#eiku miten se meni | Explore Tumblr Posts and Blogs

hanhan156 · 5 years

Text

Tuntematon risteily pt.3

Genre: Seikkailu, huumori, draama ja jotain siltä väliltä.

Disclaimer: Kaikki kunnia hahmoista Väinö Linnalle, joka varmaan kääntyisi haudassaan, kun tietäisi mitä hänen hahmoillaan tehdään netissä nykyään. En saa tästä rahaa, enkä mitään muutakaan kuin hyvää mieltä toivottavasti muillekin kuin itselleni.

Hahmot/Paritukset: Kookoon miehiä. Jotain tulkinnanvaraista shippausta saattaa tulla tulevaisuudessa.

Varoitukset: Kiroilua ja mainintaa uhkapeleistä, nikotiinituotteista sekä alkoholista.

Juoni: Entisen konekiväärikomppaniaksikin kutsutun luokan porukka kootaan kasaan ja lähdetään nauttimaan pidennetystä viikonlopusta Tukholman risteilylle. Kolmannessa osassa ollaan saavuttu vihdoinkin laivalle ja matka voi tosissaan alkaa.

Tuntematon risteily osa 3: Welcome onboard!

Kariluodon epäilyksistä huolimatta konekiväärikomppanian laivaan saapuminen oli sujunut varsin mallikkaasti. Jopa Rahikainen, joka oli bussimatkan alussa pähkäillyt kuumeisesti jotain hyvää jekkua, ei halunnut pilata reissua heti kättelyssä. Koskelan saarna oli purrut häneenkin.

Väellä alkoi tässä vaiheessa iltaa olla jo melko kova nälkä ja se ilmeni yleisenä tympääntymisenä ja vaiteliaisuutena. Koskela oli itsekin väsynyt ja nälkäinen pitkän bussimatkan jälkeen. Hän halusi juuri sillä hetkellä, että asiat suoritettaisiin upseerimaisen tehokkaasti, jotta päästäisiin ruokailemaan mahdollisimman pian. Ruuan jälkeen tämä oli suunnitellut ottavansa nokoset vielä ennen illan rientoja. Jokin hänen takaraivossaan kertoi, että tänä yönä nukkuminen saattaisi jäädä vähälle.

”Jokainen katsoo avainkortistaan hyttinsä numeron ja käydään heittämässä tavarat huoneeseen. Kokoonnutaan sen jälkeen tässä aulassa.”

Porukka alkoi jakaantua kukin omiin hytteihinsä. Rahansäästön vuoksi he olivat ottaneet täksi yöksi vain kolme neljän hengen hyttiä, vaikka yhteen hyttiin majoittuikin oikeasti viisi miestä. Kahden henkilön kohtaloksi tulisikin nukkua lapsille tarkoitetulla varavuoteella. Todennäköisesti nämä henkilöt tulivat olemaan joko joukon pienimmät tai ne, jotka sammuisivat ensimmäisinä. Eipä tästä ketään nurissut, sillä yksi yö menisi vaikka lattialla maatessa ja sitä paitsi, tänä yönä tuskin keskityttäisiin nukkumiseen.

Matkanjärjestäjät olivat selkeästi miettineet, ketkä taisteluparit laitettaisiin yhdessä nukkumaan. Koskela ei olisikaan jaksanut kuunnella varmasti koko viikonlopun kestävää narinaa, jos esimerkiksi erottamattomat ”naapurmiähet” Rokka ja Susi olisi laitettu eri hytteihin. Tympeää Lehtoakin tuntui piristävän Riitaojan seura, joten he olivat myös itsestään selvä hyttipariskunta.

Hietanen hölkkäsi Koskelan rinnalla.

”Mikä hytti sul on?”

”C48”

Samassa Hietanen pysähtyi paikoilleen ja alkoi yhtäkkiä murjottaa näkyvästi kädet puuskassa kuin 5-vuotias. Koskela oli ihmeissään ystävänsä oudosta käytöksestä.

”No mikäs nyt tuli? Onko jokin hullusti?”

Hietanen mulkoili vanhempaa miestä katkerasti, tapittaen tätä tylysti suoraan silmiin.

”Mää luulin, et me oltais sentään oltu samas hytis. Mun numero on D53, eli ei olla edes samal kannel. Mitäs helvetin pelii tää ny o?” Hietanen oli haaveillut pääsevänsä parhaan ystävänsä kanssa samaan hyttiin nauttimaan yhteisestä ajasta ja humaltumisesta.

Koskela huokaisi. ”No, aikaisemminhan sovittiin, että jokainen meistä matkanjohtajista menee eri hytteihin ja katsotaan vähän oman ryhmämme perään. Johan minä siitä sinulle bussissa jo mainitsin.”

Samassa hän alkoi miettiä: vai mainitsinkohan sittenkään Hietaselle?

”Et maininnu mittään. Taisis juonii täst vaan sen kultapoika Kariluatos kanssa.” Hietanen tiuskaisi ääni mustasukkaisuutta tihkuen.

Koskela huokaisi uudestaan äänekkäämmin. Ai tästäkö oli nyt sitten kyse? Hietanen oli selkeästi siis mustasukkainen Kariluodosta. Naurettava ajatus, mutta Koskelan pitkäaikainen ystävä rakasti joskus luoda draamaa tyhjästä.

”Anteeksi. Piti sinullekin tästä sanoa, mutta unohdin siinä bussihässäkässä. Mutta ei kai sillä nyt väliä missä hytissä ollaan, kun siellä lähinnä käydään nukkumassa ja muuten pyritään olemaan yhdessä porukassa. Ja kyllähän sinä minun hyttiini voit aina tulla vapaasti pistäytymään. Ei tämä nyt sentään mikään rippileiri ole.” Hän yritti keventää tunnelmaa, mutta Hietanen ei tuntunut ottavan vitsiksi tarkoitettua vertausta kuuleviin korviinsa.

Nuorempi mies oli sitä vastoin pöyristynyt ja katkera. Kyllähän Koskelan olisi pitänyt erikseen sanomatta ymmärtää, että parhaat ystävykset nukkuisivat samoissa hyteissä. Oliko heidän ryhmänjohtajansa tosissaan niin töykeä, ettei välittänyt hänen tunteistaan?

Oikeasti tässä taisi eniten kuitenkin olla kyse siitä, että Hietanen ei suostunut myöntämään, että orastava nälkäkiukku oli tehnyt tilanteesta hänen pääkopassaan tarpeettoman teatraalisen. Ja totta kai hän itsekin tiesi, että voisi mennä häiriköimään Koskelaa milloin tahansa tämän hyttiin ja varmasti menisikin, ainakin tämän episodin jälkeen. Juuri nyt teki vaan mieli esittää hankalaa.

Koskela oli aavistanut, että Hietasen kiukulle eivät selitykset nyt auttaneet. Tämä päättikin hiljaa mielessään lepytellä ystävänsä tarjoamalla tälle myöhemmin illan riennoissa virkistäviä alkoholijuomia sekä tämän lempisuklaakonvehteja.

Hietasen yhä mököttäessä käytävältä kuului korkea merkkiääni, jonka perässä seurasi pirteä kuulutus:

”Hyvät naiset ja herrat, oikein vallan mainiota iltaa kaikille! Täällä puhuu laivan kapteeni Kaarna. Merisää on varsin suosiollinen, eikä tuulta ole luvassa, mutta muistakaahan silti pukeutua lämpimästi, kun käytte kannella seikkailemassa. Lapsiperheille tiedoksi, että järjestämme halukkaille tutustumiskierroksen laivan ohjaamoon kello 20 eteenpäin…”

Hietasen suuttumuksesta hetki sitten viiruiksi muuttuneet silmät alkoivat laajentua innostuksesta. Loistoidea oli juuri syntynyt. Hän ujuttautuisi lapsiperheiden mukaan tutustumiskierrokselle, sillä olihan tämä aina haaveillut pääsevänsä katsomaan laivan ohjaamoa. Jos joku ihmettelisi, miksi melkein 30-vuotias mies hengailisi yksikseen lapsille tarkoitetulla kierroksella, hän voisi aina esittää jonkun taaperon sukulaista.

Koskela näki, kuinka hänen ystävänsä silmät kirkastuivat kuin jonkun uuden tyhmän idean syttyessä. Vanhempi mies nosti kulmakarvaansa kysyvästi:

”Et kai nyt vaan saanut taas jotain ideaa tuosta kuulutuksesta? Antaisit lapsiperheiden olla keskenään. Taidetaan jo muutenkin herättää ihan tarpeeksi hämmennystä täällä.” Hän oli pannut merkille laivaan saapuessa, että varsinkin pienemmät lapset olivat huomanneet heidän huomiota herättävän porukkansa osoitellen ja kikatellen vanhemmilleen.

”En mää mittään meinaa…”, Hietanen hymyili itsekseen ilkikurisesti. Hän varmasti keksisi illan aikana jotain pöljää, ihan vain kiusatakseen Koskelaa.

Kaarnan kuulutus kajahti vielä ruotsiksi ja englanniksi, joka kuulosti kyllä enemmänkin suomen ja jonkun mystisen kuolleen kielen sekoitukselta. Honkajoen ja Vanhalan vieressä heidän hyttikäytävällään seisoi amerikkalaispariskunta, joka ei ymmärtänyt kuulutuksen sisällöstä mitään, vaikka innokas kapteeni yritti rallienglannillaan parastaan.

”Leidiiis and gentlömän, velkam onpoort. Tis is joor kaptän spiikink…tö weter tudei…eiku miten se nyt menikään, auttakaa pojat…”

Kielitaitoinen Honkajoki ei voinut olla puuttumatta amerikkalaispariskunnan ihmetteleviin ilmeisiin ja alkoi tulkata kapteenin kuulutusta heille selvästi artikuloiden. Pariskunta kiitteli ylitsevuotavasti ja antoi molemmille pojille paketin kotimaastaan tuotuja kermatäytteisiä Twinkies-leivoksia palkaksi tulkkaamisesta.

Makealle perso Vanhala oli tästä erityisen innoissaan ja Honkajoen kanssa he päättivät pitää leivokset visusti piilossa muilta ahneilta suilta.

”Nämä Ameriikan herkut nautitaan sitten yhdessä illalla sopivan hetken tullen, khihihi..”

Kaikki pojat lukuun ottamatta Lammiota odottelivat kärsimättöminä laivan aulassa. Bussikuskilla olikin mennyt hieman oletettua pidempään säätäessään ajoneuvon kanssa autokannella. Erityisesti Lehtoa ketutti hänen inhoamansa henkilön vetkuttelu. Tämä mumisikin Riitaojalle:

”Mikä vittu sillä Kuovilla oikein taas kestää? Jäikö se nyt vielä sitä linnun nokkaansa puuteroimaan hyttinsä suojiin.”

”Älä nyt kiukustu turhasta. Lammiolla meni vaan sen bussin kanssa vähän oletettua pidempään. Kyllä se kohta tulee.” Riitaoja lohdutteli nälkäistä toveriaan.

Lammio saapuikin parissa minuutissa aivan kuin tilauksesta. Seurasi helpotuksen huokaus: vihdoin saataisiin ruokaa.

Laivan buffetravintola oli tupaten täynnä väkeä. Oli sopivasti abiristeilysesonki, joten elämäniloisia lukiolaisia valvojiksi nakitettuine opettajineen oli paljon paikalla juhlimassa vielä ennen suurta kirjoitusurakkaansa. Löytyi myös pari eläkeläisporukkaa, keski-ikäisiä naisia viihteellä sekä lapsiperheitä väsyneine vanhempineen. Ravintolan uusin työntekijä nuori Anneli kiinnitti erityisesti huomionsa risteilykansan lapatessa sisään epätavalliseen sakkiin, joka koostui 14 nuorehkosta mieshenkilöstä.

Sekalaisen seurakunnan ilmeisinä johtohahmoina toimivat kaksi joukon edellä kulkevaa henkilöä, joista toinen, vaaleahiuksinen ja vakavan näköinen mies, näytti aavistuksen vanhemmalta kuin muut seurueen jäsenet. Toinen, tummahiuksinen ja nuorempi mies, näytti selvästi huolestuneelta ja koitti paimentaa porukkaansa parhaansa mukaan. Annelia hymyilytti, sillä mölyävä lauma toi hänelle mieleen päiväkotiryhmän. Hän oli ollutkin hetken aikaa töissä lastenhoitajana ja pystyi samaistumaan tummahiuksisen miehen epätoivoiseen ilmeeseen tämän sanoessa jotain tiukasti eräälle erittäin voimakasta savon murretta puhuvalle ryhmänsä jäsenelle.

Anneli katseli sivusilmällä salaa miehen touhuja ja yritti epätoivoisesti estellä vatsan pohjalta kumpuavaa pientä ihastuksen kipristelyä. Oli mukava katsella tätä söpöä miestä sopivan etäisyyden päästä.

Kokkitytön kauhuksi hänen orastavan ihastuksensa kohde alkoi kuitenkin yhtäkkiä lähestyä tätä, ilmiselvästi jokin kysymys mielessään. Anneli alkoi mennä pieneen paniikkiin ja mietti, miten voisi livahtaa pois tilanteesta tai esittää ettei huomaisi lähestyvää asiakasta. Se oli kuitenkin jo liian myöhäistä, sillä aivan muutamassa sekunnissa hän kuuli selkänsä takaa erittäin miellyttävän äänen puhuvan juuri hänelle.

”Moi. Anteeksi, että häiritsen, mutta haluaisin tietää, mitkä täällä olevista ruuista sisältävät gluteenia?”

Anneli kääntyi liioitellun hitaasti ja vaivoin uskalsi katsoa miehen vihreisiin silmiin, joissa oli odottava katse. Nuori kokkityttö kuitenkin jäätyi täysin, eikä saanut sanottua mitään takaisin. Hän vain toljotti suu raollaan ja toivoi, että voisi kadota maan päältä juuri kyseisellä sekunnilla.

Onneksi vanhempi työntekijä Sirpa oli ilmestynyt kuin tyhjästä nuoremman kollegansa taakse. Hän huikkasi pikaisesti asiakkaalle vastauksen huomattuaan Annelin jäätymisen:

”Tuoteselosteet löytyvät jokaisen ruokalajin kohdalta erikseen. Niistä voi tarkistaa.”

”Ok, kiitos. Mukavaa illan jatkoa teille.” Mies katsoi vielä Annelia kohteliaasti hymyillen ja katosi oman porukkansa joukkoon.

Voi luoja.

Anneli hädin tuskin kuuli nopeasti pamppailevalta sydämeltään Sirpan päivittelyn:

”Mikäköhän poikaporukka tuokin mahtaa olla?” Hän osoitteli oudon miessakin suuntaan ja jatkoi: ”Aika vanhoilta vaikuttavat ollakseen ainakaan lukiolaisia. Onkohan se jonkun peräkylän poikamieskerhon vuosikokous?” Hän nauroi itsekseen aivan kuin olisi letkauttanut jotain todella nokkelaa.

Sirpa jatkoi juttuaan vielä hiljaisemmalla äänellä, punastuttaen huomaamattaan Anneli-parkaa vielä lisää: ”Pakko kyllä myöntää, että olihan tuo äsken tässä käynyt mies kieltämättä ihan komea. Noista muista en sitten tiiä.”

Anneli mumisi jotain vastaukseksi ja katosi nopeasti keittiön turvaan, jossa hän päätti piilotella koko illan, varsinkin jos törmäisi miesporukkaan enää. Olisi liian noloa nähdä ainakaan tätä hänen ihastelemaansa tummahiuksista miestä illan aikana uudestaan.

Kariluoto käveli reippaasti takaisin komppaniansa luokse. Hänen oli ollut pakko kysyä ruokien gluteenipitoisuuksista henkilökunnalta, sillä herkkävatsaisena hän ei halunnut pilata loppuiltaa kärsimällä hirveistä kivuista. Nuori kokki oli kuitenkin suhtautunut kysymykseen jotenkin oudosti, eikä ollut vastannut mitään. Hän yritti pähkäillä kuumeisesti, miksi tämä oli ollut niin järkyttynyt. Oliko Kariluoto itse ollut vaikea asiakas vai oliko heidän porukkansa niin eriskummallinen ja äänekäs, että työntekijätkin halusivat pysyä heistä mahdollisimman kaukana? Mene ja tiedä.

Ruokaa lopulta saatiin ja väki söi koko 35 euron edestä. Erityisesti Rahikaisella tuntui olevan loputon ruokahalu ja muiden lopetellessa vasta ensimmäisiä alkuruokiaan, hän aloitteli jo kolmatta lautasta. Tämän mielestä oli typerää elitismiä eritellä alku- ja pääruokia, vaan hän täytti lautasensa kukkuralleen kaikkea graavikalasta karjalanpaistiin. Ruoka näytti lähinnä epämääräiseltä mössöltä, mutta se ei miestä haitannut.

Hän palasi tyytyväisenä takaisin pöytään, istahtaen Lammion viereen. Juuri kun hän oli aikeissa aloittaa kolmannen lautasellisensa nauttimisen, vierestä kuului ivallinen kommentti:

”Oletko sinä oikeasti joku märehtijä, kun sinulla niin montaa mahaa tuntuu olevan? Ei kukaan normaali ihminen pysty ahtamaan itseensä ruokaa tuohon tahtiin.”

”No miulla on nälkä ja tästä on ihan itte maksettu, niin kai mie saan syyä niin paljon kuin halluun. Ei se siun elämääs luulis liikuttavan, mitä mie syön ja kuin paljon.”

Lammio jatkoi päivittelyään noteeraamatta, mitä Rahikainen oli juuri sanonut: ”Lisäksi on kovin sivistymätöntä, että lappaat alkuruuat ja pääruuat sekaisin. Tuon niin sanotun annoksesi voisi kaataa blenderiin ja muuttaa vauvanruuaksi, eikä siinä olisi mitään eroa.” Lammio oli aina ollut kovin tarkka ruokailuetiketistä ja hän ei sietänyt katsella, kuinka välinpitämättömästi vieruskaveri suhtautui syömiseensä.

”No anteeks sit vuan vuaden ruakakriitikko, mut mie haluisin ny kuitenkin syyä ihan rauhassa. Keskity sie omaan suorituksees.” Rahikainen heitti takaisin, lappaen friteerattujen sipulirenkaiden ja lihapullakastikkeen sekoitusta suuhunsa ahnaasti. Tämä keskustelu saisi olla tässä.

Kovalla tahdilla ruokaansa ahnehtivan joukon seassa istui poppoon vaisuin mies Mäkilä. Hän ei oikein vieläkään tiennyt, oliko ollut hyvä idea lähteä tämän porukan mukaan. Päähän pälkähti välillä kauhuskenaario: hän ei pääsisi välittömästi kotiin, mikäli väkijoukon kanssa oleminen alkaisi ahdistaa. Hiljainen mies yritti olla ajattelematta tätä. Kyllä hän voisi vaikka mennä kannelle tuulettumaan tai lukittautua hyttiinsä lukemaan, kun muut harrastaisivat humalahakuista juomista. Ei hänellä varsinaisesti mitään pahaa sanottavaa ollut kenestäkään, eikä kukaan ollut häntä kohtaan ilkeä, mutta hiljaisena introverttinä oli haastavaa osallistua näinkin sosiaaliseen seuramatkaan.

Mäkilä oli kuunnellut koko bussimatkan hengellisiä podcasteja kuulokkeet tiukasti korvillaan. Hän ei pitänyt muiden miesten karkeasta kielenkäytöstä ja taskumatista tissuttelusta ja olikin päättänyt valita istumapaikakseen bussin pimeimmän takapenkin kaukana muista. Lisäksi se vähä, mitä hän oli bussissa soitetusta musiikista kuullut, oli ollut hänen korviinsa karmeaa mölinää.

Matkan aikana Koskela oli käväissyt Mäkilän luona, sillä halusihan hän reissun vastuuhenkilönä varmistaa, että jokaisella matkalaisella oli asiat hyvin.

”Terve vaan mieheen. Oli kiva, että sinäkin lähdit tänne meidän reissulle. Halusin tulla sinulle sanomaan, ettei noiden poikien kettuiluista kannata välittää, ne luulee olevansa niin nokkelia. Jos haluat meidän kanssa tulla laivalla juhlimaan, niin alkoholia ei ole pakko juoda, vaikka Rahikainen muuta väittäisikin”, Koskela sanoi tämän sillä hän tiesi, että Mäkilä oli absolutisti. ”Kerro vaan, jos jotain tarvitset. Ja käy ihmeessä laittamassa omaakin musiikkia noista kajareista, ettei Rokka innostu liikaa ikivihreistään.”

Mäkilä nyökkäsi ujosti ja painoi kuulokkeet takaisin korvilleen Koskelan siirtyessä omalle paikalleen. Vielä hän ei ainakaan uskaltanut laittaa gospelbändejään tai rakastamaansa klassista musiikkia soimaan, jotta muut pojat eivät teilaisi häntä täysin. Ehkä paluumatkalla voisi rohkaistua.

Ruuan jälkeen porukka alkoi olla silminnähden raukeaa. Miehet vuorotellen haukottelivat ja venyttelivät istumisesta jumittuneita lihaksiaan. Koskelaa alkoi myös armottomasti väsyttää saatuaan sammutettua nälkänsä.

”Noniin, ruokailu suoritettu. Minä tästä lähdenkin hyttiini nokosille ennen illan koettelemuksia. Jokainen viettäköön aikansa siis haluamallaan tavalla, kunhan ette päädy putkaan tai tapahdu muutenkaan mitään hölmöä.” Tämän käskyn miehet ottivat vakavasti.

Kariluoto jatkoi Koskelan aloittamaa juttua: ”Mihin aikaan haluatte lähteä illanviettoon? Täällä on parikin eri paikkaa, mutta tuossa iltaravintola Kimalluksessa näyttäisi olevan karaoke avoinna kymmenestä lähtien. Kai siellä saa tanssiakin, jos joku semmoista kaipaa. Mitä mieltä olette?”

Karaoke ja osittain tanssikin kuulostivat houkuttelevilta, joten he yhdessä tuumin sopivat tapaavansa kymmeneltä Kimalluksessa. Tässä olisi siis vielä reilu pari tuntia aikaa viettää lokoisaa luppoaikaa.

Väsyneimmät lähtivät huilaamaan hytteihinsä. Riitaoja katosi Koskelan jälkeen salamana, sillä hän halusi ehdottomasti päästä lukemaan vampyyritarinoitaan vielä ennen illan sosiaalista kanssakäymistä ja juopottelua. Lehto seurasi toveriaan kuin hai laivaa. Lahtinen taas paloi halusta uppoutua rauhassa suosikkinsa Karl Marxin Pääoma-teokseen. Hiirenkorvilla oleva repaleinen kirja oli hänellä repussa aina mukana. Myöhemmin illalla hän suunnitteli pienissä maisteissa saarnaavansa kaikille, kuinka kapitalistista ja rappeutunutta ajanviettoa risteileminen oli. Joku voisi tosin tässä tapauksessa kyseenalaistaa, miksi mies oli sitten itse reissulle osallistunut, jos se ei hänen lievästi kommunistiseen ideologiaansa istunut. Komppanian miehet olivat huomanneetkin, että Lahtisen ajatuksen juoksusta oli joskus kovin vaikeaa saada mitään tolkkua.

Kariluoto otti mallia Koskelasta ja päätti mennä itsekin lepäämään. Yksin oleminen tekisi hyvää kaiken tämän säädön jälkeen. Hän ajatteli myös laittavansa viestiä avovaimolleen Sirkalle varmistaen tälle kaiken olevan ainakin vielä toistaiseksi hyvin. Myöhemmin todennäköisesti oltaisiin liian humalassa, että kehtaisi puolisolle laittaa viestejä enää.

Kukaan ei ollut yllättynyt, että Mäkilä ja Lammiokin poistuivat. Porukasta jäivätkin enää jäljelle Hietanen, Rahikainen Määttä, Honkajoki, Vanhala, Rokka ja Susi. Väen harvennuttua Hietanen hieroi leukansa orastavaa parransänkeä mietteliäänä.

”Onk poja ideoi, mitä me sit tehtäis? Ei oikkei makkamaankaa tekis miäl men. Tehäänk jottai täl jäljeljääneel porukal?” Koskelan onneksi tämä oli jo unohtanut ideansa sujahtaa lapsien sekaan laivan ohjaamoon. Ehkä paluumatkalla sitten.

”Mittee työ sanoisit semmottii, josko myö mentäis pellaan korttii jonku hyttii?”, kysyi Rokka, sillä hän olikin melkoinen korttihai ja pesi usein kaikki vastapelaajansa. Olipa hän joskus jopa käynyt salaa vaimoltaan Lyytiltä kasinolla pelaamassa ja voittanut isoja rahasummia. Vaimo oli vain ihmetellyt, mistä hienoja tavaroita oli yhtäkkiä alkanut ilmestyä heidän minimalistiseen maalaiskotiinsa.

Kukaan ei ainakaan suoraan kieltäytynyt. Voisihan pelaaminen olla ihan hauskaa ajanvietettä odotellessa iltaravintolaan menoa.

”Otetaank texas hold ’emii?”, Hietanen kysyi. Se oli hänen suosikkipelinsä, vaikkei hän yleensä mitään siinä voittanutkaan. Yleensä hänen pelimerkkikasansa hupenikin ensimmäisenä.

Honkajoki pähkäili:

”Olen yleisesti ottaen uhkapelejä vastaan, mutta todennäköisyysmatematiikan näkökulmasta idea on varsin kiehtova. Olen siis itsekin mukana tässä syntisessä toiminnassa.” Honkajoen vieressä oleva Vanhalakin nyökkäili.

Yhteinen tekeminen oli siis keksitty. Määtälle tuli mieleen yksi melko iso ongelma pelin toteuttamisen suhteen.

”Ihan hyvä idea poijjaat, mutta vastassa on yksi pulma. Myöllähän ei ole minkhään näköisiä pelimerkkejä, ellei satu nyt pokerisalkkua jostakin löytymään. Ei kai viittis pieniä varojaankaan tuhlailla, ettei olla sitten sielä Tukholmassa ihan persaukisia.”

Se oli terävä huomio yleensäkin melko terävältä komppanian jäseneltä. Millä he sitten pelaisivat, jos rahaa ei käytettäisi ja pelimerkkejä ei ollut saatavilla? Pelkän kortin pelaaminen ilman mitään voitettavaa tai hävittävää tuntui liian tylsältä. Jokaisen korttiseuralaisen päässä alkoi surista.

Hetken aikaa heidän siinä pohdiskellessaan, Vanhala totesi karkinhimoissaan:

”Mentäiskö tonne tax freehen? Jokainen ostaa jotakin ja jaetaan saalis sitten pelimerkeiksi. Ja ei parane sitten hävitä omia herkkujaan, khihih..”

Kaikkien ihmetykseksi yleisesti yksinkertaisena miehenä pidetty Vanhala oli keksinyt hyvinkin luovan ratkaisun heidän ongelmaansa. Pokerimatsi voisi siis toteutua ja oikeiden panoksien myötä siinä olisi sopivasti jännitystäkin mukana.

Rahikainen oli täpinöissään ideasta, sillä hän piti kovasti uhkapeleistä ja oli myös edukseen melko hyvä huijaamaan. Tax free-myymälässä shoppailu oli myöskin tervetullutta, sillä hän alkoi jo himoita epätoivoisesti päivän nikotiiniannostaan. Harmi, ettei nuuskaa saanut ostaa vasta kuin laivan saapuessa Ruotsin puolelle. Onneksi ilta oli vasta nuori ja olisi vielä rutkasti aikaa monille toteutettaville asioille.

#ahvenasquad #tuntematon sotilas #voi luoja tää vaan venyy #tätä menoa tulee olemaan joku 50 chapteria #risteilymeininkiä #tuntematon risteily #sirpa ja anneli on fangirleja #miten tätä on niin hauska kirjoittaa #fanfiction #lol

26 notes · View notes

neroushalvaus · 6 years

Text

Päähenkilöt: Riitaojan äiti, Riitaoja & Riitaojan perhe Genre: Angst, drama, tietynlainen character study Varoitukset: Canoninen hahmokuolema, keskenmenon kuvaus, uskonnollisuus paikoin ahdistavassa kontekstissa, sodasta puhuminen Vastuunvapaus: Sotamies Riitaoja kuuluu Linnalle, mutta hahmon perhe on täysin omasta päästäni temmattu. Heitä käsittelen enemmän ja iloisemmin tässä ficcisarjassa. “Risto”-etunimi on Toisen tuntemattoman peruja. Summary:

Hilja ei saanut kuvitella, ettei Luoja voisi ottaa tätä häneltä pois. Tämä lapsi ei ollut hänen. Se olisi lahja, se olisi lainaa.

Hilja Riitaoja oli luullut, ettei enää osaisi pelätä verta.

Olihan hänkin taistellut luokkasodassa, naiskaartilaisena. Ei hän puhunut siitä Olaville, mutta kyllä hänen miehensä sen tiesi. He olivat menneet naimisiin jo ennen sotaa, järkevistä syistä kuten raha ja hupsuista syistä kuten rakkaus. Olavi itse oli puhunut Hiljalle kaiken verestä ja ruumiista ja pelosta, mutta Hilja oli kokenut saman. Hän oli katsonut vierestä, kun hänen oman kylänsä likkoja tapettiin, hän oli nähnyt veren ja mudan sekoittuvan toisiinsa. Ja olihan Hilja myös tappanut. Toisin kuin Olavi, hän ei osannut edes tuntea siitä syyllisyyttä. Hilja oli aina ollut hyvä, kristitty tyttö, joka tiesi, että tappaminen oli väärin. Sota oli kuitenkin sotaa ja luokkasodalla sentään oli tarkoitus. Hilja oli hyväksynyt veren käsissään. Veri ei enää voisi häntä pelottaa.

Nykyään hän taas pelkäsi verta. Sitä verta, joka lähti hänestä, eikä ollut edes seurausta satuttamisesta. Joka kuukausi hän odotti, ettei sitä tulisikaan, ja aina hän sai pettyä. Ja aina hän sai tuottaa myös Olaville pettymyksen.

Hilja ei yleensä halunnut, että hänestä pidettiin huolta. Se kävi hänen ylpeydelleen. Tänään oli kuitenkin erityinen päivä, sillä hän ei ollut koskaan vihannut verta näin paljon. Se oli pysynyt poissa kaksi kuukautta. Hilja oli hetken antanut itsensä olla onnellinen ja helpottunut. Nyt hän vain makasi liikkumatta Olavin kainalossa ja piteli vatsaansa.

Kai se oli Jumalan tahto, ettei heistä tulisi vanhempia. Hilja saattoi hyväksyä sen. Hän halusi luovuttaa, hän ei halunnut pettyä enää. Kun hän sanoi tämän Olaville, mies nyökkäsi. Sitten Olavi painoi kasvonsa Hiljan hiuksiin ja itki.

Hilja ei itkenyt.

Kun ihme tapahtui, Hilja ei ensin myöntänyt sitä itselleenkään. Veri oli vain myöhässä, tai vaikkei olisikaan, tämä olisi vain toinen lapsenalku, joka kuolisi hänen kohtunsa pimentoon. Hilja ei kertonut Olaville, mutta kun hänen vatsansa alkoi pyöristyä, hänen miehensä arvasi sen. Ja kun Olavi kysyi, ei Hilja voinut kuin nyökätä. Hän taisi itsekin tajuta asian vasta sillä hetkellä: Hän oli raskaana, hän saisi lapsen.

Koko raskauden ajan hän valmisteli itseään siihen, että se menisi kesken. Hän ei saanut kuvitella, ettei Luoja voisi ottaa tätä häneltä pois. Tämä lapsi ei ollut hänen. Se olisi lahja, se olisi lainaa. Hilja ei kuitenkaan voinut joskus kuin silitellä vatsaansa ja miettiä pientä ihmettään.

Kun lapsi sitten alkoi syntyä, aivan liian aikaisin, Hilja huusi paljon muustakin kuin kivusta. Hän ei halunnut menettää tätä lasta, hän ei voisi. Mielessään hän rukoili, jos Herra vain voisi antaa hänen pitää tämän lapsen, tämän pienen ihmeen, Hilja ei koskaan pyytäisi mitään muuta. Hilja eläisi koko lopun elämänsä tyytyen siihen, mitä sai. Hän ei vain halunnut lapsen kuolevan.

Kun lapsenpäästäjä laski heikon ja aivan liian hiljaa itkevän rääpäleen Hiljan syliin, Hilja tiesi, että se kuolisi. Noin pieni lapsi ei voisi elää näin suuressa maailmassa. Hilja suuteli pienen poikansa otsaa kuin hyvästiksi. Olavi itki ilosta, eikä Hilja hennonnut sanoa, ettei heille suotaisi montaa päivää iloa.

Mutta lapsi eli. Se oli heikko ja hauras, mutta se eli. Kun kätilö kävi punnitsemassa sen, tämä pyöritteli päätään hämmentyneenä.

”Ootte te melekosen taistelijan moailmaan peästäneet. Sen olis pitänyt kualla jo toisena päivänä, mutta yhä voan porskuttaa.”

Hilja hymyili tyyntä, ylpeää hymyä.

”Mikä me annetaan sille nimeksi?”

”Jos se olis tyttö, minä antasin sen nimeksi Lahja.”

”Lahja se tosiaan on. Mutta sepä onki poika.”

”Kävisikö minun isoisän nimi?”

”Gustav? Eikö se ol hiukan...”

”Eiku toisen isoisän. Ukin. Risto.”

”Risto. Se kuuloo hyvälle.”

”Paitti, että poikarukasta tulee 'Risto Riitaoja'.”

”Annetaan sille toinen nimi.”

”Miten olisi sinun nimi?”

”Risto Olavi Riitaoja. Se ei kuulosta ollenkaan rumalta.”

”Minä voin jo kuvitella, kuinka minä kutsun sitä koko nimellä, kun olen sille oikeen vihoissani.”

”Minä en taida voija koskaan olla tälle pikkuiselle vihoissani.”

Pienestä pojasta tuli Olavi Riitaojan silmäterä. Hilja katseli hymyillen vierestä, kun hänen miehensä kanniskeli pientä nyyttiä joka paikkaan, halaili lähelle itseään ja suuteli sen pehmeää, valkoista vatsaa. Hilja oli aiemmin luullut olevansa mustasukkainen ihminen, mutta nyt hän huomasi, ettei häntä haitannut, vaikka Risto oli syrjäyttänyt hänen paikkansa Olavin elämän tärkeimpänä ihmisenä. Ehkä mustankipeyden puute oli täysin ymmärrettävää, olihan Ristosta tullut myös Hiljan kallein aarre. Hänen pieni ihmeensä, pieni lahja taivaasta.

He saivat toisen lapsen ja antoivat sen nimeksi Eila. Tyttö oli syntyeessään terve ja parkui vaativasti. He rakastivat sitä yhtä paljon, kuin Ristoa, mutta Hiljan sydäntä kalvoi silloin tällöin syyllisyys. Risto oli hänen rukousvastauksensa, jonka hän jatkuvasti pelkäsi menettävänsä. Eilan puolesta hän ei pelännyt, eikä myöskään muutamaa vuotta myöhemmin syntyneen Anjan. Tekikö pelon puute rakkaudesta vähemmän syvää? Ehkä se teki. Ehkä Hilja oli huono äiti, mutta jostain syystä tämä tehtävä oltiin hänelle kuitenkin vihdoin annettu.

Pienenä Risto sairasti paljon. Jokainen nuha ja kuume saivat Hiljan tolaltaan, vaikka hän aina vain tyynesti hieroi lapsensa selkää, ja kun Risto tuntui oikein lämpimältä, hän joko upotti tämän lumihankeen tai kylmään veteen. Olavi oli pojan sairastaessa aivan hyödytön. Kun hänen tyttärensä olivat kipeinä, Olavi luki näille satuja tai Raamattua ja lauloi nämä hellästi uneen. Riston jokainen niiskutus teki Olavin vainoharhaiseksi. Hiljan tehtäväksi jäi valvoa yö kuunnellen pojan vinkuvaa yskää ja rukoilla päivät, ettei häneltä vietäisi tätä lasta, ei ihan vielä.

Rippikoulukesänsä lopulla Risto vielä sairastui. Kurkkumätä vei monta naapuruston lasta ja Hilja tiesi, että Risto ei tautia kestäisi. Tämä sairasti samaan aikaan naapurin terveen ja reippaan pojan kanssa ja Hilja tiesi, että jos Luoja lapsista vain toisen veisi, se olisi hänen hauras, kalpea poikarukkansa. Hilja luki joka ilta rukouksen Riston käydessä nukkumaan, kuin siunatakseen poikansa hautaan. Siltä varalta, jos pahin sattuisi. Risto ei helpottanut hänen huoltaan kyselemällä taudin kuristamalla äänellä: ”Äiti soanko minä nukkua? Mitä jos minä en herrää huamenna?”

Luoja vei pojista toisen. Naapurin täysin terve, punaposkinen poika kuoli. Risto meinasi tukehtua ja puhui kauan käheällä, hiljaisella äänellä, mutta selvisi. Hilja ei ollut voinut kuin luoda katseensa taivaaseen ja miettiä, kuinka monta ihmettä yhdelle äidille saatettiin suoda.

(Eila Riitaoja ei ollut kateellinen isoveljelleen.

Joku toinen olisi ehkä ollut. Risto sai huomiota ja halauksia ja tälle suuttumista varottiin viimeiseen asti. Kun Eila tai Anja sairastuivat, heidät passitettiin sänkyyn. Kun Risto sairastui, koko talo meni sekaisin ja saatettiinpa jopa kutsua lääkäri.

Risto sai pelätä mielensä mukaan. Kun Risto näki painajaisia, isä keitti tälle teetä pienessä kattilassa ja istui sitten tämän kanssa keittiössä aamukolmeen vain jutellen. Risto sai vielä kuudentoista vuoden iässä mennä nukkumaan äitinsä ja isänsä väliin, jos häntä pelotti oikein paljon. Riston ei tarvinnut opetella ratsastamaan hevosella, jos hän ei uskaltanut, eikä tälle huudettu tekemättömistä kotiaskareista melkein koskaan.

Silti Eila ei ollut lainkaan kateellinen. Hän ymmärsi, että Risto oli erilainen, kuin hän ja Anja. Risto oli herkkä, tätä piti käsitellä varovasti. Eila myös tiesi, ettei hänen veljensä erilaisuus tuonut tälle pelkkiä oikeuksia. Risto pelkäsi olla yksin ja tehdä päätöksiä itsenäisesti. Riston ensimmäinen reaktio kaikkeen uuteen oli pelko, koska hän ei halunnut saattaa itseään vaaraan ja nähdä kauhua äidin ja isän kasvoilla. Risto oli herkkä, eikä hän ei ollut koskaan ehtinyt kehittämään itselleen itsehillintää, jolla pitää tuo herkkyys edes jotenkin pinnan alla. Ja herkkyys ilman itsehillintää oli haurautta.

Siksi poika oli vanhempiensa lisäksi myös pikkusiskojensa silmäterä. Eila tiesi, että rakasti Ristoa ja Anjaa yhtä paljon, mutta ei hänen sydäntään samalla tavalla kouristanut, kun Anja lähti ulos yksin pimeällä. Ihmiset olivat erilaisia, haavoittuvia eri tavalla. Ja kaikista haavoittuvaisimpia piti kohdella pehmeämmin.

Eilan veli vain sattui olemaan puhdasta haavoittuvuutta.)

Kun sota syttyi, Hilja tiesi, että hänen poikansa kuolisi. Hilja oli nähnyt sotaa ja hän tiesi, ettei se ollut sellainen asia, jonka niin hauras lapsi voisi kestää. Hilja vain rukoili, ettei kuolema veisi Ristoa ennen tämän ensimmäistä lomaa, jotta hän saisi nähdä Riston vielä kerran. Jumala siunasikin Hiljaa muutamalla päivällä.

Ensimmäisenä päivänä poika istui keittiön pöydän ääressä liian isolta näyttävä sotilaspuku yllään ja vain puhui. Ristoa ei saanut hiljaiseksi, hän vain pälyili pöydän pintaa ja toisteli uudelleen ja uudelleen samoja asioita. Kuinka ilkeitä kaikki olivat, kuinka häntä pelotti niin paljon, kuinka hän oli kuullut kuolevien poikien itkevän äitejään ja pyytelevän anteeksi niiltä, joita olivat satuttaneet. Aluksi Anja ja Eila kuuntelivat vieressä, kuin olisivat kuunnelleet jännityskertomusta, mutta kun tarina kävi aina vain levottomammaksi, Eila lähti pikkusiskonsa kanssa huoneesta. Olavikaan ei kestänyt kuunnella, ja kyllähän Hilja ymmärsi. Talvisodasta oli niin vähän aikaa. Vähemmän, kuin luokkasodasta.

Hilja jäi. Riston ääni oli höpöttelevämpi kuin aiemmin, eivätkä hänen silmänsä pysyneet kauankaan lukkiutuneina samaan kohteeseen. Hilja aluksi yritti kuunnella poikaansa, ymmärtää, mutta päätyi lopulta vain tuijottamaan noita kalpeita kasvoja.

Hilja oli käyttänyt niin kauan aikaa rukoillakseen, ettei hänen pientä ihmettään vietäisi häneltä pois. Nyt hän huomasi rukoilevansa, että Jumala ottaisi pojan luokseen mahdollisimman nopeasti. Älä satuta minun pientäni enää, älä liian kauan, älä liian pahasti.

Lomansa viimeisenä yönä Risto nukkui äitinsä ja isänsä välissä. Poika oli jo yli kahdenkymmenen, mutta nyyhkytti isänsä yöpaitaan vailla häpeää. ”Minä en haluu takasin, onko minun pakko männä takasin.” Olavi itki myös, vaikka yrittikin peittää sen lapseltaan. Hilja vain silitteli lapsensa hiuksia ja mietti, kuinka Ristosta tulisi taivaan kaunein enkeli.

Aamulla Risto lähti. Hilja yleensä säästeli halauksiaan, mutta nyt hän halasi Ristoa tiukasti ja kuiskasi tämän korvaan: ”Kyllä se loppuu viälä. Ei sinun kauvan tarvi siällä pelätä.”

Hän katsoi lapsensa kyyneleisiä kasvoja vielä kerran ja yritti olla hyvästelemättä ääneen.

Hänen rukousvastauksensa. Hänen pieni poikansa.

Ovi avautui ja sulkeutui.

Kirje ei ollut pitkä, mutta se oltiin onnistuttu ahtamaan täyteen korulauseita. Hiljan olisi tehnyt mieli nauraa sitä lukiessaan. Urhoollinen uhraus, osanotto syvään suruun. Niin hienosti ja koristeellisesti se oltiin sanottu. Se, että Hiljan poika oli kuollut.

Hilja oli luullut olevansa valmis. Hän oli valmistautunut kannattelemaan koko perhettä uutisen jälkeen, hänhän oli jo surutyönsä tehnyt. Olavi, Eila ja Anja olivat odottaneet Ristoa kotiin, Hilja ei. Hiljalle Risto oli ollut kuollut sillä hetkellä, kun poika oli sulkenut kotioven takanaan.

Tai niin Hilja oli ainakin luullut. Hän oli ollut varma, ettei ollut elätellyt enää toiveita.

Mutta kai jossain Hiljan sielun sopukoissa oli kytenyt pieni toivo. Kai hän oli jaksanut ajatella, että Jumala soisi hänelle vielä yhden ihmeen.

Mutta katsoessaan aviomiestään ja tyttäriään, jotka murtuivat hänen silmiensä edessä, hän ymmärsi. Hilja tavasi kirjettä uudelleen, kuin se olisi voinut antaa hänelle vielä vastauksia, toivoa. Hän kuitenkin ymmärsi nyt katkeran selvästi, että joskus ihmeiden ajan oli määrä loppua.

Hilja oli Luojalta saanut niin monta kertaa sen, mitä oli pyytänyt. Nyt hänen oli hyväksyttävä, että Luojan oikeus oli myös viedä pois tuo hänelle rakkain. Hiljan tuli olla ylpeä. Hän oli uhrannut kalleimpansa, antanut arvokkaimman lahjan, jonka äiti saattoi isänmaalleen antaa. Ylpeys oli aina ollut se, mikä piti hänet koossa. Nytkään Hilja ei murtunut, jokin hänessä vain rasahti rikki.

Ja jossain tienreunassa, pölyisen manttelin alla, nukkui hänen rakas poikansa. Hänen rukousvastauksensa, hänen pieni ihmeensä.

*** ***

#tuntematon sotilas #suomeksi #riitaoja #mun oli pakko päästä kirjoittamaan jonkinlainen character study riitaojan perheen dynamiikasta #oon sitä pyöritellyt niin paljon #ehkä mua ei tapeta vaikka ficin hahmoista 4/5 ei ole canon #my fics

68 notes · View notes

suentassu · 6 years

Text

Takkutukka lumpeenkukka / yksinäinen päältä jäinen

Hahmot/paritukset: Tyyne/Tassu, Antti

AU: Sijoittuu hahmojen nuoruuteen. Hahmot ovat teini-ikäisiä ja samassa koulussa. Kevät on jo pitkällä.

Varoitukset: Eipä oikein muuta kuin se, etten tosiaan itse mitään murretta puhu, eli annattehan anteeksi jos teen virheitä.

Vastuunvapaus: Tassu ja Antti on Väinö Linnan hahmoja, Tyyne taas on meidän fandomin antama nimi Tassun kirjassa nimettömälle vaimolle. Olen itse luonut Tyynelle luonteen ja ulkonäön. Tykkään ajatella, että Väykkä ois arvostanut sitä mitä teen. En saa tästä fyrkkaa. Otsikon ilmaukset on otettu Maija Vilkkumaan biisistä Hei tie.

Notes: Tästä saattoi tulla hiukan kliseinen ja pitkähkö, mutta mun rakkaus tätä paria kohtaan sai tän ficin elämään täysin omaa elämäänsä. Oh well.

Summary: “Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.”

***

Tassu piirteli hajamielisesti maantiedon vihkoonsa ja vilkuili tummahiuksista tyttöä, joka pyöri kuin väkkärä ja jonka suu kävi taukoamatta. Tytöllä oli syvä ja hiukan käheä ääni ja hänen hiuksensa aina joko hulmusivat auki tai olivat sidottuna sotkuiselle sykerölle niskaan. Tällä kertaa tytön hiukset laineilivat vapaana pitkällä selässä ja melkein osuivat Tassun pulpettiin tytön pyöriessä.

Tyttö oli lähes Tassun pituinen ja hänellä oli tarttuva nauru ja täydellisen suorat hampaat, jotka näkyivät hänen nauraessaan. Tyttö oli Tyyne nimeltään, mutta hän oli kaikkea muuta kuin tyyni, hän oli hyvin älykäs, mutta kyseenalaistava, rääväsuinen nuori nainen. Tassu tiesi Tyynestä lähes kaiken, sillä tyttö liikkui samassa kaveriporukassa kuin Anttikin.

Ja siellä missä oli Antti, oli myös Tassu. Hiljaa, huomaamattomana, mutta vääjäämättömän tarkkaavaisena. Tassu nauroi mukana, mutta ei koskaan liian kovaa. Hän tiesi kaikki porukassa kiertävät juorut, mutta koki itsensä aina hiukan ulkopuoliseksi ja Antin jatkeeksi. Antti keksi parhaat vitsit, sai huomiota, oli pitkä ja komea. Jossakin Antin takana piilossa oli hänen vahtikoiransa Tapio Susi, Sus, Tassu, Suen Tassu, hontelo poika eriparisilmineen ja joka suuntaan sojottavine hiuksineen. Kaikki tiesivät Tassun, mutta kukaan ei oikeastaan häntä tuntenut. Tassu ei halunnut pitää meteliä itsestään ja pysytteli mieluummin taka-alalla.

Tunti päättyi ja Tassu yritti pakata salamannopeasti tavaransa, mutta Tyyne oli jo pyyhältänyt kiharat hulmuten hänen näköpiiristään. Tassu oli matkalla pyörälleen, kun joku nykäisi hänet kulman taakse.

“Tassu! Haluisitko sie auttaa minnuu?” Tyyne kysäisi ja hymyili niin, että koko loistavan valkoinen hammasrivi näkyi.

Tassun sydän hyppäsi. “To-tokihan mie. Mis sie apuu kaipaisit?” Hän oli satavarma, että Tyyne suunnilleen pyytäisi häntä tekemään matematiikan tehtävänsä tai jotain vastaavaa. Tassu pärjäsi koulussa hyvin lukemalla kotona, mutta tunnit kuluivat lähinnä joko hänen edessään istuvan Tyynen tai ulkona odottavan luonnon tarkkailuun. Pihalla kisailevat oravat ja Tyynen pitkällä selässä valtoimenaan aaltoilevat kiharat onnistuivat aina varastamaan Tassun huomion ja kiinnostivat päivästä toiseen liitutaulua ja auringon haalistamaa Suomen karttaa enemmän.

“Tota, myöhän joudutaan huomenna tekemään se maantiedon koe? Nii sitä mie vaan että voisinko mie siulta kahtoa niitä vastauksia…” Tyyne meni äkisti hyvin vaikeaksi.

“Siis haluutko sie että mie arvostelen siun tehtävät vielä tänään vai?” Tassu kysyi hämmentyneenä.

“Ei… Tai siis… Ei miul oo mittään tehtäviä. Miun pitää vaan läpästä se koe etten mie jää luokalle.” Tyyne vältteli hänen katsettaan ja keskittyi mieluummin hiustensa näpertelyyn. “Luntata mie haluaisin.” Tassu nielaisi.

“Mie voin tehä siulle jonku palveluksen siitä hyvästä”, Tyyne kiirehti sanomaan.

“Ei ei ei, emmie tarvii siulta mittään”, Tassu tokaisi. Lunttaamisessa avustaminen ei tosiaan olisi mikään ihailtava asia, mutta toisaalta hän pääsisi Tyynen suosioon tyttöä auttamalla. Jos Tassu jäisi kiinni, sillä ei olisi paljoa merkitystä. Hän ei ollut saanut yhtään huomautusta koulu-uransa aikana ja oli Suden perheen mallikelpoisin oppilas. Vanhemmat olivat käytännössä kouluttamattomia, isoveli oli käsittämätön hunsvotti ja perheen iltatähti, 5-vuotias Maire, taas vielä ihan lapsi. Kyllä he ymmärtäisivät.

“Noh, jos mie sitten autan. Miten?”

Hymy palasi Tyynen kasvoille. “Miul on kaik valmiina. Siun tehtävä on antaa miulle lappu mis on vastauksia. Pistät taskuun paperilappuja jotka kirjoitat sit kokeessa. Sie istut miun takana, eikö vaan?”

Tassu tiesi harvinaisen hyvin, missä Tyyne istui. Ikkunan vieressä yksi pulpetti Tassusta eteenpäin. Tassu oli tuijotellut tyttöä kuukausitolkulla ja jäänyt Antillekin kiinni useita kertoja.

“Sie kahtelet Tyyneä nykyää kaik tunnit, Tassu!” oli Antti kiusannut ja pörröttänyt Tassun jo ennestäänkin sotkuisia hiuksia. Tassu oli esittänyt joka kerta ihan yhtä tietämätöntä, mutta se ei ollut mennyt Antille läpi edes ensimmäisellä kerralla.

“Juu, siel mie taijan istuu”, Tassu vastasi muka huolettomasti. “Kyl mie voin auttaa sinnuu.”

***

Tassun sydän hakkasi. Hän ei ollut kertonut suunnitelmasta kellekään, ei edes Antille. Hän halusi oikeastaan vaan luovuttaa koko asian suhteen, tehdä kokeessa parhaansa ja saada hyvän numeron. Hermostuneisuus sai Tassun kädet tärisemään.

Ja paskastihan siinä kävi, kuten Antti kuvaili tapahtumia jälkeenpäin.

Aluksi kaikki sujui, Tassu pelkäsi käsiensä hikoavan hänen hipaistessaan Tyyneä, laput kulkivat ja Tyyne kirjoitti kynä sauhuten.

Sitten jotakin tapahtui ja Kivimäki nappasi Tassua ranteesta juuri, kun Tyyne oli ojentanut kätensä ottaakseen lapun.

“Susi ja Aaltonen, työ tuutte ny tänne!”

Antin ilme Tassun laahustaessa luokasta oli vähintäänkin näkemisen arvoinen.

***

Jälki-istunnon Tassu vietti tuijottaen ilmeettömänä seinää.

Tyyne itki hiljaa.

Tassu ei uskaltanut edes vilkaista hänen suuntaansa.

***

Jälki-istunnon jälkeen Tassu keräsi kaiken rohkeutensa.

“Mie oon niin pahoillani jos tää oli miun vika”, hän aloitti varovasti. Tyyne nosti katseensa. Hänen silmänsä punoittivat.

“Ei tää oo siun vika, miun vika tää on. Anteeks et sie jouvut ny pulaan”, tyttö sanoi ääni täristen. Tassu ei ollut ikinä uskonut näkevänsä häntä tällaisena. Suulas ja rohkea Tyyne oli poissa.

“Emmie jouvu, elä sie siitä huoli”, Tassu sanoi painokkaasti ja yritti ottaa kasvoilleen mahdollisimman myötätuntoisen ilmeen. Hän olisi halunnut ottaa Tyynen syliinsä ja halata tiukasti, mutta puhuminenkin oli Tassulle tarpeeksi hengästyttävää ja riskialtista.

“Haluisitko sie tulla miun kans vaik… kävelylle?” Tyyne kysyi äkisti ja pyyhkäisi kyyneleitään niin voimakkaasti, että sen oli pakko sattua.

Tassun sydän jätti lyönnin väliin. “Joo, mikä ettei, kylhän mie voin…” hän sai soperrettua.

***

Tyyne oli palannut jo entiselleen. Tassu käveli muutaman askelen hänen perässään ja seurasi, miten tyttö hyppeli sirosti puunjuurien yli, marssi ryhdikkäästi, pyörähti männyn ympäri.

Tyyne rupatteli niitä näitä ja Tassu vastaili sen mitä uskalsi. Yhtäkkiä jostakin varvikosta singahti kettu. Tassu luuli, että Tyyne olisi vähintäänkin huudahtanut ja säikäyttänyt repolaisen matkoihinsa. Vastoin hänen odotuksiaan tyttö hiljeni, jähmettyi paikoilleen ja jäi tuijottamaan ilmestystä. Kettu katsoi heitä ehkä pari sekuntia ja jolkotteli sitten tiehensä.

Tyyne kääntyi Tassua kohti ihastuksissaan. “Näitsie tuon? Se ihan selkiästi kahto minnuu. Ja sinnuu myös.” Tassu hymyili. “Toki mie sen näin. Ketut o hienoja elukoita.” Tyyne istahti mättäälle ja viittoi Tassun istumaan viereensä.

“Olipa outo kohtaaminen”, Tyyne pohti ja näperteli valkovuokkoja.

“Miulle on käyny noin useemman kerran. Kerran mie olin kävelyllä tossa ehkä parin kilometrin päässä ja mie näin leikkiviä ketunpoikia. Ei ne peljänny minnuu, ku mie olin vaa ihan hissuksiin. Tiesitsie et joskus ketut voi vaik muuttaa mäyrän kaivamaan koloon?” Tassu alkoi selittää lempiaiheestaan ja katui saman tien. Ei Tyyneä varmaan voinut vähempää kiinnostaa.

Tassu vilkaisi tyttöä varovasti ja yllättyi toden teolla, kun tämän silmät näyttivät loistavan innostuksesta.

“Oikiasti? Tuota mie en tienny.” Tyyne hymyili niin, että koko helmenvalkea hammasrivi näkyi. Tassuakin alkoi hymyilyttää.

“Niit oli neljä. Siin hyö leikkivät, eivät varmaan ees huomannu minnuu.” Tassu naurahti hiljaa ja pyyhkäisi hiuksiaan otsalta.

“Ketunpojat o varmaan niin suloisia… Sie se tiiät luonnosta kyl ihan älyttömästi”, Tyyne totesi ja vilkaisi hämmentynyttä mutta otettua Tassua, käänsi katseensa hetkeksi puiden latvoihin ja vilkaisi sitten uudestaan.

“Siulla on sitten jännät silimät”, Tyyne tokaisi yhtäkkiä ja Tassusta tuntui, kuin kylmä kivi olisi pudonnut hänen vatsaansa. Hän ei osannut sanoa mitään edes etäisesti järkevää ja jäi tuijottamaan pienen matkan päässä lentelevää sinisiipeä.

Tassu ajatteli taas kerran eri värisiä silmiään, jotka kiinnittivät joka kerta ihmisten huomion. Toinen vihreänruskea, toinen taivaansininen. Antti aina kehotti olemaan niistä ylpeä, mutta Tassu vihasi ihmisten jatkuvia kommentteja ja kummasteluja.

Tyyne ilmeisesti huomasi Tassun ilmeestä, ettei tokaisu ollut sieltä parhaimmasta päästä.

“Eiku, sitä mie vaan… että ne o tosi kauniit.” Tyyne hymyili kuin enkeli. “Mie en oo ikänä nähny kellään tommosia silimiä enkä mie varmaan tuu näkemäänkään.” Tassu helahti kirkkaanpunaiseksi eikä osannut sanoa oikein mitään, lähinnä tuijotti Tyynen vihreisiin silmiin, jotka olivat nauliintuneet Tassun omiin.

“Hei, siulla o havu piäs, annas ku mie….” Tassu aloitti ja kurotti nyppäämään pienen kuusenoksan pois. Se oli kuitenkin takertunut Tyynen kiharoihin ja Tassun ei auttanut kuin yrittää irrottaa se mahdollisimman varovasti. Hän ei voinut käsiensä tärinälle mitään, eikä se jäänyt Tyyneltä huomaamatta. Tyttö nauraa kihersi ja yritti auttaa irrottamisessa, mutta onnistui sotkemaan oksan päähänsä kahta kauheammin.

“Anna mie”, Tassu toisti naurahtaen, mutta Tyyne pysäytti hänet tarttumalla hänen käteensä hellästi mutta määrätietoisesti.

“Mitä sie jännität?” tyttö ihmetteli katsoen Tassua suoraan silmiin. Jos mahdollista, Tassu punastui vielä hiukan enemmän.

“Emmie… jännitä…” hän sopersi hiljaa.

Tyyne sujautti sormensa Tassun sormien lomaan ja hymyili vienoa, tietäväistä hymyään. “Kyl sie jännität. Mut ei se mittää. Kuha siulla o kaik hyvi.”

Tassu ei voinut uskoa koko tapahtumaketjua todeksi. “Enemmä ku hyvi”, hän sai sanotuksi ja hymyili leveästi. “Mut siulla o edellee kuusenoksa piäs.”

Tyyne nauroi makeasti ja Tassusta tuntui, kuin hänen koko sydämensä olisi räjähtänyt tuhansiksi pieniksi palasiksi.

“Ootahan”, Tassu sanoi, kurottautui nappaamaan mättäältä yhden valkovuokon ja laittoi sen kädet edelleen täristen Tyynen korvan taakse.

“Havulle kaveriks”, Tassu sanoi ujosti ja oli huomaavinaan Tyynenkin punastuvan. Vieno hymy oli vaihtunut korvasta korvaan ulottuvaan onnellisuuteen. Leveä hymy sai Tyynen silmäkulmat ja nenän rypistymään ja hän näytti Tassun silmissä joltakin metsänhengeltä tai haltialta.

Tyttö nosti kätensä Tassun poskelle ja silitti sitä hellästi. Tassu ei tiennyt, miten päin olisi. Tyynen käytös oli saanut hänen päänsä täysin pyörälle.

Tassu keräsi kaiken rohkeutensa seuraavia sanoja varten. “Sie oot nii kaunis.”

Pojan saatua ne kieleltään kaikki tuntuikin yhtäkkiä niin kovin helpolta. Tyynen korvat (keijukorvat, Tassu ajatteli) alkoivat punoittaa ja aina niin itsevarma tyttö alkoikin takellella sanoissaan.

“Kiitos, Tassu… Sie… Sie oot nii ihana.” Tyttö pörrötti hänen hiuksiaan hellästi. Tassu painautui huomaamattaan Tyynen kättä vasten ja sulki silmänsä. Kaikki tuntui yhtäkkiä niin luonnolliselta.

Tyynen hiukan käheä ääni havahdutti Tassun unelmistaan. “Saanko mie…?” Tyynen pehmeä käsi oli siirtynyt hänen leualleen ja tytön vihreissä silmissä oli kysyvä katse.

“Saat.”

Tyynen pehmeät huulet Tassun omia vasten. Tassun haparoivat ja ujot otteet. Tyynen kevyt kosketus Tassun leualla. Tassun hellä käsi Tyynen hiuksissa.

Sitten se oli ohi.

Tassu jäi katsomaan hymyilevää tyttöä onnellisempana kuin varmaan ikinä aikaisemmin. Tyynellä oli edelleen havu hiuksissaan ja valkovuokko korvan takana. Tyttö vilkaisi Tassua ilkikurisesti hymyillen, nappasi maasta uuden valkovuokon ja asetteli sen huolellisesti Tassun korvan taakse. Tassu otti Tyynen kasvot käsiensä väliin, hymyili hiljaa ja ihmetteli itsekin äkillistä rohkeudenpuuskaansa. Haparoinnista huolimatta kaikki vain tuntui niin kovin luonnolliselta.

Toiseen suudelmaan ei kysytty lupaa.

#TÄSSÄPÄ NYT VIIMEIN OIS #kliseisiä rakkaustarinoita? minun näppäimistöltäni? it's more likely than you think #saatoin itkeä tätä kirjoittaessani #tuntematon sotilas #suen tassu #tyyne susi #fanfic #suomeksi #ahvenasquad

62 notes · View notes

mitatulitehtya · 7 years

Text

Eissaatana, kengitystä

 Jos aloittaa kengittämisen googlaamalla toukokuussa “hirsitalon kengitys”, mitä helvettiä sitä voi odottaa? Että kaikki sujuu kuin Strömsössä? Kuka sitäpaitsi on nähnyt, että Strömsössä kengitettäisiin? Siellä askarrellaan, ja askartella voi kuka hyvänsä vitun kekkuli, joka ei uskalla moottorisahaa käynnistää. Kengittäminen on vakavaa hommaa, koska siinä puututaan ihan olennaiseen, eli talon pystyssäpysymiseen. Jos se menee “ei niin kuin Strömsössä”, niin käsissä on kasa hirsiä. Mikä on vittumaista, jos tämä “kasa hirsiä” on sun koti ja koko omaisuus.  No näin se meni meillä. A) ahdistuin, mitä lähemmäksi kesä tuli, koska olin päättänyt että nyt se vitun hirsirunko laitetaan kuntoon. Sehän näytti saatanan pahalta, kun olin repinyt vuorilaudat pois. Elikkä arviolta seitsemäänkymmeneen vuoteen ei oltu tehty mitään, paitsi lisää vahinkoa paikkaamalla laudoilla ja vuorivillalla. Joka jumalan ikkunan alla pelkkää pehmeetä. Ihan niin kuin sitä ei olisi tässä talossa jo tarpeeksi nähty. Vuorilaudat oli lyöty suoraan hirteen. Kiitos ihan vitusti, vitun 100 vuoden takaiset säätäjät, tai vielä enemmän ne 50 vuoden takaiset “korjaajat”. B) Mulla ei ollut hajuakaan, miten homma hoidetaan. Paitsi, että ekaks varmaan tarttis hoitaa hirsiä. Ehjiä. No vittu niitä ihmeen kaupalla löytyi, kiitos Roseborgin Vesan. Nimittäin metsäkoneella purettu talo, jonka hirret oli yhdessä läjässä. Muutakaan ei ollu, Lidlistä ei hirsiä harmi kyllä saa.

Riehuttiin siellä yks aamupäivä, tottakai sateessa, ja saatiin tälläinen nippu - tässä vaiheessa ei mitään käryä paljonko niitä osapuilleen tarvitaan.     Ihmevitunsäkä, että nämäkin löytyi, muuten koko kesästä ei olis tullut mitään.  Noh, ekana ajattelin että harjoittelen turvallisessa paikassa, eli yhden ikkunanalusen kohdalla.  

  Ei mennyt ihan matemaattisen tarkasti.  Vällyä vittu väliin.  Anyway, aloin päästä ns. vauhtiin, joten kutsuin apuvoimia paikalle. Ongelmaksi osoittautui se, että oli päättänyt hissata talon ylös vain yhdeltä, eli ulkopuolelta. Yleensähän sisäpuolelta puretaan lattiat. Mutta ei, en halua tehdä sitä nyt. Ei vaan vittu jaksanut. Olin purkanut riittävästä lattioita. Avuksi teetätettiin tälläiset:  

Vitun nostoraudat. 10 mm terästä, ja silti ne taipui. Vinkki - laita toi tuki kulmasta kulmaan eikä tolla tavalla nööseillen.  Mulle naurettiin, kun ostin aloittelijana följäreiksi summamutikassa kaiken maailman laiturin tukihirttä kestopuuna, eli 6*6 -tuumaista jöötiä. Aloittelijana uskoin naurajia. Eli eka nosto mentiin ohuemmalla tavaralla:  

  Josta seurasi se, että vitun 6*3 paukahti rikki!    Vedät alta vittu 30 t tunkilla ja seinä painaa vinoon. Niin näinhän tässä kävi.  Ihan saatana sama. Koko seinä oli ässällä ennestään, terveiset vaan sinne puusepille 100 vuoden taakse, hienoa sluibailua viime paikkauskierroksella. Sinne vaan lahonsyömät lankkujen taakse piiloon, perkele.

Laitettiin me sitten vahviketta 6*3:sten seuraksi. Sisäpuolella oli 2*4:isa, tuntui riittävän, vaikka vääntyili. Sit ei muuta kuin pränikä Stiehl laulamaan.

 Näytän tässä saatanan läskiltä, täs on huono valo ja sitäpaitsi laihduin sittemmin.  Eli sit kun seinä on nostettu, niin homma on aika helvetin helppoa. Tai miten sen nyt ottaa.

Tosiaan merkattiin seinään “metrin kohta”, eli missä oli metri kivijalasta ennen nostoa. Se on tärkeää, koska helposti uudet hirret tekee liian “korkeaksi”, koska seinä ei laske vanhaan mittaan ihan nopeasti. Sanon helposti, koska just niin meille kävi. Koska ei uskottu, että seinähän laskeutuu monta päivää, jopa viikon noston jälkeen. Jonka jälkeen se oli ihan vitun venkula, enemmän kuin ennen kengitystä. Lopulta oli pakko nöyrtyä ja rakentaa yks pysyvä följari.

 Vaikka näyttihän se hetken hyvältä. Olis joo pitänyt kengittää ikkunaan asti, mutta ei vittu jaksanut.  Palataan asiaan eläkkeellä.

     Tässä jo sitten jatkoa. Meni paremmin - tehtiin följäreistä vankempia - en näkis että mitää ylärajaa on, paitsi kengittäjän lihakset. Jotka itsellä massiiviset. kuus*kutoset toimii hyvin. Vittuun ne alun naurajat. Joku sanoi jopa, että kakkosneloset riittää. Vitut riittää, ne taipuu kuin kaisla iltatuulessa.  

Koska tosiaan ei nyt haluttu purkaa lattioita (tiedoksi että ihan traumatologisista syistä, 100 m2 riitti tällä kertaa), niin sisäpuolella piti vähän säätää.  

Sit yritettiin pitää sitä seinän kieroilua kurissa ohjaimilla. Vitut niistä hyötyä ollut. Tosta alhaalta näkee että seinä tuli 4 cm ulos.  

   Lopulta, vikalla setillä, ruuvattiin näitä hirsitukia, jotka laskiessa pakottaa seinän pysymään suorassa. Johan vittu toimi! Ja just kun alettiin päästä vauhtiin, vitun kesäloma loppui. Siihen se sitten jäikin. Pojille jäi vielä pariksi viikoksi paikattavaa (olishan nekin hirret pitänyt vaihtaa, mutta ei saatana jaksanut enää, siinä olis mennyt vielä kuukausi ja lattiat olis ollut pakko ottaa auki). Meinattiin aluksi paikata savilaastilla (ihan totta - verkko vaan ja eiku mätkimään), mut sit lopulta mentiin perinteisin menetelmin, eli ensin taltattiin laho puu pois, sitten puupaikka, ihan pellavarivettä väliin ja eikun perinteisillä 7″ ja varasalla kiinni. Nähdään kahdenkymmenen vuoden päästä!

Ai niin, yks tärkee juttu meinas unohtua. Tapitus. Eli tietty me tapitettiin hirret keskenään ja hirsiseinään. Ongelmana oli vaan löytää tarpeeks vänkä pora. Tokmannin Huyndai kärvähti heti, vedettiin suurin osa 680 wattisella Boschilla, joka viimeisen tapin kohdalla sanoi puff, ja liekki, ihan oikeesti liekki nousi vittu moottorista. Harmi ettei mulla ole kuvaa.

 On mulla saatana videoitakin. Kattokaas!

Toi alempi video on ihan mahtava. Varmaan vittu tylsin video mitä ikinä on tehty.

youtube

#hirsi #hirsitalo #kengittäminen #voivittumikähomma

1 note · View note