivat ei-välttämättömältä bonukselta. Samaan tahtiin eteneviä naisia oli muitakin, mikä toisaalta tsemppasi. Esimerkiksi järjestävän seuran Ronkaisen Sallan sitkeä askellus herätti kunnioitusta - tuossa elämänvaiheessa minulla ei todellakaan olisi riittänyt paukkuja ultraharjoitteluun! Jokainen millä tahansa tyylillä etenevä kanssamatkustaja muistutti minua siitä, että täällä ollaan etsimässä omia rajoja. Oman seuran Maijaliisalla oli rakkojen kanssa paljon ongelmia. Maijaliisa on monelle juoksuinspiraation lähde, ja oli huippua nähdä, miten hän meni omien rajojensa yli päättäväisesti ja antaen virtaa myös kanssakulkijoille - ilman rakkoja ja kenkien vaihtoja ties mikä lopputulos olisi ollut!  Mietin monta tuntia, mitä olisin sanonut  esikuvalleni, yön sitkeimmälle sissille Anu Ossbergille, joka käsittämättömällä tahdonvoimalla jatkoi koko yön tappiin saakka isoista vaikeuksista huolimatta. En saanut sanottua mitään, sillä itse olisin tuossa tilanteessa ollut pukkarissa itkemässä jo alkuyöstä. “Tsemppiä” olisi tuntunut aivan liian laimealta. Ultrajuoksu on kyllä dramaattinen laji, ja osoittaa hämmentävää ihmismielen lujuutta.

Minulla ei ollut viimeisen 1,5 tunnin aikana enää mitään käsitystä juoksun keskivauhdistani lukuisten juomataukojen takia, mutta aivosoluni tekivät kovasti töitä ja hetken punnerrettuaan ilmoittivat minun voivan päästä A-tavoitteeseeni 110 km. Sitä kohti siis! Huonoina hetkinä tuli itkuinen fiilis, mutta tällä kertaa tajusin sen liittyvän energiavajeeseen ja yritin käyttää siripirin imeskelyä keinona huijata keskushermostoa. Se ei toiminut, sillä suu oli niin rutikuiva, ettei sokeri sulanut suuhun edes kolmen kierroksen aikana. Geeleistä ja kävelemisestä tuli etova olo, mutta palkintona itselleni kävelin tauot 20 min välein niin hitaasti kuin ikinä saatoin, kunnes 50-70 s oli täynnä. Perheen saavuttua lopulta paikalle aloin saada taas vettä ja geelejä suoraan kouraan. Kilometreillä 110 km jälkeen ei ollut minulle merkitystä, sillä ennakkomielikuvissani sellaiset tulokset eivät olleet minulle missään nimessä mahdollisia, enkä ollut päästänyt itseäni edes haaveilemaan moisesta. Kun kuitenkin lopussa näytti siltä, että saisin yllättäen 115 km täyteen, päätin juosta niin kauan, että tuo luku jäisi tulokseksi, ja sen jälkeen kävelisin. Niinpä otin viimeisellä kierroksella loppukirin saadakseni tuon mukavan tasaluvun näytölle. Sen jälkeen vaihdoin välittömästi kävelyksi. Se oli hyvä päätös, sillä ennätin vielä fiilistellä viimeisen minuutin ajan tapahtuman mahtavaa tunnelmaa ihan rauhassa heiveröisin jaloin löntystellen.

Perhe sai taas kärsiä kisan jälkeisestä valituksestani. Ihan aidosti olin unohtanut, miten järkyttävän huono olo ihmisellä voi olla. Vasta siinä vaiheessa kysyin itseltäni olennaisimman kysymyksen: MIKSI minä teen tätä? Mutta hei, se menee ohi!

Tänä aamuna äitini onnitteli ja saman tien yritti ylipuhua minua jättämään moisen epäterveen harrastuksen. “Eikö kaksi noin pitkää kilpailua jo riitä?!” Miten kuvailla ihmiselle, joka suunnittelee aloittavansa sauvakävelyn, mikä tällaisessa lajissa kiehtoo? En kertonut äidille, että olen Endurance 24 h:n jonotuslistalla. Satamailinen on uusi pitkän ajan tavoite, joka on putkahtanut mieleeni vasta tänä syksynä. Ehkä se ei toteudu ensi vuonna tai koskaan, mutta unelmia pitää olla. 

#joensuu night run 2019 #kokemus #kisaraportti #ultrajuoksu #12 h ultra

[maastojuoksu]

Aatoksia ennen Joensuu Night Runia 2019

Tänään se tapahtuu, Joensuu night runin startti, aika tarkalleen 12 tunnin päästä. Aamiaista syödessä on aikaa kirjata ylös hajanaisia ajatuksia ultralle valmistautumisesta.

Osallistun 12 h sarjaan (toinen sarja on 6 h), joten ohjelmassa on ollut viisi yli kolmen tunnin lenkkiä. Panostin lenkkeihin, sillä tänä vuonna en ole käynyt yhdessäkään pitkässä kisassa heinäkuun jälkeen. Lenkeillä kokeilin uutena  urheilujuoman nauttimista, sillä hampaitani sääliäkseni en ole käyttänyt kisoissa enkä lenkeillä urkkajuomaa varmaankaan seitsemään vuoteen. Viime vuonna Joensuuta varten ostin Pirkka-urheilujuomaa ja parilla lenkillä muistaakseni testasin sitä. Siinä ei ollut mitään vikaa, ja on helposti saatavilla lähimarketista, joten sillä mennään tänäkin vuonna. Juoman lisäksi olen nauttinut pitkillä lenkeillä tietenkin myös geelejä, joihin luotan kaikissa kisoissa. GU-geelejä tuli tilattua, mutta testilenkit osoittivat jälleen kerran, etteivät ne toimi omalla kohdallani. Koostumus on kerta kaikkiaan liian tönkköä nieltäväksi. Siksi otan niitä vain kisan alussa, kun saan ne vielä alas. Power geelien kanssa tuli sellainen moka, että tilasin huolimattomuuttani pelkästään kofeiinilla terästettyjä. Oli pakko tehdä toinenkin tilaus, etten mene ihan ylikierroksille tai saa migreeniä yön aikana. 

Tässä näkyy osa yön aikana nautittavasta lisäenergiasta. Tein oikein exceliin ravinto- ja juomasuunnitelman, mutta rupesin eilen illalla muokkaamaan sitä, ja tänään täytyy vielä ajatuksella käydä se läpi. Olen jo pitkään luottanut 2 geeliä/tunti -taktiikkaan, mutta urkkaravitsemuksen opintojen perusteella päätin lisätä energian määrää. Nyt juuri ennen kisaa en olekaan varma, kestävätkö sisuskaluni moista, ja alan epäröidä. 

Olen juossut parin viime kuukauden ajan enimmäkseen tasaisella, jotta oppisin kuulostelemaan sopivaa vauhtia. Poluilla juostessa  vauhti muuttuu koko ajan maaston muodon mukaan, eikä tasaista askelrytmiä ole helppoa eikä käytännöllistäkään pitää yllä. Tämä on ollut ihan hyvä strategia muuten, mutta jalkojen lihaksisto on kärsinyt yksipuolisesta harjoittelusta. Salitreeniä on ollut vain kerran viikossa, enkä ole saanut itseäni tekemään kyykkyjä tms. kotona kuin satunnaisesti ja 1-2 sarjaa kerrallaan. Seuraukset ovat tuntuneet takareisien voimattomuudesta johtuvana kireytenä etenkin vasemmalla puolella. Kireys on heijastunut myös pohkeeseen ja nilkkaan. Kävin urheiluhierojalla, joka piti puhuttelun aiheesta, Sen jälkeen olen yrittänyt melkein päivittäin tehdä asialle jotain, ja olenkin saanut kireyden tunteen pois. Silti jännittää, palaako vaiva kisan aikana.

Tärkeimmät testilenkit tein vähintään osaksi radalla, joka oli vielä kuukausi sitten juoksukunnossa. Viimeisen yli 30 km lenkin tein kolme viikkoa sitten. Tein osan siitä kovempikuntoisen seuralaisen kanssa. Vaikka lenkki sujui varsin rattoisasti jutustellessa, olo oli sen jälkeen todella nuutunut. Kaikki muut lenkit olen tehnyt hyvinkin mukavuusalueella, eikä niistä toipumisessa ole ollut pulmia. Suunnitelmissa oli juosta parilla viikolla 100-110 km, mutta eihän se harjoituspäiväkirjan mukaan toteutunut. Yhdellä viikolla pääsin melkein sataseen, mikä on minulle todella paljon. Juoksuvauhtini ei ole sitä luokkaa, että voisin keräillä kilometrejä käytettävissä olevan vapaa-aikamäärän puitteissa. 

Olen kuitenkin yrittänyt hoitaa juuri nuo pitkät lenkit huolella, ja toisaalta olen uskaltanut lyhentää niitä reilusti, jos olen ollut aistivinani flunssan alkua. En ole varsinaisesti sairastanut, mutta taudinaiheuttajia on ollut liikkeellä lähipiirissä. Pelasin varman päälle ja kevensin todella reilusti viimeiset kaksi viikkoa, etten vaan sairastu viikkoa ennen h-hetkeä, kuten viime vuonna kävi. Tällä viikolla kilometrejä on tullut 12, ja viime viikolla vajaa 30. Selkä ja jalat eivät ole tykänneet yhtäkkisestä liikunnan vähentämisestä. Ehkä hieman pienempi keventäminen olisi ollut järkevämpää, mutta psyykkisesti on ollut parempi ratkaisu vähentää kiirettä arjessa. Tai no ei se vähentynyt ole, kun aika on mennyt kaikkeen muuhun akuuttiin, mutta olisi ollut hölmöä survoa siihen väkisin vielä treeniäkin. Kaiken lisäksi talvi on saapunut, ja nastarit on täytynyt kaivaa esiin. Siinäkin on riskinsä, jos alkaa äkisti juosta lumella ja jäällä nastareilla isoja määriä. 

Kaiken kaikkiaan valmistautuminen ultraan on mennyt mukavasti. Ei jännitä niin paljon kuin viime vuonna, kun olin ensikertalainen. Opin viime vuodesta sen, että kannattaa testata myös kisapäivän aamupala ja lounas etukäteen. Viime vuonnahan kaikki meni vahingossa nappiin, joten olen jalostanut ravitsemusta siltä pohjalta. Sen asian olen tehnyt erilailla, että kun vuosi sitten en tankannut, niin nyt tankkasin hiilareita ma-ke. Eilen illalla luin kyllä netistä, että naiset eivät hyödy hiilaritankkauksesta. Kylläpä ärsytti lukea sellaista päivää ennen kisaa reilua kiloa normaalia painavampana! Yritin etsiä muutakin kuin jutussa mainittua tutkimustietoa aiheesta, mutta en löytänyt. Sitten päätin, että myöhäistä se nyt on, eiköhän mennä näillä mitä on.  

Tämän päivän rutiineissa en noudata niitä oppeja, että kisapäivänä kannattaa syödä kevyesti. Syön aamulla ja aamupäivällä normaalit määrät helposti sulavaa hiilihdraatti- ja proteiinipitoista ruokaa, sillä mikään ei ole kisassa pahempaa kuin nälkä ja siitä seuraava huono olo. Myöhäistä se on enää kisan alettua alkaa paikkailemaan pelkillä geeleillä ja banaaneilla energiavajetta. 

Olo on jo hieman malttamaton! Täältä tullaan Joensuu!

#valmistautuminen #joensuu night run 2019 #ultrajuoksu #12 h ultra

[maastojuoksu]

Kohti uutta vuosikymmentä

Kohta on vuosi 2019 paketissa, ja on aika tehdä tilinpäätös juoksu-ja suunnistusvuodesta.Kohta on vuosi 2019 paketissa, ja on aika tehdä tilinpäätös juoksu-ja suunnistusvuodesta. Painotus oli 90%:sti juoksussa, ja suunnistus kulki mukana kesälomalla perheen yhteisenä touhuna. Tämä ei ollut ihan tarkoitus, sillä alkuvuodesta tein hienoja analyyseja ja suunnitelmia suunnistustaitoni parantamiseksi. Suunnitelmat “unohtuivat” kevään aikana, sillä suunnistukseen panostaminen olisi vaatinut toisenlaista harjoittelun jaksotusta ja aivotyötä taitoharjoitusten lisäämiksi arkeen, kuin mihin olen rutinoitunut polkujuoksuharjoittelussa.

Vaikka ylläoleva kuva on ladusta, hiihdin tänä vuonna ennätysvähän. Alkuvuoden kiometrejä en ole vielä summannut, mutta ei niitä paljon ole. Joulukuussa sain kasaan reilu 10 km. Olisin halunnut hiihtää enemmänkin, mutta ensin piti marraskuun loppupuoli palautella 12 tunnin ultralta Joensuu Night Runilta, ja sitten iski parin viikon flunssa. Joulukuun lopussa taas stressitaso nousi pilviin työelämän ja opiskelun (tällä hetkellä menossa ovat urheiluravitsemuksen perusopinnot) deadlinien ja samanaikaisen viime tippaan jääneen jouluvalmistelun kanssa. Kun kaiken tämän keskellä sähköpostiin tuli kuin joululahjana mahdollisuus päästä jonolistalta Endurance 24:lle helmikuussa, en monoja varmasti ennätä vilkaistakaan ennen maaliskuuta. Juoksulenkkejä olen tehnyt erittäin maltilisesti riskeeraamatta yhtään flunssan palaamista. Eilen sain tehtyä ensimmäisen yli 10 km lenkkini sitten marraskuun alun. Aika mahdottomaltahan tuo tuntuu päästä jonkinmoiseen juoksukuntoon ennen ensimmäistä ja kenties viimeistä 24 tunnin kisaani vajaan 2 kk päästä, mutta mieluummin kadun osallistumisen seurauksia kuin sitä, etten uskaltanut kokeilla.

Tämän vuoden iso tavoite oli juosta lyhyt polku-ultra tunturissa. Olin onnekas, ja sain unelman toteutumaan kahdesti (NUTS Karhunkierros toukokuussa ja NUTS Ylläs Pallas heinäkuussa).En opiskeluharrastuksen vuoksi ennättänyt enkä jaksanut  ponnistella näiden eteen niin paljon kuin olisin halunnut. Käteen jäi päällimmäisenä kokemukset kahdesta aivan erilaisesta vauhdinjaosta, mikä oli erittäin opettevaista. Toiseksi Pallakselta jäi aavistuksenomainen kyllästyminen teknisiin polkuihin lukuisten pahojen kaatumisten vuoksi. En ole sen reissun jälkeen hirveästi poluille suunnannut, mutten ole niitä aktiivisesti vältellytkään. Sanotaanko näin, että ei ole ollut polkunälkää. Kolmas mieleen jäänyt asia näistä kisoista oli se, että näköjään on mahdollista juosta kaksi polku-ultraa saman kesän aikana, jos malttaa palautella todella hyvin ensimmäisen kisan jälkeen. Sitä oikeastaan halusinkin testata, sillä haluan vielä joskus juosta yli 80 km polku-ultran. Siihen valmistautumisessa lyhyempi polkumatka kisana olisi hyvä välietappi. Nyt sain sitä varten kokemusta.

Tätä vuotta on muutenkin leimannut palauttelu, sillä en malttanut olla menemättä marraskuussa Joensuu Night Runiin, ja se tarkoitti täsmällistä suunnittelua harjoittelumäärän nostamisessa ja askelluksen totuttamisessa tasamaalle varovasti ja hitaasti Pallaksen jälkeen. Kun olin kaavaillut kokeilevani pitkästä aikaa kymppiä, maratonia tai puolimaratonia tiellä PB:tä hakien, niin syksyllä oikeastaan vain 10 km tai puolimaraton oli kahden ison kisan väliin järkiratkaisu. Lisäksi sain tehdä lyhyitä tiematkoja huvin vuoksi yksin tai lasteni kanssa ilman aikatavoitteita, joten syksyyn mahtui lopulta tosi paljon juoksutapahtumia.  Vaikka puolimaraton toteutui lopulta ex tempore aiemmin kuin kuvittelin muutaman tunnin varoitusajalla, olin tyytyväinen päästyäni ilman erikoisvalmisteluja minuutin päähän haaveajastani (Sukevan hölkässä). Vähän jäi kaivelemaan se, ettei nopeuskestävyystyyppistä harjoittelua eikä mäkivetoja tullut tänä vuonna riittävästi. Päätavoitteet olivat kuitenkin ultrilla, ja niissä halusin pärjätä sitkeydellä sekä fiksulla vauhdinjako- ja energiahuoltotaktiikalla. 

Uusia asioita tänä vuonna olivat opiskelu työn ohessa sekä maksimivoimaharjoittelu. Liikunta- ja urheilupsykologian opiskelu otti  tavattomasti aikaa, mutta vei täysin mennessään. Se tuki harjoittelua siinä määrin kuin ennätin soveltaa oppimaani käytäntöön. Päivätyöhöni opiskelusta oli valtavasti hyötyä, mikä motivoi löytämään sille aikaa. Huono puoli oli opiskelukirjoittamisen vaatima istumisen määrä, mikä jäykisti selkää ja takareisiä. Kun samaan aikaan voimaharjoittelu muuttui kuntopiirityyppisistä pitkistä sarjoista maksimivoimaan, takareidet eivät enää saaneet niin paljon pumppaavaa harjoitusta kuin aikaisempina vuosina, minkä hieroja pani voivotellen merkille. Ensi vuonna aion palauttaa kuntopiiriharjoittelun ohgjelmaan ja korvata sillä yhden lyhyen juoksulenkin. Maksimivoimaharjoittelu sopi kuitenkin niin hyvin jopa erityisen pitkien lenkkien kylkeen, että aion pitää sen ohjelmassa kerran viikossa. Voimaharjoittelu on se, josta ensimmäisenä luistan, mutta siihen motivoi esikoiseni, jonka kanssa teemme nämä treenit salilla aina yhdessä. Niinpä lihaskuntoharjoitteluni on joka tapauksessa kompromissi omien ja treenikaverini motiivien suhteen.

Urheiluravitsemuksen opiskelu on osoittautunut todella paljon haastavammaksi kuin liikunta- ja urheilupsykologia johtuen siitä, että siinä perustietoni ovat hatarammat kuin omalla tieteenalallani psykologiassa. Toisaalta ravitsemusoppeja on eri tavalla näppärää kokeilla heti arjessa. Tänä syksynä olen ymmärtänyt vähän paremmin, miksi vegaanina jaksan harjoitella yhä enemmän vuosi vuodelta keski-ikäisyydestäni huolimatta. Ravintopyramidini perustuu täysjyväviljoille ja palkokasveille, jotka molemmat ovat erinomaisia hiilihydraatin ja proteiinin lähteitä varsinkin yhdistettyinä. Suurin oivallukseni tänä syksynä on ollut, että erityisesti pitkistä harjoituksista palautuminen tehostuu huomattavasti, kun täyttää tyhjentyneet glykogeenivarastot perusruualla mahdollisimman pian harjoituksen jälkeen. Kestävyyslajin harrastajana en koe tarvitsevani kreatiinilisää, mutta soijaproteiini-isolaattia olen opetellut nyt lisäämään palautumisruokaan, jos proteiinipitoinen lämmin ateria ei osu heti siihen saumaan. Tällä keinolla olen pystynyt lisäämään kilometrimääriä ilman jalkojen väsymistä enemmän, kuin olisin uskonut mahdolliseksi. Tosin isoin rajoittaja on hidas kilometrivauhtini ja arjessa käytettävissä oleva aika, joten yli 100 km harjoitusviikkoja en tänäkään vuonna muistaakseni toteuttanut yhtään.

Mitäs ensi vuonna?

Uusia juttuja on suunnitteilla. Ensinnäkin käyn katsomassa, millainen tapahtuma 24 tunnin juoksu oikein on. Siitä menee varmaankin pari kuukautta palautua, joten en ole ilmoittautunut NUTS Karhunkierrokselle. Bodom Trailille halusimme koko perhe, mutta emme ennättäneet saada paikkoja. Jos alkaa keväällä harmittamaan kisojen puute, niin uskon voivani ostaa Karhunkierrokselle peruutuspaikan. Yksi syy siihen, etten ole paikkaani varannut on, etten vielä tiedä, mikä matka kiinnostaisi. Kaksi lyhyintä on nyt kokeiltu, mutta onko ensi vuonna kuitenkaan vielä perusmatkan vuoro, jos en ole ennättänyt saada polkua alle Endurancen jälkeen? 

Ensi vuonna suunnistus tulee isommaksi osaksi liikuntaharrastuksiani, sillä olen lupautunut parempien ehdokkaiden puutteessa oman seurani johtokuntaan, ja toivon kovasti pääseväni hyödyntämään seurassa myös urheilupsykologista tietoani. Lisäksi menen monen vuoden tauon jälkeen Venlojen viestiin. Meillä tulee olemaan serkkutyttöjen kanssa oma joukkue, ja tällä porukalla mitä vain älytöntä voi sattua :D 

Olen moneen kertaan selaillut ensi vuoden juoksukalenteria ja suunnistuskalenteria, mutta irtonaisia palasia on reissusuunnitelmien kannalta liikaa: teini-ikäisten kesätyöt, kuopuksen ratamatkat ja muut kisat, seuratyöhön (todennäköisesti kahdessa seurassa) menevä x määrä tunteja, rastiviikot, lasten motivaatio/motivaation puute suunnistukseen ja työkuvioissa tapahtuvat muutokset. Tiedän kuitenkin tarvitsevani jonkin kiintopisteen eli ykköstavoitteen, jota kohti kaikki harjoittelu tähtää.

Pst! Yksi todella pitkä kotimainen polku-ultra on mielessä. Korkeuseroiltaan ja maastopohjaltaan se olisi sellainen, että rastiviikkojen käymisestä ja pidempien matkojen suunnistamisesta voisi siihen valmistautumisessa olla hyötyä, jos vain vältyn suunnistamisessa aina vaanivalta ylirasitukselta. Kestoltaan se olisi yli 24 h. Niinpä en vielä mainitse tapahtuman nimeä, sillä katsotaanpa ensi se helmikuun Endurance 24 h, ovatko noin pitkät rykäisyt minun keholleni ja psyykelleni sopivaa touhua, vai olisiko ensi vuonna sittenkin päätavoite alittaa maratonilla 4 h. Sen verran kuitenkin paljastan Endurancen tavoitteesta, että toivoisin pääseväni niin lähelle sataa mailia, kuin mahdollista. Se olisi nätti luku. 

#ultrajuoksu #vuoden 2019 tilinpäätös #vuoden 2020 alustavia suunnitelmia

[maastojuoksu]

Ote eilisestä keskustelusta

Minä: Ilmoittauduin muuten tänään Joensuu Night Runiin.

Mies: Niin, huomasin. Ihmettelen vaan, kun se edellinen kuulosti olevan niin rankka, että sen jälkeen et varmaan lähtisi...

Minä: Siis mikä edellinen?

Mies: No se viimeisin.

Minä: Siis Pallas?

Mies: No niin.

Minä: Ai oliko se muka rankka? En minä muista.

Tytär joka on kuunnellut sivusta: No joo äiti, mä jouduin kuuntelemaan koko automatkan miten kauhee olo sulla oli ollut ja sä vaan valitit.

Minä: Siis mitä ihmettä?! Miksi minä en muista? No ainahan ultralla vähän rankkaa jossain välissä on.

Mies ja tytär katsovat epäuskoisina. Edellisestä ultrasta on kulunut 2 viikkoa ja laitoin juuri ilmon sisään 12 h ultraan.

#Ultrajuoksu #perheenjäsenet #keskustelu #muistinmenetys

[maastojuoksu]

Rauhaa ja rakkaa NUTS Ylläs Pallaksella

Rauhaa ja rakkaa NUTS Ylläs Pallaksella

Järjestäjien jakama kartta, jossa näkyy reitille pilaantuneen kaivoveden vuoksi tehty muutos. Maali Pallastunturilla ei aivan näy tässä kuvassa.

Olo on helpottunut, mutta mustelmat ja ruhjeet tuntuvat vielä. NUTS Ylläs Pallaksen55 (58) kilometristä on viikko. Olen kirjoitellut tätä raporttia pätkissä iltaisin pyykkikoneen hyrskyttäessä FIN5-viikon suunnistusvaatteita. Olin ensimmäiset…

View On WordPress

#2019 #juoksu #kisaraportti #nuts ylläs pallas #polkujuoksu #ultrajuoksu

[maastojuoksu]

NUTS Karhunkierros 2019 virkistävässä kevätsateessa

NUTS Karhunkierros 2019 virkistävässä kevätsateessa. Raportti 55 km matkasta.

Ensimmäinen kerta juoksureitillä aina erityisen hieno kokemus, ja niin oli 55 km NUTS Karhunkierroskin. Juuri nyt on kilpailun jälkeinen energiavajeheikotusväsymys, mutta muuten mieliala on ollut pelkästään positiivinen kisapäivän alusta tähän saakka. Olen kaikkein tyytyväisin kisassa juuri siihen, että sain pidettyä positiivisen fiiliksen yllä riippumatta monella tavalla mönkään menneestä…

View On WordPress

#2019 #kisaraportti #nuts karhunkierros #polkujuoksu #ultrajuoksu

[maastojuoksu]

Tietoisuuden lisääminen mielen toiminnasta liikuntasuorituksessa

Kun käyn lenkillä, annan yleensä ajatusten lentää vapaasti. Siinä tulevat käytyä huomaamatta läpi koti- ja työasiat. Samalla tulee pohdittua kaikenlaisia hulluja ideoita. Lenkillä on aikaa ja tilaa ajatuksille. Nyt kun kesän kilpailukausi lähestyy, yhä suurempi osa harjoituksista vaatii kuitenkin keskittymistä itse tekemiseen. Samalla on oiva tilaisuus harjoitellaoman psyykkisen tilansa…

View On WordPress

#kisajännitys #polkujuoksu #psyykkinen itsesäätely #suoritusjännitys #ultrajuoksu #urheilu #vire

[maastojuoksu]

Vajaa viikko Vuokatti Trail Challengeen

Viisi ja puoli vuorokautta siihen, että starttaan elämäni tähän mennessä pisimmälle polkulenkille. Olen tehnyt yllytyshullun veljeni kanssa kolme viikkoa sitten onnistuneen testilenkin juoksemalla Maanselän Etapista urheiluopistolle eli kisan maratonreitin. Olen myös tutustunut hyvin vähän kuljettuun UKK-reitin taipaleeseen ennen Maanselän Etappia hölkkäämällä noin viiden kilometrin pätkän junaradalle asti ja takaisin mieheni kanssa. Siellä todella saa olla tarkkana, ettei eksy reitiltä! Rumon majaakin yritimme etsiä, mutta auto alkoi piipata virhekoodia, enkä suureksi harmikseni päässyt kokeilemaan harjun yli kulkevaa polkua 57 km reitin alkumatkasta.

Olen kuitenkin siis valmistautunut reittiin paremmin kuin ikinä, ja ainakin vielä nyt ennen viimeisten päivien paniikkia luottavainen, että koko 57 km tulee päästyä loppuun asti, jos ei ihmeitä satu. Testilenkin perusteella olen pystynyt tarkentamaan arviotani kisaan kuluvasta ajasta. Tavoitteeni on 9,5 tuntia, mutta haarukka yltää 10,5 tuntiin asti siltä varalta, että viikko sitten alkanut kuiva yskä tarkoittaakin jotain piilevää flunssapöpöä, joka vielä ei ole saanut keuhkoputkistani kunnolla otetta.

Viimeiset viikot ovat aina ärsyttäviä, niin nytkin. Syynä on varmasti osaltaan harjoitteluväsymys ja pienet kolotukset siellä sun täällä sekä rutiinin rikkoontuminen, kun juoksun määrää täytyy vähentää. Tällä kevennysviikolla on tullut yskän ja pakollisten iltamenojen vuoksi yhtä paljon lepoa kuin varovaista lenkkiä. Selkä ja jalat ovat alkaneet valittaa liiallisesta istumisesta, joten pakko riskeerata ja laittaa lenkkarit jalkaan kolmen päivän tauon jälkeen. Eilisellä noin 9 km tasaisella polkulenkillä Kuhmon Elimyssalolla sykemittari kadotti sykkeen kokonaan, mikä oli selvä varoitusmerkki siitä, että kropassa on jtain ikävää meneillään. Päätin ottaa loppupäivät varman päälle ja hölkkäillä vain sen verran, että jonkinlainen vetreys säilyisi. Tänään hölkkäsin tosi hitaasti 5 km sisältäen yhden pitkän kävelynousun pohkeita viritellen ja sama alas jumpaten etureisiä. Syke oli taas normaali, huh!! Viivasin treenisuunnitelmasta viimeisen viikon kilometrejä yli, ja kirjoitin tilalle suunnitelman putkirullauksesta, venyttelystä ja ravinnosta. Tällä kertaa en uskalla tankata höttöhiilareilla :( Aion vedellä poskeen niin paljon kasviksia, hedelmiä ja marjoja kuin jaksan perusruuan päälle. Haastoin jopa itseni pakkaamaan juoksurepun hyvissä ajoin eikä paniikkistressissä edellisenä iltana. Itse asiassa sehän piti tehdä tänään, joten nyt netti kiinni ja geelivarastoja penkomaan!

#Polkujuoksu #ultrajuoksu #ennakko fiiliksiä #Vuokatti Trail Challenge