#ja Vilho kyllä ansaitsi tuon

[turinametsa]

Yöperhoset (Hietala osa 8)

Yöperhoset

Genre: Rakkaus, nuoret

Hahmot/paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon miähiä (mainintana)

Fandom: Tuntematon Sotilas, modern AU (eräänlainen nuoriso-AU)

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia. VAROITUKSENA: mainintaa itsetuhoisuudesta,  huumeidenkäytöstä ja väkivallasta, kuten myöskin seksistä.

Kirjoittaja: Se, joka jaksaa turinoida metsassa, eli Turinametsa

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172692261562/s%C3%A4rjetyt-hietala-0sa-7

Osa 8

Tuntui siltä, että elämässä olisi ollut taas kerran jotain elämisen arvoista. Hän ei enää edes ajatellut käyttämiään aineita, ellei jossain tullut huumeista puhetta. Urhon olemassaolo ja läheisyys auttoi vieroitusoireisiin, ja aina, kun Vilho vaikutti siltä, että menisi ja hommaisi jotain, Urho löysi juuri oikeat sanat vaikuttaakseen miehen päätöksiin.

Ne sanat eivät koskettaneet Vilhon omaa terveyttä, vaan Urhoa. Urho siis käytännössä kiristi toista, mutta tuon takia Vilho oli valmis tekemää mitä tahansa. Ja sen Urho tiesi, kun heitteli päättömiäkin uhkauksiaan.

Eräänä iltana he olivat istuneet huoneistonsa olohuoneessa kaikessa rauhassa, kunnes Vilho oli maininnut jotain "kaman" ostamisesta. Urho oli noussut samoin tein sohvalta, ja toisen ihmetellessä kulkeutunut parvekkeen ovelle.

"Jos sää et lopet tollast, mää lupaan hypät alas!"

Oven poika oli repäissyt auki ja astunut parvekkeelle. Se oli saanut Vilhonkin nousemaan.

"Hyvä on", Vilho oli sanonut miettimättä. "Mä lopetan. Tule tänne...."

Kun Urho ei ollut liikahtanut suuntaan eikä toiseen, oli Vilho astunut hänen luokseen sydän tykyttäen, kiskonut lähelleen, yrittänyt suudella, mutta sitä Urho ei ollut antanut tehdä.

Siitä Vilho oli tiennyt, etteivät he olleet niin ehjiä, kuin hän oli luullut.

Joka ilta Vilho oli yrittänyt saada Urhosta sellaista otetta, ettei poika vahingossakaan olisi päässyt irti. Mutta Urhosta oli tullut liukas ja etäinen, aina tuo pujahti jollain tapaa kauemmas hänestä, sanoi jotain, mikä sai Vilhon vetäytymään, tai karkasi kirjaimellisesti tilanteesta.

Tietenkin se kirpaisi. Se oli kuin suolaveden kaatamista paljaisiin, irvisteleviin haavoihin.

Vilho syytti siitä suoraan itseään, sillä mistä hän olisi tiennyt, kuinka Urho joka ikinen yö oli itkenyt  - itki vieläkin – toista kaivaten. Olisi ollut liian outoa ja kivuliasta noin vain painautua taas toista vasten, halata ja suukottaa, edes hipaista, kun tiesi, mitä toinen oli tehnyt. Urho ei halunnut itkeä Vilhon nähden, sillä se olisi paljastanut kaiken sen, mitä hän oli kuluneiden muutamien kuukausien aikana kokenut.

Vilholta hän salasi sen kaiken, kiskoi hihansakin niin alas, kuin vain sai, ja piti myös huolen, että ne pysyivät alhaalla. Piti huolen, ettei Vilho nähnyt tai tiennyt mitään.

Tietenkin Vilho oli huomannut toisen käyttäytyvän välillä tavattoman oudosti. Jos hän otti poikaa ranteesta kiinni, kiskaisi Urho kätensä heti pois. Polttiko kosketus niin pahasti? Antoiko sähköiskun? Satuttiko?

Ei Vilho tiennyt, kuinka pahalta Urhosta tuntui. Eikä se kai ollut väliksikään.

**

Urho tunsi Vilhon hengityksen rauhoittuneen. Sohva tuntui ahtaalta ja sen nurkassa oli tukalaa. Hän ei ollut täysin varma, oliko toinen nukahtanut, jonka vuoksi hän ei uskaltanut liikkua. Hitaasti Urho vain siirsi kätensä niin, että sai silitettyä Vilhon hiuksia.

Ne olivat yhtä karkeat kuin aina, ja Urho muisti, kuinka hyvin niiden väri sopi Vilhon silmien väriin. Sellainen perusjurrikkahan Vilho oli, pellavapääpoika.

Se hieman huvitti. Sellainen elovenapoika.

Kun Vilho ei antanut merkkiään hereilläolostaan, rohkeni Urho tunnustelemaan toista tarkemmin käärittyään hihansa korkeammalle. Sitä kaikkea hän oli kaivannut. Vilhon jykevähköjä leukaperiä ja selvästi erottuvia poskipäitä. Suoraa nenää. Leuassa taisi olla hienoista parransänkeäkin.

Sais ajaa pois, Urho mietti tiukasti, mutta hymy kaartui pakostakin hänen huulilleen. Lopulta hänen oli pakko nauraa.

Urhon nauru oli hiljaista kikatusta, mutta niin riemastunutta, että Vilho säikähti herätessään siihen. Urho vain jatkoi nauruaan ja Vilho kuunteli sitä sydän hakaten. Nytkö se sekosi?

Hetken Vilho epäröi, mutta silti hän avasi suunsa:

"Sä...naurat."

Urho hiljeni kuin sulake olisi palanut, ja Vilho huomasi tuon ahdistuvan ja pyrkivän kauemmas. Hän otti äkkiä Urhoa ranteesta kiinni, mutta joutui irrottamaan heti, kun Urho ähkäisi kivuliaasti. Vetäydyttyään Vilho huomasi, että Urho katosi jo olohuoneesta. Kuulosti menevän makuuhuoneeseen.

Vilho ei pystynyt antaa asian olla, vaan lähti perään. Onneksi Urho ei ollut tajunnut tai muistanut painaa ovea lukkoon saakka.

Vilho yritti avata oven mahdollisimman hiljaa, ja näki jo sen raosta Urhon istumassa kyyryssä sängyn vieressä. Juuri sillä hetkellä hän myös huomasi Urhon ranteet, ja niitä peittävät viirut. Hyvä ettei hän meinannut lyödä ovea kiinni.

Sydämen lyönnit kiihtyivät entisestään.

Ei.

Ei sen niin pitänyt mennä.

Kyyneleet kirvelivät Vilhon silmäkulmissa. Voi saatanan saatana!

Hän yritti pakottaa itsensä rauhoittumaan, ja vaikkei hän siinä täysin onnistunut, hän avasi oven kunnolla ja astui sisään huoneeseen. Urho kuuli hänen tulonsa ja hätäisesti kiskaisi hihansa alas.

Vilho istahti toisen viereen ja sillä hetkellä kyynel vierähti hänen poskelleen. Siitä se valui leualle, jokin karkea kohta sai sen liikeradan kaartumaan vinoon, ennen kuin se tipahti paidalle.

He molemmat olivat hiljaa. He molemmat kuulivat sydämiensä lyönnit, ties vaikka toistensakin.

"Urho...", Vilho kähähti. Itku ei ollut kaukana, sen Urhokin erotti. Vilho otti häntä taas kädestä, saikin otteen, ja vaikka Urho puri huultaan yrittäessään irrottaa otettaan, piti Vilho kiinni.

"Mä nä...in..... Ei sun ois tarvinnu...."

"Mit....muka?"

"Miks sä teit näin itelles?" Vilho urahti kiskoessaan Urhon collegepaidan hihan ylös.

Urho painoi kasvonsa toiseen suuntaan ja Vilho huomasi, kuinka tuo nieleskeli pitääkseen itsensä ruodussa.

Vilho nosti kätensä Urhon poskelle, kun Urhon muurit murtuivat.

"Kyllä sä tiesit.... Että mä rakastan. Oon aina rakastanut", mies mutisi vetäessään itkevän pojan syliinsä. Urho vapisi holtittomasti, ei tiennyt, jäädäkö Vilhon suloiseen ja turvalliseen lämpöön, vai yrittäisikö karata.

Vilho otti pojan molemmat kädet käteensä ja toisella kädellään silitteli Urhon hiuksia. Niistä hän oli  aina yli kaiken pitänyt, sillä ne olivat niin ihanan pehmeät.

Lopulta Vilho painoi kevyen suukon Urhon kyynelistä märille huulille. Silloin hän tajusi itsekin itkevänsä täyttä häkää. Ei kai hänen sentään tarvinnut nyt käsitellä toista kuin hentoista lasilintua?

Koko kaipauksensa voimalla hän halasi poikaa, rutisti ja yritti viestittää kaikkea sitä, mikä oli olennaista.

Vilho asetti päänsä paremmin Urhon olkaa vasten ja kuiskasi vaimeasti nyyhkäisten:

"Sä oot niin helvetin tärkeä....Niin helvetin tärkeä."

Urhon hengitys hieman vinkui, kun tuo pyrki olemaan itkemättä ääneen.

"Äl....sano....Kyl mää tierän...."

"Rakastan sinua", Vilho parkaisi päin toisen kasvoja ja painoi otsansa Urhon otsaa vasten. Samassa Urho teki sen, mitä toinen ei edes osannut odottaa – Urho kiskaisi kätensä irti Vilhon otteesta, kietaisi ne Vilhon kaulaan ja suuteli. Hieman summanmutikassa, mutta pian huulet kohtasivat toisensa.

"Kyl määki...sua...."

"Mä en enää ikinä tee sulle niin."

Lupaus jäi kaikumaan ilmaan kuin tuulenhenkäys.

**

Vilhon pehmeä "aah" hukkui jonnekin kankaisiin. Urhoa hymyilytti. Vilho varmasti näytti kovin suloiselta punastellessaan Tomppalakanoita vasten. Vilhon posken lämpö viittasi niin selvästi miehen poskien punoitukseen, ettei Urho yhtään epäillyt sen mahdollisuutta.

Urho painoi päänsä Vilhon kaulalle estääkseen tuota kiemurtelemasta. Tietenkin toisesta tuntui hyvältä, mutta ei Urho halunnut toisen vaikuttavan tuskastuneelta.

Vahingossa hän puraisi miehen leuan ihoa hieman liian lujaa, ja naurahti hiljaa, kun Vilho taas säpsähti oudosti:

"Mik sul Ville oikkei o...."

Toinen ei saanut sanaakaan suustaan, mumahti vain puoliääneen:

"Ei...mikä..än...."

"Sää kiemurtele iha hirveäst....Etkai sää ny sentä viäl...."

Vilho katsahti pojan virnettä siristäen silmiään. Piru nautti siitä, minkälaisen olon hänelle aiheutti.

"No en!" Mies ähkäisi ja kiskaisi Urhon lähemmäs. Hän pyrki nataisemaan pojan korvaa. Niistä hän piti erityisen paljon. Samalla tavalla hän piti Urhon hiuksista (niitä hän sipaisi siinä sivussa hentoisesti) ja samalla tavalla hän oli pitänyt Urhon silmistäkin.

Vilho antoi käsiensä vaellella pitkin toisen selkää ja hartioita.

"Emmä estele.... Jos sä haluut niin pitkälle mennä", Vilho sanahti hiljaa Urhon korvan taakse. Se tuntui vain kevyeltä tuulenhenkäykseltä, eikä Urho ollut varma, oliko hän kuullut oikein. Vasta Vilhon seuraavat sanat varmistivat asian:

"Pitäshän sun päästä poikuudestas...."

Urho henkäisi ja mumahti jotain takaisin iskiessään huulensa Vilhon huulille.

--

Urho painoi päätään Vilhon leveälle rinnalle tasaillen hengitystään. Vilho silitteli hänen hiuksiaan vieläkin hieman vaivaantuneena. Mutta nyt se oli tehty.

Mies katseli kesäyön hämärässä Urhon kasvoille piirtynyttä hymyä ja hänen sydämensä sykähti oudosti. Hän painoi suukon poikuutensa menettäneen hiusten lomaan. Urho naurahti vaimeasti.

"Et sää voi kieltä stä, ettei se ois hyvält tuntunu!"

"No en kai...", Vilho hymähti ja jatkoi keskeytynyttä silittelyään.

"Siihe mallii vaikersit...."

"Älä viitti. Käytäskö suihkussa?"

Urho näytti menevän hämilleen.

"Täh? Suihkus....Mitä sää hölmöile?" Tuo ähkäisi ja nosti päätään. Vilho kurtisti kulmiaan hieman.

"Käytäs...."

"Voi eläm.... Mee sää jos sää halu. Emmää jaks noust."

"Eiku tuu säki", Vilho sanahti tiukemmin noustessaan. Urho ei kuitenkaan tehnyt elettäkään nostaakseen persettään vuoteesta. Vaaleampi huokaisi ja suorastaan raahasi hervottomaksi heittäytyneen Urhon mukanaan suihkuun.

--

Vilho kiskoi harmaat college-housut jalkoihinsa hymyillen huvittuneena. Kello lähenteli aamu kolmea. Onneksi oli lauantai, ja olihan Urholla tietenkin kesäloma, mikä tarkoitti sitä, ettei tuolla ollut kiire mihinkään.  

Urho makoili sängyllä venytellen ja haukotellen.

"Sää ole kyl iha ihmeelline äijä...."

"Olen vai?" Vilho naurahti ja oli tulla viereen, mutta juuri silloin huoneiston ovikello soi. Hämmästyneenä Vilho lähti avaamaan.

Ehkä se oli Lehto, joka ei kännipäissään ollut löytänyt kotiin? Tai Janne? Ehkä Yrjö ja Aatos olivat taas riitautuneet, ja jompikumpi etsi yöpaikkaa toisaalta?

Vilho väänsi lukon auki ja hänen katseensa kohtasi lyhyen, tummakulmaisen miehen katseen.

"Saatanan vasikka", mies murahti ja tunki sisään. Vilho kurtisti kulmiaan ja astui kauemmas.

Miehen silmät loistivat oudosti, ja lopulta Vilho tajusi tuon ottaneen jotain alkoholin lisäksi.

Lisäksi hän tunnisti miehen.

Rummo.

"Mitä sä...täällä teet?"

"Sun takia Teurastaja ampu pomon ja ittesä!" Rummo ärähti ja tönäisi Vilhon seinää päin. Vilho ei olisi uskonut noin pienestä miehestä löytyvän noin paljon voimaa, ja hän ähkäisikin tuskaisesti päänsä kolahdettua kovaa pintaa vasten.

Se ei riittänyt miehelle, joka painoi toisella kädellään Vilhon seinään kiinni ja alkoi lyömään.

Tajuntansa rajumailla Vilho vielä kuuli, kuinka pistoolin lukko napsahti.

"Saatanan rakki.... Tais jäädä viimeseks hetkekses...."

"Ville?"

Rummo säpsähti, vilkaisi paikalle saapuneen miehen suuntaan. Vilho vaikersi jotain irvistäen lattialla ja pyyhki suutaan verestä. Rummo jäykistyi hetkeksi paikoilleen. Ampua ei tosiaankaan voinut tälläisessä ympäristössä, jäisi heti kiinni.

Rummo otti puukkonsa vyöltään ja survaisi sen makaavan miehen kylkeen. Vilho taipui mutkalle, huusi tuskaisesti, kunnes jäi puremaan huultaan.

Ovi kävi.

--

Urho tunsi itsensä niin avuttomaksi.

Hän olisi voinut estää tuota kaikkea tapahtumasta. Jos hän olisi vain nähnyt, jos hän ei olisi sokea....

Hän tyrskähti ja hautasi päänsä polviinsa.

Hoitohenkilökunta oli juuri saapunut ja Vilhon kyljen verenvuotoa yritettiin hiljentää. Vilho mutisi välillä jotain sekavaa ja huohotti.

"Mitä oikein tapahtui?" Ambulanssihoitaja kysyi, ensin Vilholta ja sitten Urholta. Vilho ei kyennyt kivuiltaan vastaamaan mitään selvästi. Tuskin olisi halunnutkaan.

"Mää en yhtikäs tierä.... Joku tääl käv.... Emmää ees aluks huoman...", Urho mutisi. Posket olivat märkiä kyynelistä. Hoitaja laski kätensä hänen olalleen rauhallisesti.

"Älä huoli. Me viedään kaveris hoitoon, ei hätä oo tämän pahempi. Kyllä se selviää."

Urho urahti vain jotain vastaukseksi.

Aamu koittaisi pian. Huoneiston ovi kävi toistamiseen sinä yönä kumeasti paukahtaen, ja Urho asettui makuuhuoneen nurkan hämärään.

#tuntematon sotilas #koskela #hietanen #hietala #fanfiction #modern au #nuoriso au #pojat rakkaat #antakkee anteeksi #kohtalo on silti vain kohtalo #ja Vilho kyllä ansaitsi tuon #sanokaa mitä sanotte