#olkaa hyvä vaan

[karvoja]

Kesäaamun muisto, vai kauhukertomus.

Kun herää mökillä noin aamuviis, eikä keksi mitään älykästä toimintaa itselleen, saa päähänpiston lähteä aamu-uinnille, kuin reippaat ihmiset konsanaan. Ja koska paikalla ei ole muita, niin uimaan voi pulahtaa hyvin ilkosillaankin. Olen nähkääs kovin häveliäs ihminen, joten ihmisseurassa pidetään vaatteet yllä. Ei sillä, että eläinseurassa ne riisuttaisiin välittömästi, vasta sopivalla hetkellä.

Mutta nyt takaisin kertomuksen pariin.

Tässä kohtaa tarinaa rantakalliolle ollaan jo saavuttu ja veteen on liukasteltu nilkkoihin asti. Aurinko on juuri oikealla korkeudella, jotta vastarannankin epäonniset ristikontäyttäjät huomaisivat katseensa nostaessaan, että jokin auringon kirkastama valkea kapistus tönöttää kylmässä vedessä muuten varjoon jäävää rantaa vasten.

Ja tottahan niemenkärjen takaa alkaa juuri kantautua veneen pätpätystä ja ihmispuheen ääni. Nyt on neljä vaihtoehtoa.

Kirmata ylös vedestä ja kipittää saunalle jätetyn pyyhkeen suojaa, jolloin veneellä liikkuvat varmasti näkisivät kalpean pyllyn vilistävän auringon valaisemana rantaheinikossa.

Könytä ylös vedestä ja syöksyä kallion taakse piiloon kykkimään, jolloin pihan suunnasta mahdollisesti saapuva näkisi kalpean olmin pyllyn kallioiden lomassa. Kenenkään muunhan ei pitäisi olla paikalla, mutta ei sitä koskaan tiedä kuka on yönsä viettänyt puuvajassa!

Plumpsauttaa itsensä hyiseen veteen ja saada mahdollisesti sydänkohtaus. Löytyä myöhemmin pöhöttyneenä syysmyrskyn rantaan heittämänä kaukaisen kallioluodon rannasta.

Tai jäädä paikoilleen vilkuttamaan veneilijöille huomenet.

Pikaisen riskiarvion jälkeen sydänkohtauksen mahdollinen toteutuminen tuottaa vähiten häpeää, olenhan jo siinä kohtaa kuollut kun minut alkusyksystä löydetään.

*plumps*

Vedessä on kylmä, kuten oletettua. Veneessä on kalastajia, kuten odotettua. Ja kalastajat pysäyttävät purkkinsa niemen takaa esiin tultuaan ja jäävät kaloja narraamaan, kuten pelättyä.

Uimarin kylmänsieto ei ole erityisen hyvä ja pian uimari onkin kovin kylmissään. Ylös merestä ei voi enää nousta, sillä se vasta olisikin skandaali, paljastaa nyt itsensä sillä tavalla! Kuin Anubis, nyt punnitaan hypotermian ja häpeän välillä. Pyhien henkien suopeudesta ja uimarin suureksi helpotuksesi kalakaverit ovat vielä nukkumassa tai puolipakasteina pohjassa, niinpä kalannarraajien saaliinhimo hiipuu odotettua nopeammin.

Vene käynnistää jälleen moottorinsa ja lähtee prätkättämään kohti parempia apajia vailla kiirettä. Aika matelee verkkaisen veneen peräaalloilla ja aurinko nousee yhä korkeammalle.

Päähänpistoaan katuen aamuvirkku nousee kiireesti vedestä, huuhtoutuu saunassa, nappaa pyyhkeen kaiteelta ja juoksee takaisin vuoteen lämpöön jatkamaan vähemmän dramaattista elämää unimaailmassa.

Ikinä enää ei herätä aikaisin. Tai mennä uimaan.

#kaikkiahan tottakai kiinnostaa #uintiretki #ja jännytyskertomukset #mutta miksi mun kaikki kirjoitukset tuntuu sisältävät kaloja merta veneitä ja alastomuutta #mutta sitä suuremmalla syyllä #olkaa hyvä vaan #ihmisellä vois olla jotain parempaakin tekemistä kuin kirjoittaa jotain kaiken kannalta epäolennaista soopaa #tällä kertaa ei kuitenkaan fantasioitu hallituksen tuhosta #ensi kerralla taas #tai sitten syysmyrskyn jäljistä rannalta löytyihin se porukka veden pöhöttäminä

[koyhaopiskelija]

Mikähän siinä on et oli hiton kuumaan kattoa kitaran kielten vaihtamista...

#ihana ihminen josta tykkään paöjon muutenkin #mut tää #soittaessaankin se on aika hieno mut ei vetäny kielten vaihdolle vertoja #vittu #suomeksi #muusikot vaan jotenki viehättää #suomipaskaa #köyhän jutut #olkaa hyvä tästä tiedosta

[theflyingfeeling]

Joonas/Joel suomeksi, olkaa hyvät <3

edit. Ah, unohin! trigger warnings: blood, implied self-harm, also may make you cry apparently? ❤

~

Makuuhuoneen ovella Joonas pysähtyi kuuntelemaan rappukäytävästä kuuluvia askelia. 

Päiväsaikaan Joonas tuskin olisi kiinnittänyt niihin mitään huomiota, hyvä jos olisi edes kuullut niitä; kerrostalon äänet olivat lakanneet ihmetyttämästä Joonasta jo vuosia sitten, vaikka hän olikin asunut koko lapsuutensa omakotitalossa rauhallisessa lähiössä, jossa ainoa meluhaitta aiheutui naapurin oikkuilevasta ruohonleikkurista. Kuitenkin nyt, kun kello lähenteli puolta kolmea aamuyöllä ja koko talo yölliselle vessareissulle herännyttä Joonasta lukuunottamatta vaikutti olevan unten mailla, kivilattiaa vasten kaikuvat askellukset rikkoivat hiljaisuuden tavalla, joka sai Joonaksen valpastumaan enemmän kuin kylpyhuoneen loisteputkivalo hetkeä aiemmin. 

Askelten tuttu rytmi sai Joonaksen kääntymään kohti ulko-ovea, eikä hän yllättynyt kuullessaan kolmen hiljaisen koputuksen kumahtavan sen toiselta puolen. 

Käytävä oli pimeä; ainoastaan kaksi jäänsinistä silmää kiiluivat välikerroksen ikkunasta kajastavassa valossa, kun Joonas raotti ovea.

Sanoja ei tarvittu, kun Joonas siirtyi oven suulta syrjään ja teki tilaa Joelille astua peremmälle. Ensiksi Joonas huomasi Aleksilta puolivahingossa varastetut sandaalit, joilla Joel oli näemmä läpsytellyt parin korttelin päästä keskellä yötä, ja oli aikeissa mainita asiasta pisteliääseen sävyyn, kunnes hänen katseensa osui Joelin vasempaan käteen. 

Se näytti olevan yltäpäältä veren tahrima, ja peukalon sivua koristi pitkä viiltohaava.

“Oho,” Joonas heilautti sormeaan kohti Joelin kättä, “mitäs sulle on sattunu?”

Tyypilliseen tapaansa Joel vältteli vastaamasta hänelle esitettyyn kysymykseen.

“En löytäny laastaria.”

“Musta tuntuu, että tota ei ehkä ihan vaan laastarilla paikata,” Joonas totesi ja suuntasi kohti kylppäriä ja lääkekaappia. Kun Joonas hetkeä myöhemmin palasi eteiskäytävään desinfiointisuihke ja sideharsorulla kädessään mennäkseen seuraavaksi keittiöön etsimään saksia, Joel seisoi yhä avuttomana Joonaksen kynnysmatolla kättään pidellen. 

“No tuu ny peremmälle sieltä,” tuhahti ohi kulkiessaan ja kuuli hiljaisten askelten pian seuraavan kannoillaan keittiöön.

Joel ei hievahtanutkaan, kun Joonas puhdisti haavan, ei sanonut sanaakaan kun Joonas sitoi harson hänen peukalonsa ympärille. Joonas ei aikonut tivata, miten Joelin oli onnistunut loukata kätensä tuolla tavoin, vaikka hänell�� olikin paha aavistus.

“Haluuks jäädä yöks?” hän kysyi sen sijaan, että olisi pakottanut Joelin tekemään selkoa illan tapahtumista. 

Pelkkä pään nyökkäys riitti vastaukseksi tällä kertaa.

~

Pimeässäkin Joonas näki, miten peitto hänen vierellään kohosi ja laskeutui rauhalliseen tahtiin. Hän kuuli hiljaisen hengityksen korvansa lähellä; tunsi pehmeän tuulenvireen poskellaan; aisti tarpeen sanoa jotain; turhautumisen, kun sanat eivät tulleetkaan ulos. 

Joonas oli enää pienen hetken, kenties muutaman sekunnin päästä uneen vaipumisesta, kun kuiskaus rikkoi hiljaisuuden.

“Joonas?” 

Hän kääntyi katsomaan äänen lähdettä, mutta tummat silmäripset lepäsivät vasten vaaleita poskipäitä, silloin tällöin värähdellen. 

“Kerro.”

Tasainen liike peiton alla tuntui lakkaavan, ilmavirta Joonaksen kasvoilla katoavan. 

Hetkeen ei kuulunut tai tapahtunut mitään, ja Joonas oli jo miltei nukahtamassa uudelleen, kunnes sama pieni ääni vihdoin kuiskasi hänen korvaansa:

“Rakastatsä mua?”

Joonaksen henki lähes salpaantui; se oli ehkä helpoin kysymys, johon hänen oli koskaan tarvinnut vastata, mutta kun hän yritti miettiä kaikkia niitä ajatuksenjuoksun harhapolkuja, jotka olivat ajaneet Joelin vaatimaan vahvistusta moiselle itsestäänselvyydelle, hänet valtasi ylitsepääsemätön halu painaa otsansa vasten Joelin omaa ja kietoa hänet syleilyynsä, pitää hänet siinä aamuun asti.

“Rakastan,” hän vastasi ja pienen pohdinnan jälkeen päätti toteuttaa juuri nämä aikeensa. 

Joel jähmettyi hänen kosketuksestaan, eikä Joonas ensin ymmärtänyt miksi. Sitten hänen katseensa kohdistui silmiin, joista hän pimeässäkin havaitsi lohduttoman epätoivon.

“Ei sun tarvii sanoo sitä,” Joonas vakuutti hänelle.

Hän kyllä ymmärsi asioiden laidan sanomattakin. 

“Eiku…mä haluun,” Joel sanoi ja liikahti Joonaksen käsivarsilla, valuen yhä syvemmälle kohti Joonaksen paljasta rintakehää. 

Sormet silittivät silkinpehmeitä hiussuortuvia tottuneesti, niin kuin ne olivat tehneet harva se ilta jo lähes vuosikymmenen ajan. 

Ja kuitenkin vasta nyt Joonas ymmärsi, miten paljon nämä pienet hetket merkitsivät heille molemmille.

Kello oli jo melkein neljä ja Joonas jälleen puoliunessa. Silti hän havahtui, kun Joelin huulet liikahtivat hänen omillaan.

“Mäkin rakastan sua.”

#blind channel #blind channel rpf #blind channel fanfiction #it's in finnish! #and it's weird! #and short! #tumblr exclusive for now at least koska en jaksa miettiä otsikkoa enkä tägejä ao3:ta varten :D #mikä olisikaan parempi aika postata puoliangstista ja tulkinnanvaraista j/j:tä lähes klo 1 aamulla <3 #olipas kamalaa kirjottaa suomeks lol sori jos tää on ihan tosi cringe 😂 #palautetta otetaan vastaan 🤲 #trigger warnings in english in case someone throws this in google translate #(not recommended; finnish and machine translations are not a great match xD) #but also because i couldn't be bothered to figure out how to say ''implied'' in finnish 🤡 #random tumblr ficlets by theflyingfeeling

[stephanleyhes]

Kiinnostuskiikarinsa pois heittänyt Lammio (ft. Hetkittäin huolestunut Kariluoto)

#nauroin tota lammiota liikaa tossa ekassa giffissä #ku sitä ei vaan kiinnosta #tää on kyllä huono gifsetti mutta olkaa hyvä #lammio #kariluoto #tuntematon sotilas #ei sillä että kukaan tällasen perään ois kyselly paitsi minä itte #alcohol cw #my gifs

[salmiakkisaatana]

Mulla on epäloogine inho souvareita kohtaan

#se vaan on nii kukaa ei voi vaihtaa mun mielipidettä #en tiiä miks mut mul on pari veikkausta #eka on se etten vaa tykkää sen sen tyyppisest musiikist mitä ne tekee #toka on se et liitän ne siihe ku iskä soitti niit ain autos enkä tykkää olla autos #kolmas on se et liitän ne siihe aikaa enneku tajusin et iskä on itseasias aika kusipää #neljäs on se et saan niist nostalgiaa enkä tykkää siit #joo mutta nii olkaa hyvä jos joku lukee tän #tää taitaa olla molempii sekä #suodattamattomia ajatuksia #että #omaa originaalia kontettia #suomitumblr #suomitumppu #suomi #vittuperkelesaatanahelvetti #suomeksi

[naniinowo]

Ransu-meemit ovat palanneet entistä vahvempana enemmän tai vähemmän pitkältä tauoltaan, jonka pidin niiden tekemisestä. Ajattelin tehdä näitä pari lisää niin sit on mukava tasaluku.

Edelliset: 1 2 3 4 5 6 7 8

#käytänkö oikeesti mun ammattitutkintoa näiden tekemiseen #näköjään joo #olkaa vaan niin hyvä tästä #vulgaari ransu #ransu meemi #ransu meme #suomi tumblr #vittu #saatana #perkele #suomi tumppu #omat sekoilut

[sir-pyllero]

Suomi on niin pikkuinen maa että moni on varmasti törmännyt julkkikseen mut antakaas kun kerron teille tarinan.

Olipa kerran Minä joka oli aikoinaan töissä Helsinki-Vantaalla. Siellä pystyi ennen kuuluttamaan viimeisiä matkustajia niin että koko kenttä raikuu. Noh. Minä siellä sitten kerran olin jollain random portilla ja ärsytti ihan helkkaristi kun enää pari puuttui ja portti oli menossa kiinni. Otan mikrofonin kauniiseen käteen, painan ‘all airport’ ja kailotan: “Huomio, matkustajat Jare Tiihonen sekä XXX, olkaa hyvä ja kiiruhtakaa portille 20a, porttinne sulkeutuu kahden minuutin kuluttua”

No hetkisen päästä se Tiihosen Jare sieltä ilmestyy perässään aikamoinen lauma ihmisiä jotka ei kyllä sinne mun lennolle ollu tulossa ja voitte vaan kuvitella kuinka monta kertaa sain kuulla ‘siitä kerrasta kun sä käytännössä käskit Cheekiä hilaamaan perseensä sun portille ja vähän äkkiä niin että koko Heva kuuli’.

En kuuntele räppiä.

#suomi #cheek #jare tiihonen

[siveydensipuli]

Yleensä julkisuudessa puhutaan siitä, kuinka sosiaalinen media asettaa ihmisille paineita olla täydellinen, koska sinne julkaistaan vaan hyviä ja kivoja asioita. Kaikki on kauniita, niiden kodit on aina siistejä ja ne tekee elämällään siistejä asioita monien ystäviensä kanssa.

Tumblr (erityisesti Suomen jaosto) on jossain määrin kaiken tämän vastakohta; elämä on perseestä, olemme köyhiä ja yksinäisiä vailla tulevaisuutta. Haluaisin kuitenki tänään muistuttaa teitä siitä, että kaikista samaistuttavista nihilistisistä masennusmeemeistä huolimatta sulla saa olla hyvä päivä. Maailmassa on hyviä asioita ja onnellisuus on mahdollista eikä siitä tarvi potea syyllisyyttä. Olkaa iloisia, jos siltä tuntuu, älkääkä jumiutuko apatiaan vain siks, että "kaikki muutkin" tekee niin.

#siis ku välillä tuntuu että tumpussa ei voi kertoo ilosista asioita #koska se vaikuttais teennäiseltä ja siltä että oon jotenki muiden yläpuolella #mikä on todella toksinen ajatusmalli #en tiedä onko muut ajatellu näin #suomeksi #mun posti

[digiooa]

Tulevaisuuden työelämä

6 Tekoäly, automatisointi ja robotiikka

Työ ei työllistä tulevaisuudessa vaan taidot.

Automaatiolla tarkoitetaan teknologioita, jotka korvaavat ihmisen erilaisten hyödykkeiden tuotannossa. Liike-elämälle se sopii, koska työn tuottavuus ja siitä syntyvä lisäarvo kasvavat. Alkuun teknologiaan satsaaminen maksaa yritykselle, mutta pidemmällä aika välillä katseltuna se tuottaa tulosta yritykselle ja henkilöstökuluissa säästetään. Tämä tarkoittaa työntekijöille huonoa työmarkkinoilla, ellet ole korvaamaton taidoiltasi.

Tulevaisuudessa atk-, digi- ja muut teknologiataidot ovat tärkeässä merkityksessä. Lapsille opetetaan Suomessa jo ala-asteella koodausta. Mieletöntä! Työmaailmassa arvostetaan jo tänä päivänä ohjelmistojen laajaa ja monipuolista hallintaa kuten Excelin, PP, Word ja erilaisten kassa/asiakasjärjestelmien hallintaa ja nopeaa oppimista. Laskiskelin mielessäni kuinka monta eri ohjelmistoa minun täytyy hallita pankissa työskennellessäni, kauhukseni laskin luvuksi yli 10. Miten on mahdollista yhden ihmisen hallita niin monta ohjelmistoa ja järjestelmää päivittäin?

”Uuden oppiminen on tulevaisuuden tärkein työelämätaito. Olemmeko valmiita oppimaan uutta?”

Tämä on hyvin totta ja usein tuntuu, että nuoret ovat valmiita oppimaan jatkuvasti uutta. Työmaailmassa olen kuitenkin törmännyt ikävän paljon vanhempaan ikäryhmään (45-65 vuotiaat), joka kokee muutokset ahdistavina. En ole ikärasisti, enkä väitä,etteikö työmaailmassa olisi osaavia ajanhermoilla olevia iäkkäämpiä työntekijöitä. Kerron vain oman kokemukseni. Ne, jotka putoavat digitaalisaatio -junasta ja eivät pysy eivätkä halua pysyä teknologian mukana, nämä yksilöt eivät pysy työmarkkinoilla. Tai eivät ainakaan ole vahvoilla asemilla työmarkkinoilla. Jos en itse osaisi käyttää tämän päivän älylaitteita ja hallitsisi nopeaa 10-sormi kirjoitusta, ja kaikkia 10 eri järjestelmän/ohjelmiston omaksumista, en pärjäisi kilpailussa työmaailmassa. Olen syntynyt hieman ennen vallitsevaa digimaailmaa, mutta juuri tarpeeksi aikaisin, että olen tottunut jatkuvaan muutokseen. Sen vuoksi en ahdistu, jos esimieheni viikottain pyytää minua hallitsemaan uusia järjestelmiä tai sopeutumaan vaihtuviin toimintamalleihin digikanavissa, joissa teen töitäni. 

Yritys Ilmarinen on tehnyt testin (Future score), jolla selvitettiin vastanneiden (7000 vastaajaa) tuntoja siitä, mitä tulee oppia jotta pärjää tulevaisuudessa työmarkkinoilla. Testistä kävi ilmi, että yli puolet siihen vastanneista ihmisitä ei tiedä, mitä tulevaisuuden osaaminen on ja mitä aidosti tulee kehittää. 

Lue lisää Talouselämästä, pääset artikkeliin tästä.

Itse olen vahvasti sitä mieltä, että älyteknologian hallinta on yksi tärkeimmistä taidoista oppia. Ihmisten maailma ja sen vaikutuksesta yrityksetkin yrittävät siirtäää kanaviaan älypuhelimiin sopiviksi  esimerkiksi sovellusten muodossa. Pankkimaailma on hyvä esimerkki siitä, mikä on siitynyt täysin kokonaan älypuhelimiin. Kaiken teknologian kehityksen seurauksena tarvitaan tulevaisuudessa tiettyjä ammatteja ; datanomeja, koodareita, älyteknologia-insinöörejä ja teknnologia analyytikoita. Heidän tehtävä on pitää serverit/ohjelmistot yllä ja huolehtia, että laitteet sekä palvelut toimivat internetin ja sovellusten maailmassa.

Kannustan kaikkia rohkeasti opettelemaan uusien laitteiden käyttöä, siinä ei menetä mitään! Kehittäkää omia taitojanne ja ennen kaikkea olkaa uteliaita. Näin kasvatat omaa tietoisuutta nykyajan teknologiasta, ja kehität osaamistasi joka vahvistaa omaa asemaasi työpaikalla.

#älylaitteet #teknologia #tulevaisuus #koodaus #work #skills

[trevardes]

Joulukalenterific: Sinut vain, ja aikaa (luukku 15)

Tämän luukun sanamäärä: noin 2500

Disclaimer: En omista hahmoja enkä saa tästä rahaa.

AO3 linkki: https://archiveofourown.org/works/16800100/chapters/39967035

Luukun summary:

Rahikainen kohentaa otettaan Lammion vyötäröllä, silittää hänen selkäänsä. He keinuvat hiljakseen musiikin tahtiin, ihmisten ympäröimänä mutta omaan pieneen maailmaansa sulkeutuneina. Kappale vaihtuu, ihmisiä lähtee ja uusia tulee tilalle, mutta Rahikainen ja Lammio pysyvät paikallaan.

Valoja on jossain välissä himmennetty, ja ulkona suurten ikkunoiden takana sataa lunta. Alkoholi hämärtää näkökentän ja tajunnan reunoja, mutta Lammion Rahikainen näkee selkeästi. Jokaisen tumman silmäripsen ja jokaisen harmaan ja hopean sävyn hänen silmissään.

***

Luukku 15 - Lauantai

Lammio hakee Rahikaisen puoli kahdeksalta lauantai-iltana. He ovat sopineet, että menevät linja-autolla, ja ottavat sitten taksin kotiin. Lammio tulee ihan ylös kotiovelle asti häntä hakemaan, koska haluaa, että nämä asiat tehdään kunnolla.

Rahikainen avaa hänelle oven, eikä hetkeen saa edes sanottua mitään. Lammio näyttää niin tyrmäävältä. Hänellä on päällään tumma huopatakki, mutta hän on jättänyt sen auki niin, että sen sen alta näkyy imartelevasti leikattu tumma puku. Sen alla hänellä on niin tummanpunainen paita, että se menisi varjossa mustasta, sekä musta solmio. Hän on sliipannut hiuksensa pienellä laineella taaksepäin, ja hänen hymynsä on pehmeä ja rakastava, hän on upea.

“Mie oon kyllä jo valamis, mut tuu hetkeksi sissään”, Rahikainen pyytää. Lammio seuraa näyttäen kysyvältä. Tuhahtaa naurusta, kun Rahikainen sulkee oven ja painaa hänet sitä vasten. Rahikainen painautuu hänen lähelleen ja suutelee poskea, kaulansyrjää, hengittää Lammion tuoksua. Hänellä on jotain hajustetta, tuoksu on tumma ja viettelevä, ja Rahikainen haluaa hänet nyt.

“Kuka siule on antanu luvan näyttää tuommoselta”, hän toruu ja näykkää Lammion kaulaa. Lammio äännähtää suloisesti ja kiemurtelee Rahikaisen otteessa, muttei tosissaan yritä pois. Hänen kätensä löytävät Rahikaisen vyötäisille, toinen liukuu takin alle tunnustelemaan selkää.

“Voisin kysyä sinulta ihan samaa.”

Rahikainen hymähtää ja vetäytyy hiukan taaksepäin katsoakseen Lammiota silmiin. Halusta laajentuneet pupillit nielaisevat kylmänharmaat iirikset melkein kokonaan, ja Lammion kasvoilla on kevyt puna. Kenenkään ei oikeasti pitäisi näyttää noin hävyttömän kauniilta ja odottaa Rahikaisen pystyvän pitämään näppinsä erossa. Kumpikaan heistä ei varsinaisesti tee aloitetta, vaan he nojautuvat eteenpäin samaan aikaan, ja heidän huulensa kohtaavat. Lammio on täydellinen siinä, sulkee silmänsä ja vastaa suudelmaan innolla.

He ovat siinä pitkään. Kaikki muu unohtuu, kun kädet vaeltavat kehoilla heidän keinuessaan yhdessä. Rahikainen näykkää Lammion alahuulta ja saa hänet vaikertamaan hiljaa, ja ääni on niin vitun suloinen ja kiihottava, että Rahikainen haluaa vain kantaa Lammion makuuhuoneeseensa ja repiä puvun hänen päältään.

“Mitä jos jäähäänki tänne”, Rahikainen kuiskaa Lammion huulia vasten. “Sie et tiiäkkään, mitä kaikkee mie halluun tehä siule tuos puvussa.”

Lammio huokaisee, ja silittää Rahikaisen niskaa, vetää häntä aavistuksen lähemmäs.

“Houkutteleva tarjous, mutta meidän pitäisi kyllä mennä.”

Hän näyttää ahdistuneelta, ja Rahikainen sipaisee hänen poskeaan peukalollaan.

“Hermostuttaako sinnuu?”

“... Ei.”

Vale. Rahikainen tietää, että Lammio on kauhuissaan. Hän ei ole koskaan tehnyt tällaista, ja tämä kai sotii kaikkia niitä arvoja vastaan, joita hänelle on lapsesta asti toitotettu. Siksi juuri tällä on niin suuri merkitys. Ensimmäistä kertaa elämässään hän todella haluaa olla jonkun kanssa niin kovasti, että pakottaa itsensä uskaltamaan. Tuntuu hyvältä merkitä hänelle niin paljon.

“Hyvin se mennee. Mie luppaan olla kiltisti”, Rahikainen vannoo leikkisästi virnistäen.

“No ihan varmasti.”

“Elä elä, uota vaan nii mie oon sellane herrasmies, ettei paremmasta väliks.”

Lammio naurahtaa ja vetää hänet vielä suudelmaan. Rahikainen silittää hänen selkäänsä, ja käsi päätyy lopulta herkullisen tiukkojen puvunhousujen peittämälle pakaralle, puristaa hellästi. Lammio ynähtää suudelmaan ja näykkää Rahikaisen alahuulta hellästi kostoksi.

“Mut sit ku päästään siu luokse”, Rahikainen kuiskaa Lammion huulille, “niin voit olla varma, että sitte mie en oo ennää yhtään kiltti.”

“Parempi olisi”, Lammio hymyilee. “Mennäänkö?”

“Mennään vaan.”

Rahikainen katsoo vielä peiliin, vetää Lammion siihen viereensä niin, että he katsovat kummatkin kohti peiliä. Hitto he näyttävät hyvältä, näissä puvuissa ja yhdessä tällä tavalla toisiinsa kietoutuneina. Syvä harmaa ja musta näyttävät klassisen tyylikkäiltä, ja punainen solmio ja paita tuovat asuihin pientä särmää ja sopivat hyvin yhteen.

Rahikainen suikkaa vielä nopean suukon Lammion poskelle ja sitten vetää päälleen vielä toisen takin. He suuntaavat yhdessä bussipysäkille.

*

He pääsevät perille hiukan myöhässä. Tilana on yläkerrosten aulat ja kokoustilat, ja heidän kävellessään sinne Lammio näyttää halukkaalta pakenemaan sivukäytäville ja piiloutumaan omaan toimistokoppiinsa. Rahikainen vetää häntä eteenpäin, ja houkuttelee puhumalla alkoholista ja ruokatarjoilusta.

He jättävät takkinsa käytävän naulakoihin ja siirtyvät suureen aulaan. Porukkaa näyttää olevan enemmänkin kuin Rahikainen odotti. Jossakin peremmällä on pienimuotoinen orkesteri, joka soittaa joululauluja, mutta musiikki ei kuulu kunnolla ovelle puheensorinan läpi. Ihmisillä on juhlavat asut ja käsissään kuohuviinilaseja sekä paperilautasia joille on pinottu herkkuja buffet-pöydästä.

Lammio jähmettyy hetkeksi eksyneen näköisenä ovensuuhun, mutta tokenee kun Rahikainen hipaisee hänen käsivarttaan hellästi. He lähtevät etsimään ruokaa ja tuttuja. Lammio nyökkäilee muutamalle vastaantulevalle ihmiselle, mutta ilmeisesti he eivät ole varsinaisesti hänen työkavereitaan, sillä hän ei jää juttelemaan heistä kenellekään.

He pysähtyvät ottamaan kuohuviinilasit sivupöydältä, jollaisia on ripoteltu eripuolille suurta huonetta. Lammio hipaisee Rahikaisen olkaa, nyökäyttää päätään kohti pientä ihmisjoukkoa jonkin matkan päässä heistä.

“Tuolla on Sarastie. Tuo pitkä mies.”

“Se on se siun pomos, eikö vuan?”

Lammio nyökkää. “Hänen vieressään on Raili Kotilainen, kuuluu minun ryhmääni. Tuo toinen nainen on Sarastien vaimo, ja tuo nuorempi mies on Hietanen.”

“Mennäänkö juttelemmaan?”

“Kai meidän täytyy”, Lammio myöntyy, näyttäen siltä, ettei yhtään haluaisi.

He lähtevät luovimaan heitä kohti, ja yllätyksekseen Rahikainen tuntee Lammion tarttuvan käteensä. Hän vilkaisee Lammioon ja puristaa hänen kättään hellästi. Lammio ei kohtaa hänen katsettaan, katsoo vain määrätietoisena ja hiukan kireän näköisenä eteensä, mutta hän puristaa takaisin.

“Lammio! Terve”, Sarastie tervehtii iloisesti huomatessaan heidät. “Oletko tavannut vaimoni?

“Olen, viimeksi vuosi sitten”, Lammio sanoo kuivasti. Sarastie vaikuttaa olevan pienessä hiprakassa, eikä ota kommenttia ollenkaan vittuiluna. Lammio tervehtii myös muita, muttei hetkeksikään päästä irti Rahikaisen kädestä. Sen Kotilaisen katse kiinnittyy yhteen lomittuneisiin sormiin ja kauniinmuotoiset kulmat kohoavat korkealle.

“Kukas tää on?”, nainen kysyy, hillitysti riemastuneen näköisenä.

Lammio rykäisee. “Niin, tässä on Janne, minun. Kumppanini.” Hän hakee sanaa hetken, ja se tulee lopulta ulos kuulostaen puolittain kiusaantuneelta ja puolittain uhmakkaalta.

Rahikaisen on pakko hymyillä tuolle sanalle, johon hän päätyy. He eivät ole puhuneet siitä tarpeeksi, eikä se ole ihan yksi yhteen, mutta kai se osuu määritelmänä aika lähelle. ‘Poikaystävä’ olisi ollut toinen ihan hyvä, mutta siihen Lammio ei ole koskaan suostunut. Kai se hänen mielestään korostaisi heidän ikäeroaan liikaa.

Rahikainen hymyilee ja esittäytyy, kättelee ensin Kotilaista, sitten muita. Kaikki näyttävät yllättyneiltä, mutta Kotilainen pääsee siitä ensimmäisenä yli ja hymyilee hänelle lämpimästi. Hietanen tuijottaa suu auki, ei osaa sanoa oikein mitään, mutta kättelee kuitenkin riuskasti. Sarastien vaimo hymyilee hämmentyneenä, ja hänen miehensä näyttää kummastuneelta ja jotenkin loukkaantuneeltakin, ehkä siitä, ettei Lammio aiemmin ole kertonut hänelle mitään tällaista, mutta saa sitten itsensä kiinni ja esittäytyy.

He juttelevat hetken kaikenlaista turhaa, Rahikainen kehuu rouva Sarastien kaunista pukua ja kertoo kysyttäessä opiskelustaan ja karjalaisesta taustastaan. Joku tärkeän näköinen mies huikkaa kauempaa Sarastielle jotain, ja Sarastiet lähtevät puhumaan hänelle.

Kotilainen ja Lammio tarttuvat Rahikaiseen ja Hietaseen kuin yhtenä ja lähtevät viemään heitä kiireellä poispäin.

“Sarastien kanssa meni hyvin, mutta Karjulaa ei todellakaan riskeerata nyt”, Kotilainen selittää, ja Lammio nyökkäilee kalpean näköisenä. Hietanen näyttää olevan samaa mieltä, ja Rahikainen päättää, että hänen täytyy myöhemmin kysellä Lammiolta tästä lisää.

He suuntaavat yhdessä buffettipöydän luo. Hietanen katselee Lammiota ja Rahikaista edelleen hämmentyneenä samalla, kun lappaa lautaselleen kukkuroittain minipasteijoita, joulutorttuja ja macaron-leivoksia.

“Mää ku kuvitteli että oon hyväki poliisi. Enkä tämmösest tienny mittä.”

Kotilainen taputtaa hänen olkaansa lohduttavasti. “Älä välitä, ei kukaan meistä oikeasti kuvitellut, että Lammiolla olisi sosiaalista elämää.”

Lammio pyöräyttää silmiään, mutta pikkuhiljaa hänen hartiansa rentoutuvat.

“Ei kukaan tiedä Lammiosta mitään, paitsi ehkä Sinkkonen”, Kotilainen jatkaa.

“Sinkkosel sää kertosi mut et mul?” Hietanen kysyy loukkaantuneena.

“En Sinkkosellekaan”, Lammio rauhoittelee kyllästynyttä esittäen, mutta Rahikainen näkee hänen suupieltään nykivän pienen hymyn.

He siirtyvät sivummalle, löytävät pienen pöydän ja istuvat alas.

“Mut hei, on oikeasti kiva tavata”, Kotilainen sanoo Rahikaiselle. “Haluisin sanoo, että Lammio on kertonu sinusta kaiken, mutta se olis emävale.”

Hän katsoo pisteliäästi Lammioon, mutta sitten hänen kasvoilleen leviää ilkikurinen hymy. “Melkei tässä epäilee, että ootkohan sinä maksullista seuraa.”

Lammio yskähtää tuskaisesti, kuulostaa siltä että on purskauttaa kuohuviinit suustaan. Rahikainen nauraa ääneen.

“En sentään, miun syyt ei oo rahalliset vaan ihan muut.” Hän töytäisee Lammion olkapäätä hellästi omallaan, ja saa tämänkin hymyilemään.

“Mist asti tää on ol... asia?” Hietanen utelee.

Rahikainen ja Lammio katsovat toisiinsa.

“No se vähän…”

“Riippuu iha määritelmäst?”

“Puoli vuotta?”

“Periaattees joo, mut käytännös ehkä vuuvven?”

“No tuolle linjalle jos lähdetään, niin oikeastaan kaksi?”

Kotilaista hymyilyttää seurata heidän sananvaihtoaan, mutta samalla hän näyttää vähän surumieliseltä.

“Toivottavasti tiedät, että olisit voinut kertoa aiemminkin. Kukaan ei tuomitse sua täällä.”

Lammio hymyilee. “Kiitos.”

*

Seuraavaksi he juovat tosissaan. Valikoimasta löytyy kuohu- ja punaviinejä sekä terästettyä glögiä, joka on organisaation kustantamaksi yllättävän hyvää. He katselevat ihmisiä ja kuuntelevat orkesterin musiikkia. Muutama iso kiho pitää puheen, ja Rahikainen taputtaa muiden mukana, vaikkei oikein kuuntele.

Hän tulee hyvin juttuun Kotilaisen kanssa: heidän luonteissaan on jotakin samaa, ja kummastakin on hauskaa piikitellä Lammiota. Hietasen kanssa yhteinen sävel löytyy, kun selviää, että kumpikin pitää räiskintäpeleistä. He intoilevat pitkään Overwatchista, ja vieressä Lammio ja Kotilainen pyörittelevät heille silmiään.

“Eikö siul oo aveccii?” Rahikainen kysyy Hietaselta.

“Veran ja Villen kans mää olisi mut Vera o tual jossai oma osastosa poruka kans ja Villel o työjuttui. Kyl seki viel tule koha ehtii tän.”

Illan edetessä orkesteri alkaa soittaa kovempaa ja ihmiset alkavat olla sen verran humalassa, että päätyvät tanssilattialle. Osa tanssii perinteisen suomalaisen jäykästi, osa vapaasti ja itselleen ja toisilleen nauraen. Pian kuvankaunis, tummatukkainen nainen ilmestyy ihmisjoukosta vetäen perässään pitkää vaaleaa miestä.

“Urho!” hän huikkaa, ja mieskin hymyilee.

Hietasen kasvot kirkastuvat, ja hän lähtee iloisesti kun nainen, ilmeisesti Vera, vetää hänet ja sen toisen tanssilattialle. He muodostavat pienen piirin, joka pyörähtelee musiikin tahtiin niin luontevasti, että tämä ei voi olla ensimmäinen kerta. Hietasen käsi lepää tuttavallisesti toisen miehen alaselällä ja Vera hymyilee heille hellästi heidän kadotessaan väkijoukkoon.

“Pittäisköhän meijänni käyvä vähän pyörähtellee tuol?” Rahikainen ehdottaa.

“Ei todellakaan”, Lammio tyrmää ajatuksen. “En ole tarpeeksi humalassa sellaiseen.”

“Sehän meijän pittää korjata”, Rahikainen päättää, ja lähtee hakemaan lisää juotavaa.

Kun hän palaa kantaen pientä tarjotinta, jolle on kasannut kolme viinilasia ja kolme kuppia glögiä, Sinkkonen on liittynyt Lammion ja Kotilaisen seuraan. Hän näyttää rasittuneelta ja hänellä on kädessään liian täyteen kaadettu punaviinilasi. Hänen pukunsa on ihan kiva, mutta huoliteltu vaikutelma kärsii vinossa olevista kauluksista. Solmiokin on kurtussa ja hiukset pystyssä. Mitähän ihmettä hänelle on käynyt?

Rahikainen laskee tarjottimen pöydälle ja istuu takaisin Lammion viereen.

“Terve, Sinkkonen”, hän sanoo.

Sinkkonen tervehtii takaisin poissaolevasti, ja tajuaa vasta hetken kuluttua tilanteen epänormaaliuden. Hän katsoo uudestaan hämmentyneenä Rahikaiseen ja sitten Lammioon, jonka hartialle Rahikainen on laskenut kätensä.

“Oletteko te”, Sinkkonen sanoo.

“Olemme”, Lammio vastaa.

“Ah. Olisi pitänyt tajuta silloin.”

“Niin no. Niin.”

“Onnea?”

“Kiitos.”

Rahikainen seuraa heidän keskusteluaan huvittuneena. Se on niin ilmeetöntä ja latteaa, mutta he tuntevat toisensa niin hyvin, ettei kaikkea tarvitse edes sanoa ääneen. Joku siinä on aika hellyyttävää, että Lammiolla on kaveri joka on yhtä kummallinen kuin Lammio itse.

Sinkkonen kulauttaa puolet viinistään kerralla ja vilkuilee hermostuneesti ympärilleen.

“Mikä on?” Kotilainen kysyy.

“Mielonen.” Sinkkonen madaltaa ääntään ja sanoo nimen kuin se selittäisi kaiken. Lammiokaan ei ihan näytä tajuavan. Rahikaisen vieressä Kotilainen peittää ilkikurisen virneen kädellään.

“Mitäs Mielonen?”

“No hän yritti… En tiedä, kai se oli vitsi, ei minulle tapahdu sellaista.” Sinkkonen punastuu. Ettei ilmassa vaan olisi työpaikkaromanssia?

“Miksi ei tapahtuisi”, Lammio tokaisee, vaikka näyttää hyvin epämukavalta. Hän nojaa olkapäänsä vasten Rahikaista, hakee kosketusta turvaksi ihmisiltä ja niiden suhdesotkuilta. Lammio laskee epäröivästi kätensä Sinkkosen hartialle, ja Rahikaisesta on kamalan söpöä, kuinka huono hän on tällaisessa. Rahikainen silittää hänen selkäänsä rauhoittavasti.

“Koska minä olen minä ja Mielonen… on Mielonen”, Sinkkonen sanoo, aivan kuin sekään selittäisi mitään. Lammio kohauttaa hartiaansa, nyökkää niin kuin se selittäisi. Voi luoja, mikä hölmö.

Rahikainen ei tiedä mistään mitään, mutta Sinkkonen näyttää niin surkealta, että ihan pahaa tekee. Nyt on pikkujoulut, kaikkien pitäisi olla iloisia. Rahikainen meinaa jo puuttua, kun hänen huomionsa kiinnittyy väkijoukossa harhaileva poikaan, joka äkkää heidät ja hymyilee humalaisesti.

“Hei!” tämä huikkaa ja tulee heidän luokseen. Sinkkonen punastuu ja painuu alemmas tuolissaan. Tämä on siis Mielonen.

Jos näistä kahdesta tulee jotain, Lammion tuskin tarvitsee enää hävetä ikäeroaan Rahikaiseen, kun vieressä on räikeämpi vertailukohta. Sinkkosen täytyy olla kohta nelikymppinen, mutta tuo poika näyttää aika tarkalleen Rahikaisen ikäiseltä.

Mielonen kiepauttaa yhden tuolin ympäri ja istahtaa siihen hajareisin niin, että voi laskea käsivartensa tuolin selkämykselle ja nojata leukansa niihin.

“Sinkkonen”, hän aloittaa lievästi sammaltaen, “Minä haluun pyytää anteeks. En tarkottanu säikyttää.“

Hänellä on sellainen koiranpentuilme, että Rahikaistakin säälittää.

“En minä. Sitä”, Sinkkonen mutisee. “Sinä olet humalassa.”

“Niin oon! Ihan liian! Sie voisit suattaa miut kottiin ja huolehtii että pärjään”, Mielonen virnistää, ja Sinkkonen äännähtää tuskaisesti. Mielonen hymyilee huvittavan rakastuneesti ja kallistuu tuolissaan holtittomasti Sinkkosen suuntaan. Hän valuisi suoraan lattialle, ellei ahdistuneen näköinen Sinkkonen ottaisi häntä kiinni.

Lammio juo viininsä loppuun ja kääntyy Rahikaisen puoleen.

“Mitä jos sittenkin mennään tanssimaan. En kestä enempää tätä.”

Rahikainen myöntyy mielellään. Hän tarttuu Lammion käteen ja vetää hänet ylös.

“Olkaa kiltisti”, Lammio käskee, ja Sinkkonen punastuu entisestään.

Rahikainen ja Lammio jättävät muut oman onnensa nojaan ja lähtevät tanssimaan. Parhaillaan soiva kappale on hidas, balladiversio jostain joululaulusta, jonka nimeä Rahikainen ei muista, mutta jonka mukana hän osaa hyräillä. Lammio vetää Rahikaisen lähelleen, ja he kietovat kätensä toistensa ympärille. Lammio on lämmin häntä vasten, ja tässä on vielä uutuudenviehätystä; on uskomatonta saada olla näin lähellä häntä tällä tavalla ihmisjoukon keskellä.

Rahikainen näkee syrjäsilmällä, kuinka huolestuneen näköinen Sinkkonen saattaa hihittävän Mielosen ulos huoneesta.

“Sinkkonen lähti saatille”, Rahikainen raportoi Lammiolle, joka huokaisee syvään.

“Sinkkonen osaa kyllä pitää näppinsä kurissa, mutta en nyt tiedä oliko yhtään järkevää tehdä tuota noin näkyvästi…”

Lammio ajattelee aina niin paljon sitä, mitä muut ajattelevat. Pelkää niin paljon huhuja ja maineen menemistä. Tätäkin hän odotti niin kauhuissaan, mutta tämä on mennyt ihan hyvin.

Rahikainen näkee kyllä muutaman ihmisen katsovan heitä vähän vinoon tanssilattian reunalta. Yksi niistä näyttää olevan se Karjula, mikä kieltämättä on hiukan huolestuttavaa, mutta loppujen lopuksi kukaan ei voi heille mitään.

Suurinta osaa ihmisistä ei edes haittaa, eikä Lammio ole tämän asian kanssa yksin. Rahikainen laskee kaksi, mahdollisesti kolme naisparia, ja yhden miesparin. Lisäksi heidän lähellään hän näkee Hietasen, joka keinuu onnellisen näköisenä kahden partnerinsa kanssa. Tiedä sitten, mikä heidän asetelmansa on, mutta ainakin sen huomaa, että kaikki antavat heidän olla.

Lammio ei tällä hetkellä edes näe mitään sellaista, sillä hän katsoo vain Rahikaiseen. Hän kohtaa Rahikaisen katseen varmana ja häpeämättä, ja hitto, hän on parasta mitä Rahikaiselle on koskaan tapahtunut.

Rahikainen kohentaa otettaan Lammion vyötäröllä, silittää tämän selkää. He keinuvat hiljakseen musiikin tahtiin, ihmisten ympäröimänä mutta omaan pieneen maailmaansa sulkeutuneina. Kappale vaihtuu, ihmisiä lähtee ja uusia tulee tilalle, mutta Rahikainen ja Lammio pysyvät paikallaan.

Valoja on jossain välissä himmennetty, ja ulkona suurten ikkunoiden takana sataa lunta. Alkoholi hämärtää näkökentän ja tajunnan reunoja, mutta Lammion Rahikainen näkee selkeästi. Jokaisen tumman silmäripsen ja jokaisen harmaan ja hopean sävyn hänen silmissään.

“Kiitos, että pyysit minnuu tänne”, Rahikainen kuiskaa.

“Kiitos, että tulit”, Lammio vastaa.

Rahikainen kallistaa päätään hiukan ja katsoo Lammiota lämpimästi silmiin.

“Mie…”

Hän haluaisi sanoa sen. Kolme pientä sanaa, jotka hän on ajatellut tuhat kertaa, muttei koskaan sanonut ääneen. Se on loppujen lopuksi niin pieni asia, eikä sillä tässä vaiheessa pitäisi olla mitään väliä. Täytyyhän Lammion tietää, hänen täytyy tuntea se kaikissa kosketuksissa ja nähdä se siinä, kuinka Rahikainen haluaa jatkuvasti olla hänen kanssaan, vain hänen kanssaan.

Lammio hymyilee, ei kysy mitä hän tarkoittaa. Koska hän ymmärtää, koska nyt ei ole sen aika, koska hän haluaa kuulla sen kun he ovat kaksin ja selvin päin? Rahikainen ei ole varma, eikä hän myöskään kohta enää välitä, kun Lammio nostaa kätensä hänen olaltaan ja liu’uttaa sormensa hänen hiuksiinsa. Lammio näyttää täydelliseltä nostaessaan leukaansa vaativasti, ja Rahikainen antaa heidän huultensa painua kevyesti yhteen.

Lammio sulkee silmänsä ja takertuu Rahikaiseen kuin pelkäisi, että heidät yritetään erottaa, että joku repii Rahikaisen hänen luotaan. Mitään sellaista ei kuitenkaan tapahdu; maailma ei lopu, kukaan ei huuda tai osoita. He ovat vain kaksi miestä, jotka seisovat tanssivan ihmismassan keskellä paikoillaan ja suutelevat toisiaan.

#kukot tunkiolla #tuntematon sotilas #ahvenasquad #joulukalenterific #sinut vain ja aikaa #lammio #rahikainen #miekkonen #ha! oon iha kikseis että vihdoinkin saan tägätä jotain tuolla #mielonen #sinkkonen #raili kotilainen #sarastie #hietanen #vera #koskela #mikskäs tätä shippiä nyt kutsuu? koskiverho? #koskiverho #vee writes #my fic #fic #luukku 15

[mieoleahvena]

Tuntsa Goes Tylypahka, osa 3

AO3-linkki: https://archiveofourown.org/works/16849810/chapters/39725880 Edellinen osa: https://mieoleahvena.tumblr.com/post/180798265043/tuntsa-goes-tylypahka-osa-2 ***

OSA 3 – Ilta ”Ensiluokkalaiset tänne! Teitin tartteis nyt seurata perässä”, huuteli Koskela ennen kuin koltiaiset ehtisivät karata syvemmälle linnaan harhailemaan ja hymyili hyväntahtoisesti innokkaana aivan viereen tunkeneelle Hietaselle, joka hoilasi huonolla lauluäänellä jotakin omaa keksimäänsä Puuskupuhista kertovaa sävelmää Voiton hyräillessä samaa niin kaukana veljestään kuin suinkin enää kykeni. ”Nähdään oleskeluhuoneessa”, Määttä huikkasi vielä, liittyi sitten neljäsluokkalaisen puuskupuhin Vanhalan, joka oli niin ikään heidän ystävänsä, seuraan ja lähti samaa matkaa salista tämän, Rokan ja muiden rötöstelijöiden kanssa. Rohkelikkopöydän luona Tassu koetti kärsivällisesti paimentaa ensiluokkalaisia oikeaan suuntaan, mutta varsinkin Hauhia ja Asumaniemi sinkoilivat sinne tänne lainkaan valvojaoppilaansa ohjeita kuuntelematta. ”No niin, ovatko kaikki koossa? Hyvä. Tulkaahan sitten, Lyyti ja minä viemme teidät Puuskupuhin oleskeluhuoneeseen.” Lyyti oli toinen Puuskupuhin uusista valvojaoppilaista ja sataprosenttisen ihastunut Rokkaan, kun taas tämän paras ystävä Tyyne, joka myös oli viidesluokkalainen puuskupuh, katseli puolestaan Tassun perään. Jonkinlaisessa epävirallisessa suhteessa nämä pariskunnat olivatkin, ja samoin Korpinkynteen kuuluva kolmasluokkalainen Sirkka pyöri hyvin tiiviisti Kariluodon kanssa. Koskelaa eivät suhteet kiinnostaneet, vaikka tuo kaikille aina ystävällinen puuskupuh oli omaksi hämmästyksekseen melkoisen suosittu. Hän ei ollut tottunut lukemaan ihailua kanssaopiskelijoistaan samalla tavalla kuin hurmaajaystävänsä Rahikainen, nauroi vain joka kerta kun tämä siitä huomautti ja totesi perään, että opiskeluun hänen tulisi keskittyä pitääkseen arvosanansa juuri keskiverron yläpuolella kuten tähänkin asti. Rahikainen itse oli kunnon pelaajamies, joka taitoi puhumisen ja jolla riitti sekä tyttöjä että poikiakin joka sormelle, ja hänen rinnallaan Koskelan taitamattomuus tuli heti esille. Paljon Koskelan kokemattomuudesta kertoi sekin, ettei tämä ollut huomannut Hietasen häneen silläkin hetkellä suuntaamia ihailevia katseita, joita poika ei missään määrin edes yrittänyt tai tajunnut yrittää peittää. Ei hän tosin olisi toista rohkaissut vaikka olisi nähnytkin, Hietanen kun oli aivan liian nuori ja Koskela piti tätä Voiton vuoksi heti kuin veljenään. Koskela oli sellainen tavallisen näköinen poika, ei mitenkään erityisen komea mutta hyvännäköinen kuitenkin, ja mukava ja toiset huomioon ottava luonne sinetöi loput joka äidin unelmavävystä – tavallinen ja hiljainen, teki mitä piti ja yleensä enemmänkin, yritti aina parhaansa. Helposti lähestyttävä ja helposti ihastuttava, ja aivan varmasti joka tytön unelmavalinta sinä vuonna jälleen kerran pidettävien kolmivelhoturnajaisten yhteydessä järjestettäviin joulutanssiaisiin. Lyyti ja Koskela johdattivat pienet ensiluokkalaiset portaita alas pohjakerroksen keittiökäytävään ja siitä oikealla sijaitsevaan tynnyrien täyttämään nurkkaukseen. ”Katsokaa tarkkaan”, Koskela pyysi ja etsi pinon toisiksi alimmalta riviltä sen keskimmäisen tynnyrin, ”naputtakaa tätä taikasauvallanne niin, että rytmi on sama kuin sanoessanne ’Helga Puuskupuh’” – Koskela naputti näytteeksi seinää omallaan – ”näin ikään. Muuten saatte annoksen etikkaa päällenne. Ei siinä oikeastansa muuta ole. Haluaisitko sinä kokeilla, Urho?” Hietanen oli seisonut aivan Koskelan vanavedessä ja oli selvästikin otettu hänelle suodusta suuresta kunniasta. Poika astui leveästi hymyillen tynnyrien eteen, toimi Koskelan ohjeiden mukaisesti ja onnistui kaikkien helpotukseksi ensi yrittämällä. Tynnyrit siirtyivät ja keskeltä paljastui pyöreä puuovi. ”Hyvin tehty”, Koskela kehui ystävällisesti, avasi oven ja kömpi aukosta sisään muiden puuskupuhien jo valmiiksi täyttämään oleskeluhuoneeseen. ”Tulkaahan sitten ja olkaa varovaisia, ettette lyö päätänne ovenkar – mitä minä Urho juuri sanoin?” Koskela huokaisi päätään pudistellen, Voitto tirskui ja Hietanen piteli ällistyneenä otsaansa oviaukkoa ihmetellen. Kun loput ekaluokan enkelit oli ohjattu sisään ja enemmiltä loukkaantumisilta vältytty, sulki Lyyti oven perässään. Puuskupuhin oleskeluhuone oli matalan kattonsa luoman vaikutelman vuoksi kuin jonkinlainen tädin tupa. Se oli kokonaan puinen, maan tasalle ulottuvat ikkunat ja tynnyrimäiset ovet olivat jokainen pyöreiksi kaiverrettuja, ja kaikille seinustoille oli aseteltu tuoreita kukkia. Puuskupuhin värien mukaisesti upottavat sohvat ja pehmeän tuntuiset lattiamatot olivat kirkkaan keltaisia, kun tyynyt ja kirjailut taas olivat saaneet mustan sävyn. Opiskelua varten varattuja pöytiä ja tuoleja näkyi siellä täällä, ja ison tilan kruunasivat vielä Helga Puuskupuhin muotokuvataulu ja kuumaa hohkaava takka. Kellariin rakennettu oleskeluhuone oli luonnollisestikin lämpimämpi kuin tornien huoneet. ”Näettekö nuo kaksi ovea tuolla vastapäisellä seinustalla? Oikealta mennään poikien makuusaleihin, vasemmalta tyttöjen. Teitin tavaranne on tuotu sinne valmiiksi, valitsette sitten itse sänkynne. Nukkumaan pitäisi kyllä sääntöjen mukaisesti kymmeneen mennessä suunnata, mutta ei sitä kukaan sillä lailla valvo, joten vastuu ja päätösvalta on teitillä itsellänne. Ensiluokkalaiset oleskeluhuoneisiin viimeistään seitsemältä illalla, eikä poistua saa ennen aamukuutta. Aamiaista on tarjolla puoli kahdeksasta yhdeksään, ja kahdeksan aikoihin professori McGarmiwa jakaa lukujärjestykset. Jos kysyttävää tulee tai tarvitsette muuten apua, nykäiskää rohkeasti hihasta, sitä varten valvojaoppilaat ja muutkin täällä ovat”, Koskela päätti puheensa. Ympäriltä kuului hyväksyvää muminaa ja ensiluokkalaisten joukko alkoi hiljalleen hajaantua ympäriinsä. Monet heistä ja muistakin oppilaista suuntasivat suoraan sänkyyn. ”Vaan en tiedä sinusta, mutta minä olen aika poikki”, Määttä haukotteli takan ääressä. ”Taitaa makuusali kutsua minuakin. Tuletko sinä?” ”Tulen pian perässä, käyn vain ensin kylvyssä”, Koskela sanoi. Päätä oli yhtäkkiä alkanut jomottaa ja Koskela halusi päästä jonnekin rauhaan uppoamaan omiin ajatuksiinsa, käsittelemään päivän tapahtumia. ”Hyvää yötä”, Määttä toivotti. Hetken ajan Koskela näki tämän silmien kaventuvan pojan tajutessa jonkin häiritsevän parasta ystäväänsä, mutta Määttä ei silti sanonut mitään. Koskela arvosti sitä. ”Öitä.” *** Koskela oli itsekin uupunut päivän rasituksista, mutta jaksoi kuitenkin suunnata mukavuuksien perässä viidennessä kerroksessa sijaitsevaan valvojaoppilaiden kylpyhuoneeseen, missä oli jo kerran aiemminkin päässyt käymään Rahikaisen murtauduttua sinne huvikseen heidän kolmantena vuotenaan. ”Kuusamaköynnös”, hän ilmoitti ovella ja astui peremmälle. Rokalla ja Tassulla oli ilmeisestikin ollut sama ajatus, sillä he lojuivat jo valmiiksi vieri vieressä suuressa ammeessa vaahdon ympäröiminä. ”Jaaha, olisi pitänyt arvata.” ”Täälhä myö”, Rokka huikkasi iloisesti. ”Olehan Antti varovainen täällä käymisen kanssa. Tietääkseni sinä et valvojaoppilaan pestiä saanut”, Koskela muistutti vessakopin seinän läpi riisuutuessaan ja vaihtaessaan uimahousut päälle, ”äläkä lipsauta salasanaa muille.” ”Ehä mie”, sanoi Rokka viattomasti, ”mut Janne, hälle mie en kertont mut jostain hää sen kuul ja mie luulen jot nyt sen tietäät Lehto ja Määttäkii. Yhteisel matkal tyrmiin ehtii jakkaa vaik millassii salaisuuksii.” ”Täytyypä kysyä Määtältä lisätietoja asiasta”, totesi Koskela ja kipusi seuraksi ammeeseen. Tassu oli alkanut pestä hiuksiaan, mutta Rokka ei antanut hänen tehdä sitä yksin vaan valeli saippuaa toisen päälaelle. Koskela oli sulkenut silmänsä ja nojasi nyt niskaansa takakenossa ammeen reunaan, eikä siksi huomannut Tassun tarkkailevan häntä ennen kuin tämä kysyi: ”Uotkos sie Ville ihan kunnossa?” Koskela käänsi katseensa jälleen Rokkaan ja Tassuun ja hieroi hetken kasvojaan kuin kysymys sillä katoaisi. Viimein hän huokaisi ja myönsi: ”Outo tunne vain, mutta ei siinä mitään. Olen vain väsynyt.” Rokka katsoi Koskelaan tiiviisti ja kallisti päätään. ”Muistatha sie mitä tapahtuit viimeks ko siul ol outo tunne?” Koskela nyökkäsi. Muistihan hän, liiankin selvästi. Ei tosin olisi välttämättä halunnut ajatella sitä. ”Sitähä mie vaan jot kai sie sit kerrot ies jollekulle meist jos jottain taas tullee?” ”Juu.” Rokka viskasi häntä valkoisella kumiankalla, jonka muodonmuutoksissa erityisen lahjakas Tassu oli aiemmin päivällä pikkulinnusta loihtinut. Koskela nauroi ja taikoi sitten elottoman takaisin eläväksi.

#tuntsagoestylypahka #tuntematon sotilas

[finnishfun]

Elämä on mukavaa - Life is nice

I found this series as a very good immersion exercise so I wanted to rewatch and do a kinda transcript-translation while learning new words.

Characters:

Timppa, Irja and their daughter Elina (and Kef, their dog)

Ulla, Jouko and their daughter Aino - the neighbours

Sirppa, Elina’s childhood friend

Saku, Elina’s eventual boyfriend

#1: Elinan yllätys - Elina’s surprise

Timppa is fixing Elina’s bike and meets Jouko.

- Terve, Timppa!  Hi, Timppa!

- Terve, Jouko!  Hi, Jouko!

- Polkupyörän keväthuolto.  Spring bike fix?

- Joo.  Yes.

- Siihen käy jakoavain.  You need a wrench there.

- Joo. Antasitko sen? Se pienempi jakoavain!  Yes. Can you pass it to me?  [Jouko gives him the big wrench] The smaller one!

- No ni, hyvä tuli.  Good!

Irja is preparing coffee. Timppa is testing the bike outside.

- Se on liian matala. Nosta nyt ainaki kymmenen senttiä. It’s too low. Adjust it 10 centimeters.

- Ei tarvitse nostaa. Satula on justiin hyvä Elinalle.  It doesn’t need to be higher. The saddle is good for Elina.

- Ai, Elinanko tämä onkin?  Oh, it’s Elina’s?

- Juu. Minä joka kevät korjaan pyörän Elinalle.  Yes. I fix her bike every spring.

[Irja calls Timppa on his mobile]: Kahvi on pöydässä.  Coffee is on the table.

- Joo, joo. Tullaan, tullaan. Lähetääs, Jouko, kahville.  Yes, yes, we’re coming. Let’s go have coffee.

- No mikä ettei.  Why not?

They go inside to have coffee

- No niin, Elinan pyörä on nyt kunnossa.  Elina’s bike is fine.

- Hyvä. Olkaa hyvät. Good. Here you go.

- Kiitos. Thanks.

- Timppa! Kaksi sokeria riittää.  Timppa! Two sugars are enough.

- Muutama sokeri. A few sugars.

- Usko nyt minua, sinun kolesterolisi.  Believe me, your cholesterol.

- Tiedän, tiedän.  I know, I know.

- Se viineri on Elinalle. Ota sinä pullaa.  That pastry is for Elina. Have buns.

[Jouko suddenly remembers he has to go home]

- Ei, mutta.... meillä on ruoka pöydässä.  We have food ready at home.

- Sano Ullalle terveisiä. Say hi to Ulla!

- Joo. Kiitos vaan ja hei.  Sure. Thanks and bye.

- Hei. Bye.

- Täällä pihalla on joku pakettiauto.  There is a van outside.

- Mun kaikki työkalut on siellä.  All my tools are there.

Elina arrives.

- No moi! Hi!

- Elina, sinäkö? Terve, tyttö.  Elina, is that you? Hello, girl!

- [Jouko] Minä tästä menenkin. Että hei vaan.  I’m leaving. Bye.

- Hei, hei. Kenen tuo paku on? Bye. Who’s van is it?

- Hei äiti. Hi, mum.

- Hei. Elina rakas. Isän kanssa just juodaan kahvia. Otatko sinäkin?  Hi, Elina darling! We were just having coffee with dad. Would you like some?

- Otan, kiitos. Kiitos, riittää.  Yes please. Thanks, enough.

- Ole hyvä. Otatko sokeria?  Here you go. Would you like sugar?

- Ei kiitos. No thanks.

- Elina, mikä pakettiauto tuo on?  Elina, what van is that?

- Se on Sirpan paku. It’s Sirppa’s.

- Sirpan? Siis, sen sinun lapsuudenkaverisi.  Sirppa? Yes, your childhood friend.

- Just sen. That’s her.

- Niin, mutta tuo auto on... Yes, but the car is...

- Muuttoa varten. Siitä mun pitääkin puhua.  For moving. That’s what I need to talk to you about.

- Mutta vastahan sinä muutit - Suomeen.  But you just moved back to Finland.

- Minnekäs minä nyt sitten lähetän sinulle ruisleipää?  Where do I send rye bread to you now?

- Ei sinun tarvitse lähettää. Minä muutan Kuopioon.  You don’t need to send. I’m moving to Kuopio.

- Kuopioon? To Kuopio?

- Perustan sinne Sirpan kanssa ravintolan. Sirpalla on rahat ja minä osaan ravintolahommat. Mä lähden jo huomenna. Sori kun tämä tuli...  We’re opening a restaurant there with Sirppa. She has money and I know the restaurant job. I’m leaving tomorrow. Sorry this came...

- Huomenna! Tomorrow!

- Niin pian? Juuri kun minä sain sinun pyöräsi valmiiksi.  So soon? When I just finished your bike.

- Mutta voinhan minä ottaa sen Kuopioon. But I can take it to Kuopio.

Irja helps Elina pack.

- Tässä on vielä pari kuvaa.  Here are some more photos.

- Kiitos. Äiti, saanko minä ottaa tämän pöydän mukaan?  Thanks. Mum, can I take this table?

- Ota vaan. Sure, take it.

- Kiitos. Se on hyvä muisto mummusta.  Thanks. It’s a nice memory of grandma.

- Niinhän se on. It is.

- Elina. Kerro vähän lisää siitä Kuopiosta.  Elina, tell us some more about that Kuopio.

- Se on aika nopea ratkaisu mullekin.  It’s a quick solution for me.

- Niin. Yes.

- Sirpa sai suuren perinnön ja sijoittaa sen ravintolaan. Mutta hän ei tunne taas bisnesta. Ja minullahan oli se ruokapaikka Lisabonissa.  Sirppa inherited a lot of money and invested it into this restaurant. But she doesn’t know about business. And I had that food place in Lisbon.

And so the parents are satisfied that their daughter made the right decision. Or are they...?

New words:

jakoavain - wrench satula - saddle paku (pakettiauto) - (delivery) van homma - job, work ratkaisu - solution, answer perintö - inheritance sijoittaa (+elative) - to invest in sth

#finnish #elämä on mukavaa

[thestudent01390-blog]

Asiakaspalvelua chatbotilta

Jostakin artikkelista luin, että eräs pääkaupunkiseudulla oleva yritys luopuu suorasta asiakaspalvelusta, vaan jättää tehtävän robottiteknologialle. Jäin pohtimaan artikkelia ja mieleeni tuli, että milloinkohan saamme lukea artikkeleja toisinpäin, esimerkiksi: ”Pasilassa oleva vakuutusyhtiö tarjoaa asiakkailleen edelleen asiakaspalvelua ihmisen välityksellä!” Ihmiset ryntäisivät asioimaan palvelussa, ihan vain sen takia että kokisivat tämän unohdetun palvelumuodon. Seuraavassa tekstissä kirjoitan tämän asian tiimoilta, ja pohdin nykypäivän chat-asiakaspalvelua, niin ihmisen ylläpitämän kuin robotin hallinnoiman.

Verkkokauppa-chat on varmasti meille kaikille tuttu asia. Minut henkilökohtaisesti alkaa ärsyttämään heti, kuin ponnahdusikkunasta nousee chat-ikkuna ja avaa keskustelun kanssani. Voin rehellisesti sanoa, etten ole koskaan kokenut onnistunutta palvelua chat-palvelun kautta, oli se sitten ihmisen tai robotin ylläpitämä.                                                                       Ajatus toki hieno, mutta valitettavasti käytännöllisyys on vielä hyvin alkeellinen. Uskon kuitenkin, että tulevaisuudessa ajatuksen/toiminnon hyvät puolet tulevat paremmin esille. Tätä ennen voisin vai pohtia näitä tulevia hyviä puolia.

Chat-palvelu ihmisen ylläpitämänä. Henkilökohtaista palvelua haluavat alaa tai käyttötarkoitusta katsomatta kaikki. Näin ollen mitä paremmaksi asiakaskokemuksen yritys pystyy tarjoamaan, sitä helpommin asiakkaat löytävät heidät. Tähän tarkoitukseen chat-palvelu voisi olla erinomainen. Paikasta riippumatta asiakas voisi saada henkilökohtaista palvelua ja auttamaan erinäköisien ongelmien kanssa. On satoja tilanteita, jossa asiakasta voidaan auttaa ja palvella henkilökohtaisella tasolla. Lisäksi kuluttajan johdattaminen juuri tämän yrityksen asiakkaaksi on mahdollista tämänkaltaisen palvelun myötä. Valitettavasti en ole itse vielä tähän päivään saakka kokenut näitä mahdollisia hyviä puolia. Kokemukseni koostuvat muutamista kerroista, joissa olen oikeasti tarvinnut apua.                                                                          Homma ei toiminut alkuunkaan. 30min jonotusaika, joka oli todellisuudessa 43min, jonka jälkeen yhteys palvelimeen katkesi. Uutta matoa koukkuun, noin puolentoista tunnin kuluttua sain vapautuneen asiakaspalvelijan. Tulos: “suosittelemme teitä menemään lähimpään konttoriin ja käymään asiaa siellä läpi, emme pysty tässä asiakaspalvelussa teitä auttamaan”. Lähin konttori suljettu. Tähän kohtaan voin sanoa, ettei ollut kyse kovin suuresta asiasta.

Olisiko automaatioteknologiasta esimerkiksi apua näihin pitkiin jonotusaikoihin. No, kyllä osittain, mutta kokemukseni robotti chat-palvelusta ovat tyssänneet jo alkumetreillä, kun olen yrittänyt kysyä ensimmäistä kysymystä, niin tuloksena oli vastaus: En osaa valitettavasti vastata kyseiseen kysymykseen, olkaa hyvä ja odottakaa seuraavaksi vapautuvaa asiakaspalvelijaa.                                 Tässäkin tapauksessa uskon kuitenkin, että tulevaisuudessa tämä voi olla oikeasti toimiva palvelu, joka nopeuttaisi asioimista paikasta ja ajasta riippumatta. Tämä olisi valtava etu ihmisille, sillä elämme 24/7 yhteiskunnassa, jossa töiden tai asioiden hoitoon tarvitsemme yhä useammin palvelua ajasta riippumatta.

Pahoittelen hyvin kantaaottavaa kirjoitustani, mutta valitettavasti kokemukseni tämän kaltaisista palveluista ovat saaneet minut näkemään punaista joka kerta kuin ponnahdusikkuna avautuu.:)

Tässä muutama chat-palvelu rohkeille jonottajille ja yksinkertaisia kysymyksiä omaaville lukijoilleni :)

Lähteet: https://www.if.fi/henkiloasiakkaat/asiakaspalvelu/verkkopalvelut/chatbot-emma

https://viksu.lumme-energia.fi

ja https://www.nordea.fi/henkiloasiakkaat/palvelumme/verkko-mobiilipalvelut/helppo-asioida.html

[turinametsa]

Yöperhoset (Hietala osa 8)

Yöperhoset

Genre: Rakkaus, nuoret

Hahmot/paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon miähiä (mainintana)

Fandom: Tuntematon Sotilas, modern AU (eräänlainen nuoriso-AU)

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia. VAROITUKSENA: mainintaa itsetuhoisuudesta,  huumeidenkäytöstä ja väkivallasta, kuten myöskin seksistä.

Kirjoittaja: Se, joka jaksaa turinoida metsassa, eli Turinametsa

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172692261562/s%C3%A4rjetyt-hietala-0sa-7

Osa 8

Tuntui siltä, että elämässä olisi ollut taas kerran jotain elämisen arvoista. Hän ei enää edes ajatellut käyttämiään aineita, ellei jossain tullut huumeista puhetta. Urhon olemassaolo ja läheisyys auttoi vieroitusoireisiin, ja aina, kun Vilho vaikutti siltä, että menisi ja hommaisi jotain, Urho löysi juuri oikeat sanat vaikuttaakseen miehen päätöksiin.

Ne sanat eivät koskettaneet Vilhon omaa terveyttä, vaan Urhoa. Urho siis käytännössä kiristi toista, mutta tuon takia Vilho oli valmis tekemää mitä tahansa. Ja sen Urho tiesi, kun heitteli päättömiäkin uhkauksiaan.

Eräänä iltana he olivat istuneet huoneistonsa olohuoneessa kaikessa rauhassa, kunnes Vilho oli maininnut jotain "kaman" ostamisesta. Urho oli noussut samoin tein sohvalta, ja toisen ihmetellessä kulkeutunut parvekkeen ovelle.

"Jos sää et lopet tollast, mää lupaan hypät alas!"

Oven poika oli repäissyt auki ja astunut parvekkeelle. Se oli saanut Vilhonkin nousemaan.

"Hyvä on", Vilho oli sanonut miettimättä. "Mä lopetan. Tule tänne...."

Kun Urho ei ollut liikahtanut suuntaan eikä toiseen, oli Vilho astunut hänen luokseen sydän tykyttäen, kiskonut lähelleen, yrittänyt suudella, mutta sitä Urho ei ollut antanut tehdä.

Siitä Vilho oli tiennyt, etteivät he olleet niin ehjiä, kuin hän oli luullut.

Joka ilta Vilho oli yrittänyt saada Urhosta sellaista otetta, ettei poika vahingossakaan olisi päässyt irti. Mutta Urhosta oli tullut liukas ja etäinen, aina tuo pujahti jollain tapaa kauemmas hänestä, sanoi jotain, mikä sai Vilhon vetäytymään, tai karkasi kirjaimellisesti tilanteesta.

Tietenkin se kirpaisi. Se oli kuin suolaveden kaatamista paljaisiin, irvisteleviin haavoihin.

Vilho syytti siitä suoraan itseään, sillä mistä hän olisi tiennyt, kuinka Urho joka ikinen yö oli itkenyt  - itki vieläkin – toista kaivaten. Olisi ollut liian outoa ja kivuliasta noin vain painautua taas toista vasten, halata ja suukottaa, edes hipaista, kun tiesi, mitä toinen oli tehnyt. Urho ei halunnut itkeä Vilhon nähden, sillä se olisi paljastanut kaiken sen, mitä hän oli kuluneiden muutamien kuukausien aikana kokenut.

Vilholta hän salasi sen kaiken, kiskoi hihansakin niin alas, kuin vain sai, ja piti myös huolen, että ne pysyivät alhaalla. Piti huolen, ettei Vilho nähnyt tai tiennyt mitään.

Tietenkin Vilho oli huomannut toisen käyttäytyvän välillä tavattoman oudosti. Jos hän otti poikaa ranteesta kiinni, kiskaisi Urho kätensä heti pois. Polttiko kosketus niin pahasti? Antoiko sähköiskun? Satuttiko?

Ei Vilho tiennyt, kuinka pahalta Urhosta tuntui. Eikä se kai ollut väliksikään.

**

Urho tunsi Vilhon hengityksen rauhoittuneen. Sohva tuntui ahtaalta ja sen nurkassa oli tukalaa. Hän ei ollut täysin varma, oliko toinen nukahtanut, jonka vuoksi hän ei uskaltanut liikkua. Hitaasti Urho vain siirsi kätensä niin, että sai silitettyä Vilhon hiuksia.

Ne olivat yhtä karkeat kuin aina, ja Urho muisti, kuinka hyvin niiden väri sopi Vilhon silmien väriin. Sellainen perusjurrikkahan Vilho oli, pellavapääpoika.

Se hieman huvitti. Sellainen elovenapoika.

Kun Vilho ei antanut merkkiään hereilläolostaan, rohkeni Urho tunnustelemaan toista tarkemmin käärittyään hihansa korkeammalle. Sitä kaikkea hän oli kaivannut. Vilhon jykevähköjä leukaperiä ja selvästi erottuvia poskipäitä. Suoraa nenää. Leuassa taisi olla hienoista parransänkeäkin.

Sais ajaa pois, Urho mietti tiukasti, mutta hymy kaartui pakostakin hänen huulilleen. Lopulta hänen oli pakko nauraa.

Urhon nauru oli hiljaista kikatusta, mutta niin riemastunutta, että Vilho säikähti herätessään siihen. Urho vain jatkoi nauruaan ja Vilho kuunteli sitä sydän hakaten. Nytkö se sekosi?

Hetken Vilho epäröi, mutta silti hän avasi suunsa:

"Sä...naurat."

Urho hiljeni kuin sulake olisi palanut, ja Vilho huomasi tuon ahdistuvan ja pyrkivän kauemmas. Hän otti äkkiä Urhoa ranteesta kiinni, mutta joutui irrottamaan heti, kun Urho ähkäisi kivuliaasti. Vetäydyttyään Vilho huomasi, että Urho katosi jo olohuoneesta. Kuulosti menevän makuuhuoneeseen.

Vilho ei pystynyt antaa asian olla, vaan lähti perään. Onneksi Urho ei ollut tajunnut tai muistanut painaa ovea lukkoon saakka.

Vilho yritti avata oven mahdollisimman hiljaa, ja näki jo sen raosta Urhon istumassa kyyryssä sängyn vieressä. Juuri sillä hetkellä hän myös huomasi Urhon ranteet, ja niitä peittävät viirut. Hyvä ettei hän meinannut lyödä ovea kiinni.

Sydämen lyönnit kiihtyivät entisestään.

Ei.

Ei sen niin pitänyt mennä.

Kyyneleet kirvelivät Vilhon silmäkulmissa. Voi saatanan saatana!

Hän yritti pakottaa itsensä rauhoittumaan, ja vaikkei hän siinä täysin onnistunut, hän avasi oven kunnolla ja astui sisään huoneeseen. Urho kuuli hänen tulonsa ja hätäisesti kiskaisi hihansa alas.

Vilho istahti toisen viereen ja sillä hetkellä kyynel vierähti hänen poskelleen. Siitä se valui leualle, jokin karkea kohta sai sen liikeradan kaartumaan vinoon, ennen kuin se tipahti paidalle.

He molemmat olivat hiljaa. He molemmat kuulivat sydämiensä lyönnit, ties vaikka toistensakin.

"Urho...", Vilho kähähti. Itku ei ollut kaukana, sen Urhokin erotti. Vilho otti häntä taas kädestä, saikin otteen, ja vaikka Urho puri huultaan yrittäessään irrottaa otettaan, piti Vilho kiinni.

"Mä nä...in..... Ei sun ois tarvinnu...."

"Mit....muka?"

"Miks sä teit näin itelles?" Vilho urahti kiskoessaan Urhon collegepaidan hihan ylös.

Urho painoi kasvonsa toiseen suuntaan ja Vilho huomasi, kuinka tuo nieleskeli pitääkseen itsensä ruodussa.

Vilho nosti kätensä Urhon poskelle, kun Urhon muurit murtuivat.

"Kyllä sä tiesit.... Että mä rakastan. Oon aina rakastanut", mies mutisi vetäessään itkevän pojan syliinsä. Urho vapisi holtittomasti, ei tiennyt, jäädäkö Vilhon suloiseen ja turvalliseen lämpöön, vai yrittäisikö karata.

Vilho otti pojan molemmat kädet käteensä ja toisella kädellään silitteli Urhon hiuksia. Niistä hän oli  aina yli kaiken pitänyt, sillä ne olivat niin ihanan pehmeät.

Lopulta Vilho painoi kevyen suukon Urhon kyynelistä märille huulille. Silloin hän tajusi itsekin itkevänsä täyttä häkää. Ei kai hänen sentään tarvinnut nyt käsitellä toista kuin hentoista lasilintua?

Koko kaipauksensa voimalla hän halasi poikaa, rutisti ja yritti viestittää kaikkea sitä, mikä oli olennaista.

Vilho asetti päänsä paremmin Urhon olkaa vasten ja kuiskasi vaimeasti nyyhkäisten:

"Sä oot niin helvetin tärkeä....Niin helvetin tärkeä."

Urhon hengitys hieman vinkui, kun tuo pyrki olemaan itkemättä ääneen.

"Äl....sano....Kyl mää tierän...."

"Rakastan sinua", Vilho parkaisi päin toisen kasvoja ja painoi otsansa Urhon otsaa vasten. Samassa Urho teki sen, mitä toinen ei edes osannut odottaa – Urho kiskaisi kätensä irti Vilhon otteesta, kietaisi ne Vilhon kaulaan ja suuteli. Hieman summanmutikassa, mutta pian huulet kohtasivat toisensa.

"Kyl määki...sua...."

"Mä en enää ikinä tee sulle niin."

Lupaus jäi kaikumaan ilmaan kuin tuulenhenkäys.

**

Vilhon pehmeä "aah" hukkui jonnekin kankaisiin. Urhoa hymyilytti. Vilho varmasti näytti kovin suloiselta punastellessaan Tomppalakanoita vasten. Vilhon posken lämpö viittasi niin selvästi miehen poskien punoitukseen, ettei Urho yhtään epäillyt sen mahdollisuutta.

Urho painoi päänsä Vilhon kaulalle estääkseen tuota kiemurtelemasta. Tietenkin toisesta tuntui hyvältä, mutta ei Urho halunnut toisen vaikuttavan tuskastuneelta.

Vahingossa hän puraisi miehen leuan ihoa hieman liian lujaa, ja naurahti hiljaa, kun Vilho taas säpsähti oudosti:

"Mik sul Ville oikkei o...."

Toinen ei saanut sanaakaan suustaan, mumahti vain puoliääneen:

"Ei...mikä..än...."

"Sää kiemurtele iha hirveäst....Etkai sää ny sentä viäl...."

Vilho katsahti pojan virnettä siristäen silmiään. Piru nautti siitä, minkälaisen olon hänelle aiheutti.

"No en!" Mies ähkäisi ja kiskaisi Urhon lähemmäs. Hän pyrki nataisemaan pojan korvaa. Niistä hän piti erityisen paljon. Samalla tavalla hän piti Urhon hiuksista (niitä hän sipaisi siinä sivussa hentoisesti) ja samalla tavalla hän oli pitänyt Urhon silmistäkin.

Vilho antoi käsiensä vaellella pitkin toisen selkää ja hartioita.

"Emmä estele.... Jos sä haluut niin pitkälle mennä", Vilho sanahti hiljaa Urhon korvan taakse. Se tuntui vain kevyeltä tuulenhenkäykseltä, eikä Urho ollut varma, oliko hän kuullut oikein. Vasta Vilhon seuraavat sanat varmistivat asian:

"Pitäshän sun päästä poikuudestas...."

Urho henkäisi ja mumahti jotain takaisin iskiessään huulensa Vilhon huulille.

--

Urho painoi päätään Vilhon leveälle rinnalle tasaillen hengitystään. Vilho silitteli hänen hiuksiaan vieläkin hieman vaivaantuneena. Mutta nyt se oli tehty.

Mies katseli kesäyön hämärässä Urhon kasvoille piirtynyttä hymyä ja hänen sydämensä sykähti oudosti. Hän painoi suukon poikuutensa menettäneen hiusten lomaan. Urho naurahti vaimeasti.

"Et sää voi kieltä stä, ettei se ois hyvält tuntunu!"

"No en kai...", Vilho hymähti ja jatkoi keskeytynyttä silittelyään.

"Siihe mallii vaikersit...."

"Älä viitti. Käytäskö suihkussa?"

Urho näytti menevän hämilleen.

"Täh? Suihkus....Mitä sää hölmöile?" Tuo ähkäisi ja nosti päätään. Vilho kurtisti kulmiaan hieman.

"Käytäs...."

"Voi eläm.... Mee sää jos sää halu. Emmää jaks noust."

"Eiku tuu säki", Vilho sanahti tiukemmin noustessaan. Urho ei kuitenkaan tehnyt elettäkään nostaakseen persettään vuoteesta. Vaaleampi huokaisi ja suorastaan raahasi hervottomaksi heittäytyneen Urhon mukanaan suihkuun.

--

Vilho kiskoi harmaat college-housut jalkoihinsa hymyillen huvittuneena. Kello lähenteli aamu kolmea. Onneksi oli lauantai, ja olihan Urholla tietenkin kesäloma, mikä tarkoitti sitä, ettei tuolla ollut kiire mihinkään.  

Urho makoili sängyllä venytellen ja haukotellen.

"Sää ole kyl iha ihmeelline äijä...."

"Olen vai?" Vilho naurahti ja oli tulla viereen, mutta juuri silloin huoneiston ovikello soi. Hämmästyneenä Vilho lähti avaamaan.

Ehkä se oli Lehto, joka ei kännipäissään ollut löytänyt kotiin? Tai Janne? Ehkä Yrjö ja Aatos olivat taas riitautuneet, ja jompikumpi etsi yöpaikkaa toisaalta?

Vilho väänsi lukon auki ja hänen katseensa kohtasi lyhyen, tummakulmaisen miehen katseen.

"Saatanan vasikka", mies murahti ja tunki sisään. Vilho kurtisti kulmiaan ja astui kauemmas.

Miehen silmät loistivat oudosti, ja lopulta Vilho tajusi tuon ottaneen jotain alkoholin lisäksi.

Lisäksi hän tunnisti miehen.

Rummo.

"Mitä sä...täällä teet?"

"Sun takia Teurastaja ampu pomon ja ittesä!" Rummo ärähti ja tönäisi Vilhon seinää päin. Vilho ei olisi uskonut noin pienestä miehestä löytyvän noin paljon voimaa, ja hän ähkäisikin tuskaisesti päänsä kolahdettua kovaa pintaa vasten.

Se ei riittänyt miehelle, joka painoi toisella kädellään Vilhon seinään kiinni ja alkoi lyömään.

Tajuntansa rajumailla Vilho vielä kuuli, kuinka pistoolin lukko napsahti.

"Saatanan rakki.... Tais jäädä viimeseks hetkekses...."

"Ville?"

Rummo säpsähti, vilkaisi paikalle saapuneen miehen suuntaan. Vilho vaikersi jotain irvistäen lattialla ja pyyhki suutaan verestä. Rummo jäykistyi hetkeksi paikoilleen. Ampua ei tosiaankaan voinut tälläisessä ympäristössä, jäisi heti kiinni.

Rummo otti puukkonsa vyöltään ja survaisi sen makaavan miehen kylkeen. Vilho taipui mutkalle, huusi tuskaisesti, kunnes jäi puremaan huultaan.

Ovi kävi.

--

Urho tunsi itsensä niin avuttomaksi.

Hän olisi voinut estää tuota kaikkea tapahtumasta. Jos hän olisi vain nähnyt, jos hän ei olisi sokea....

Hän tyrskähti ja hautasi päänsä polviinsa.

Hoitohenkilökunta oli juuri saapunut ja Vilhon kyljen verenvuotoa yritettiin hiljentää. Vilho mutisi välillä jotain sekavaa ja huohotti.

"Mitä oikein tapahtui?" Ambulanssihoitaja kysyi, ensin Vilholta ja sitten Urholta. Vilho ei kyennyt kivuiltaan vastaamaan mitään selvästi. Tuskin olisi halunnutkaan.

"Mää en yhtikäs tierä.... Joku tääl käv.... Emmää ees aluks huoman...", Urho mutisi. Posket olivat märkiä kyynelistä. Hoitaja laski kätensä hänen olalleen rauhallisesti.

"Älä huoli. Me viedään kaveris hoitoon, ei hätä oo tämän pahempi. Kyllä se selviää."

Urho urahti vain jotain vastaukseksi.

Aamu koittaisi pian. Huoneiston ovi kävi toistamiseen sinä yönä kumeasti paukahtaen, ja Urho asettui makuuhuoneen nurkan hämärään.

#tuntematon sotilas #koskela #hietanen #hietala #fanfiction #modern au #nuoriso au #pojat rakkaat #antakkee anteeksi #kohtalo on silti vain kohtalo #ja Vilho kyllä ansaitsi tuon #sanokaa mitä sanotte

[karuselleri]

Haluaisin tunnustaa jotain.

Mulle iski herran vuonna 2012 sellanen kunnon japani-manga-kawaii-vaihe ja rakastuin hopeanuoleen. Katoin ne animet youtubesta ja sit halusin lukee mangat mut koska olin 12v lapsi niin ei mulla ollu rahaa ostaa niitä. Siispä luin ne kirjastossa. Ne oli kuitenki nii hyviä että halusin ne omaks.

Ja mitä mä tein, pyysinkö vanhempia ostaa ne mulle? No en. Mä kuulkaa varastin jonku 20 mangakirjaa kirjastosta. Laitoin ne vaan mun reppuun ja kävelin ulos eikä kukaan huomannu.

Nyt 5v myöhemmin löysin ne kirjat taas. Mitä mä ny noille teen? Vien kirjastoon sillee hei sori varastin nää teiltä vuonna 2012 olkaa hyvä saatte takas??

#ne on kyl hankkinu jo uudet tilalle #miks oon mä #suomipaskaa #suomi #perkele #vittu

[ukkolanpoika]

Punainen paketti, osa 2 (Kariluoto/Ukkola)

OSA 1 OSA 2 OSA 3

Mullahan ei oo elämää, joten tässä jo toinen osa. Kolmas vielä tulossa.

Nelosen porukan tyhjänmälväystä lähinnä, ei pääse Ukkola vielä avaamaan pakettia. Rahikainen mainittu, Koskelan korsulla tavataan!

Kirjoittaja: @paarmageddon elikkä mää Päähenkilöt: Ukkola, muu nelkun väki komppaa Paritus: Ukkola/Kariluoto Varoitukset: Ajalliset virheet, hahmojen tahattomat ooc:lut ja murreongelmat. Vastuuvapautus: Hahmot Väinö Linnan . sori väne oikeesti AU: Kuuluu samaan universumiin ku “Korea kuin karamelli.” Ukkolal on se lukihäiriö mut siitä ei nyt sen enempää. Tiivistys: Ukkola saa lomilla olevalta Kariluodolta joulupaketin “ Kun sulki silmänsä ja kuunteli Lampioisen hyräilemiä joululauluja, saattoi melkein kuvitella olevansa kotona. Melkein. Oikeastaan Ukkola oli tullut siihen tulokseen -monen muun keralla- että näissä tilanteissa oli kaikkein parasta olla ajattelematta kotia määräänsä enempää. “

*****

”Noni pojat. Vartio pitäs vaihtaa. Hellström ollut siellä jo yliaikaa. Kenes vuoro?” Alikersantti Rekomaa kyseli vilkaistuaan rannekelloaan. Rekomaa oli jätetty nelosen toisesta puolikkaasta vastuuseen Kariluodon loman ajaksi.

”Samminha se,” jostakin kuului. Korsussa oli hetken kiusallista liikehdintää. Pienikokoisen Sammin katse kiersi kaikki korsussa olijat, ja jokainen väisti hänen katsettaan. Kukaan ei pitänyt vartiossa istumisesta, mutta Sammi tuntui erityisesti tuntevan selittämätöntä vastenmielisyyttä kuopassa kököttelyyn. Ukkola hypisteli edelleen Ollikaisen kuvaa ja erehtyi katsomaan Sammia ahnaisiin silmiin.

”Otatko, Ukkola? Saat nuo,” Sammi kerjäsi, koittaen hymyillä. Hänen vasen leukaperänsä oli turvonnut ja kipeän näköinen. Oikeassa kädessä hän puristi paperipussia, josta ei ollut tahtonut vielä äsken kenellekään tarjota. ”Äiten kermakaramellit. On muuten hyviä.”

”Voi saatana nyt, Sammi,” Ukkola kirosi, havahtuen viimein horroksestaan. Hän ei varmasti lähtisi vartioon, hän oli jo omansa istunut. Sitä ennen olisi tahtojen taistelu edessä. Kermakaramellit kyllä kuulostivat houkuttelevilta, mutta eivät varmasti olleet jouluaattona kylmässä nököttämisen arvoisia.

”Ota nyt,” Sammi mankui, ”istum mää huomenna sun vuoros. Istun istun! Mulla on ihan kauhee hammassärky. Et käsitä kuinka kipee mää oon.”

Kieltämättä Sammi näytti sairaalloiselta, jopa enemmän kuin yleensä. Sitten Ukkola ymmärsi, että ylimääräisen vartion varjolla hän kykenisi avaamaan salaperäisen joulupakettinsa piilossa uteliaiden katseilta.

”Jo nyt on perkele kumma,” Ukkola mutisi ja nousi punkasta, repäisten toffeepussin Sammilta. Hän tunki sen manttelinsa taskuun, jossa punainen paketti poltteli. Sammin ilme kirkastui. ”Mää sitten tykkään susta, Ukkolan poika. Sää oot hyvä ihmine. Niin hyvä ihmine.”

Ukkola pudisteli päätään istahtaen takaisin punkan reunalle ja alkaen kiskoa uutta villakerrastoa päälleen. ”Sitä vaan, että muistat sitten kanssa. Hei Heikinaro. Lainaatko taskulamppua?” Hän tökkäisi vieressään alapunkalla makaavaa kaveria.

Heikinaro kohotti päätään ja alkoi kaivella lattialla olevaa leipälaukkuaan. ”Lainatahan pioneereilta pihtejä ja tullahan Ukkolan kans repimähän sun hampaas irti jos huomenehtoolla on sama leikki.” Hän työnsi taskulampun Ukkolalle. Sammi mutisi vastalauseita.

”Tanks,” Ukkola nyökkäsi Heikinarolle puoliksi vitsillä, puoliksi tosissaan, ”Vastaatko vielä tuolle mun puolesta? Laita siihen että kiitos paketista kovasti. Ja lurittele jotakin. Niitä mitä sä yleensä. Tupaakkia saat.” Hän ojensi Ollikaisen kuvan varoen tälle. Heikinaro kohotti kulmiaan ja työnsi rillejään ylemmäs nenällään.

”Oh-ho. No jopas. Sun pitäs kiiruusti laittaa takasi kuva ittestäs, on meinahan semmonen likka ettei toista ihan heti tuu vastahan. Katohan Lampioine. Oisko peräti meijän Ukkolalle akka?”

Lampioinen yläpunkalla esitti harkitsevaa ja sitten juhlallisesti nyökkäsi. ”Tuosta me tehää siveä rouvashenkilö.” Sitten hän laittoi kuvan eteenpäin Korpelalle.

”Ei mulla kuvia oo. Älkää hukatko sitä.” Ukkola jätti mainitsematta, että oli myynyt kolmesta tupakka-askista ylimääräisen sotilaspassikuvansa toisen joukkueen Tervaiselle. Tervainen oli kuulemma aiemmin lähettänyt kirjeheilalleen kuvansa ja tyttö oli tylysti siltä istumalta katkaissut kirjeenvaihdon. Tervainen oli nimittäin nuorempana sairastanut ilkeän ihotaudin, jonka jäljiltä kasvot olivat pahasti rokonarvilla ja kuopilla, vaikka poika ei muuten olisi ollutkaan hassumman näköinen.

Nyt Tervainen tahtoi pelata varman päälle, sillä uusi kirjeheila oli rikkaan perheen tytär, jonka paketit olivat yltäkylläisiä ja kirjeet pitkiä. Ukkola oli Tervaisen toinen vaihtoehto, ensin hän oli miettinyt kolmannen joukkueen salskeaa Rahikaista, mutta tajuttuaan, että kovan kauppamiehen maineessa oleva Rahikainen varmaankin vaatisi kuvastaan paljon enemmän kuin kolme tupakka-askia, oli hän siirtynyt tuohon melko hauskannäköiseen maalaistalon poikaan.

”Mitäs yhdestä kuvasta, kyllä mä kaveria autan.” Ukkola oli tokaissut ja tyytyväisenä poltellut helpolla ansaittuja kessujaan. Vasta jälkeenpäin oli hän alkanut miettiä tekonsa seurauksia. Jossakin oli nyt tyttö, joka katseli Ukkolan Ilmarin sotilaspassikuvaa kirjoitellessaan Tervaisen Tapiolle.

”Täytyy sitten vaan kuvailla tarkoin sanankääntein sinun enkelinkiharat ja hoikkarakenteinen urheilijanvartalosi, joka voimakkail käsivarsillaan hoitaisi neidin ja hänen ystävättärensäkin siinä sivussa, jos vain neidil mahtaa sopia.” Lampioinen nauroi.

”Olkaa nyt. Pistät minun nimen sinne loppuun sitten, etkä omaas. Täs on Ukkolan pojan kakaran äiti kyseessä.”

”Kylä kyllä.” Heikinaro mutisi, tyytyväisenä. Hän nuolaisi lyijykynänpäätä ja alkoi tapailla lauseita. Tässä hän oli hyvä. Kansakoulussakin oli opettajatar lukenut Toivo Heikinaron kirjoitelmia muille oppilaille ja käskenyt ottamaan mallia. Rintamalla hän oli kirjoittanut ties kuinka monta kirjettä muiden puolesta heidän kirjeheiloilleen. Muilta hän otti yleensä enemmänkin maksua kirjeiden kirjoittelusta, mutta Ukkolasta oli tullut hänen paras ystävänsä, jolle saattoi antaa joskus alennusta.

”Varot sen lamppus kanssa sitten.” Rekomaa läksytti, tuijotellen arvioiden Ukkolaa. ”Parempi olis ko et lukisi siellä.”

Ukkola tuhahti vetäessään kauluria päänsä yli. ”Heti ku alikessu keksii jotakin muuta ajankulua kuoppaan.” Hän nappasi kypärän muodon vuoksi käteensä.

”Oisko tuo vartiointi mitään?” Sammi jupisi.

”Kyllä mä hyvin kerkiän niitä kalmoja kyttäillä,” Ukkola sähähti. Sammi alkoi nyt käydä hänen hermoilleen toden teolla. Kehtasi pinnata vartiosta ja sitten vielä irvistellä. Ukkola oli jo unohtanut kermakaramellit, joista oli hetki sitten ollut vielä melko kiinnostunut.

”Puhutahan vitusta, niin ei tule riitaa.” Heikinaro mutisi raapustellessaan Ukkolan uudella lyijykynällä lemmenlauseita ’hyvä neiti Ollikaiselle’. Muut korsussa ynisivät myönteisesti.

Ukkola oli verrattain tyytyväinen päästessään korsusta pois toveriensa rohkaisevien sanojen ja jouluntoivotusten saattelemana: ’sulje nyt se ovi ja sassiin, helvetin tonttu,’ sillä häntä vähemmän kiinnosti kyseinen aihe. Oven taakse jäi äänekäs pulina.

Ulkona oli viileä ja pimeä, mutta vielä ei liian kylmä. Kuu möllötti kirkkaalta taivaalta, mikä rauhoitti Ukkolaa. Jos naapuri ei tahtoisi pitää joulurauhaa, niin ainakin heidät huomaisi helposti. Varmasti vilukin ehtisi tulla, mutta nyt Ukkolalla oli mielessä vain Kariluodon paketti. Hän napsautti Heikinaron saksalaisen taskulampun päälle ja otti tukea juoksuhaudan reunasta. Ei muuta kuin vartiokuopille sitten.

#tuntematon sotilas #otp;on siinä korviketta #kariluoto/ukkola