#aato au

[takofuus]

They're both extremely sleep deprived.

They are the others reflection yippe

#cult of the lamb #cotl narinder #narinder #narilamb #narinder x lamb #true devotion #aato au #cotl au #lore posting for the first time!? #dont know actually i didn't keep count #second time i think #//tako art

[crownsandbishops]

( Some silly crossover comics that me and @tacofuus discussed between our aus! )

#cult of the lamb #cotl #cult of the lamb shamura #narinder #shamura #cult of the lamb narinder #crowns and bishops au #Antiques and the Occult au #Antiques and the Occult #Aato au

[nightfallartta]

@tacofuus’s Keptr! Your lamb is literally adorable, and sorry if I get the design wrong, I just can’t keep track, you’re like @shabbytabby on YT, constantly changing the design. You’re like me too tho, I also do that a lot with my Nar-Nar (can I call him otosan-) in Lost Disciple and Ranbāto from Resurrection in Tokyo :’)

Anyways, the AU you have is beautiful. And we were friends from the start. I loved seeing you grow. Ever since I found your Twitter, I can’t stop crying and sobbing over your art. It’s amazing. When I found you on Tumblr, I literally screamed, I think I nearly broke my glass of water. I had to follow you, and I was just all “TACO IS HERE, HE’S HERE, AAAAA-“ and I couldn’t keep my head on, and this was during prayer time, while I couldn’t, and my mum told me to shut up lmao.

But here you are, showered in affection and fame from your AU. I kinda miss the times where we were both just small Tumblrists, constantly messaging each other and making each other laugh and smile. I want them back, but you enjoy the fame, Tako, and I’ll see you around.

Want anything from the gas station? <3

#nightfallart #cotl #cotl lamb #cotl art #cotl au #cult of the lamb #antiques and the occult #a cult leaders logbook au #aato #acll #gift

[dreamswideawake]

🎪 (Multi)Verses 🎪

v: Don’t Mess With Me! (Harlequin Carnival Years)

Aatos Lampo is the lead singer of a band called Harlequin Carnival who are slowly climbing the ladder to fame by performing gigs at local concerts, bars, pubs and any venue that will take them. Aatos dreams of one day becoming the next big rock star.

v: Everybody Wants To Be A Rock And Roll Star (Famous AU)

What if Aatos had got off the stage when he noticed the weather starting to change? What if he’d survived and had become a famous rock musician, playing sold-out gigs in stadiums around the world? This version of Aatos answers those questions. Taking on the stage name of The Poet, he is finally living his wildest dream.

v: Dreaming Wide Awake (Main)

No one really knows where the mysterious singer - known only as the Poet - came from, but his music has taken the world by storm. His songs seem to have a dreamlike quality to them, taking the listener away on unseen wings into their greatest imaginings. The Poet seems obsessed with sharing his power with the world, to allow them to see the way things he does and everything that makes his world wonderful. However, a keen eye might notice a similarity between the Poet and the infamous Aatos Lampo, who reportedly died after a tragic stage accident…is that just a theory, or is it possible he may have survived and now has an ability far beyond the comprehension of imagination alone? 

(More About The Poet's Abilities)

v: Set The World On Fire (Puppet Master)

The Poet has become obsessed with his own abilities to the point where he enjoys trapping people in a state of dreaming. Anyone who tries to escape his power will be brought to heel and anyone who stays will slowly start to waste away in the real world until death. 

(More About The Poet's Abilities)

v: I Want More (Just To Be Sure) (Personal Assistant)

After the accident, Aatos fell into a deep depression and faked news of his death to disappear into obscurity. However, a few months afterwards, he got a job as a Personal Assistant for a Fashion Industry. Trying to get his life back together, he has discarded music and singing for the time being in favour of simply trying to live.

v: They’re Locking Up The Sun (Discord)

Private Discord verse. Used mostly just to tag things!

v: How Wonderful Life Is While You're In The World (Happy Ending)

Aatos has reunited with Caesar and the two of them are happily married with two children (Esteri and Leo). He's semi-retired from music, too apprehensive to sing in the event that his voice ensnares anyone; but, above all, he is happy.

#dreamswideawakeinfo

[vstranslations]

I Don’t Like Mondays - 空の青さにみせられて (Sora no aosa ni miserarete) - Lyrics

song (spotify) Japanese/Romaji/English lyrics under the cut

Title: I was captivated by the blueness of the sky

風は今　僕たちを乗せて 春の命の一つとなった そして今　心臓が君に恋をした

疑いや偽物がひしめき合う世界で 場違いな本物の光をみつけたんだ

君が笑うと　さっきまでの憂鬱な暗い空も 嘘みたいに晴レルヤ どんなアートも　メロディーでも　これには敵わないよな

神様の想像を超えた 君は地球最大の神秘 その不器用な笑顔が僕の真ん中を貫いた あぁ　これだったのか真実は この世に生まれ落ちた理由は こんな宇宙の隅っこでやっと出会えたよ

僕の中の嫌いな僕がまた一つ変わっていくよ 黒から白へとさ　裏返るオセロみたいに

君の小さな左手と　手汗にまみれているこの右手の 隙間を埋めるための口実なら 100万通りはポケットに詰め込んでる

この命は尊い奇跡だ だけど僕は強欲らしいから 君ともっとまばゆい奇跡を 見たくて　痛くて　とめらんなくて

空の青さにみせられて 鳥たちは今日も羽ばたいてる そんな風に君と僕とで ふたりで愛を繋いでいこうよ いこうよ

風は今　僕たちを乗せて 春の命の一つとなった その不器用な笑顔が僕の真ん中を貫いた あぁ　これだったんだ真実は この世に生まれ落ちた理由は これからはこの恋に夢をのせてみよう

空の青さにみせられて 鳥たちは今日も羽ばたいてる そんな風に君と僕とで ふたりで愛を繋いでいこうよ

空の青さにみせられて 鳥たちは今日も羽ばたいてる そんな風に君と僕とで ふたりでせーので飛んでみようよ

--

Kaze wa ima bokutachi o nosete haru no inochi no hitottsu to natta soshite ima shinzou ga kimi ni koi o shita

Utagai ya nisemono ga hishimeki au sekai de bachigai na honmono no hikari o mitsuketanda

Kimi ga warau to sakki made no yuutsuna kurai sora mo uso mitai ni hareru-ya donna aato mo merodii demo kore ni kanawanai yo na

Kami-sama no souzou o koeta kimi wa chikyuu saidai no shinpi sono bukiyouna egao ga boku no mannaka o tsuraniuta aa kore datta no ka shinjitsu wa kono yo ni umare ochita riyuu wa konna uchuu no sumikko de yatto deaeta yo

Boku no naka no kiraina boku ga mata hitotsu kawatte iku yo kuro kara shiro e to sa uragaeru osero mitai ni

Kimi no chiisana hidarite to te ase ni mamireteiru kono migite no sukima o umeru tame no koujitsu nara hyaku man doori wa poketto ni tsume konderu

Kono inochi wa toutoi kiseki da dakedo boku wa gouyoku rashii kara kimi to motto mabayui kiseki o mitakute itakute tomerannakute

Sora no aosa ni miserarete toritachi wa kyou mo habataiteru sonna fuu ni kimi to boku to de futari de ai o tsunaide ikou yo ikou yo

Kaze wa ima bokutachi o nosete haru no inochi no hitottsu to natta sono bukiyouna egao ga boku no mannaka o tsuraniuta aa kore datta no ka shinjitsu wa kono yo ni umare ochita riyuu wa kore kara wa kono koi ni yume o nosete miyou

Sora no aosa ni miserarete toritachi wa kyou mo habataiteru sonna fuu ni kimi to boku to de futari de ai o tsunaide ikou yo

Sora no aosa ni miserarete toritachi wa kyou mo habataiteru sonna fuu ni kimi to boku to de futari de see no de tonde miyou yo

--

The wind carries us off to somewhere, and our young lives melded into one And now my heart has been completely stolen by you

In this world packed full of doubts and falsehoods, I found this one true ray of light in the oddest of places

When you smile, the persistently gloomy, overcast skies clear up in an instant* Even the greatest art or most splendid melody can’t compare to you

You’ve surpassed God’s design; you’re the world’s best kept secret Your awkward smile pierced me right through the heart Ah, so this was the truth all along? The reason I was born upon this earth was so I could finally meet you in this little corner of the universe

The hidden part of me that I hate is changing by another degree, like another Othello piece being flipped from black to white

I already have a million different excuses prepared at any moment to get you to hold your small left hand in my very sweaty right hand

Being alive is a precious miracle, but I’m harder to satisfy than that, so I want to see even greater miracles with you, I want it so bad, I can’t take it anymore,

I was captivated by the blueness of the sky, and the birds are taking flight again In that same way, let’s you and me keep our love alive together just like that Let’s do it

The wind carries us off to somewhere, and our young lives melded into one Your awkward smile pierced me right through the heart Ah, so this was the truth all along? This is the reason I was born upon this earth I’ll try placing my hopes and dreams onto our romance

I was captivated by the blueness of the sky, and the birds are taking flight again In that same way, let’s you and me keep our love alive together just like that

I was captivated by the blueness of the sky, and the birds are taking flight again In that same way, let’s you and me fly away together on the count of three

--

* Word pun. The verb “to clear up” is “hareru”, and they wrote the okurigana (-reru) in katakana then added “ya” at the end to make it read ha-re-ru-ya - hallelujah.

#i don't like mondays #song translation

[tuomivuori]

Herran haltuun, osa 3: Kuinka hiljentää Lahtinen

Lue alusta: osa 1

Pairing: Määttä/Lahtinen

Genre: Teini-AU, nykyaika-AU

Disclaimer: Linnan hahmot yadda yadda, en saa rahaa.

A/N: Tähän oli tarkoitus tulla vielä yksi osa ennen tätä viimeistä, mutta let’s face it, tuskin tulen koskaan saamaan aikaiseksi, joten tässä tämä jo pari vuotta sitten kirjoitettu pieni laattasöpöily näin tuntsapäivän, eiku siis itsenäisyyspäivän kunniaksi. : D 

---

Aatos Armas Määtällä oli tapana ottaa mukisematta vastaan, mitä elämä hänelle sattui heittämään. Sitä hän ei kuitenkaan olisi arvannut, että hänen viidentenätoista kesänään se viskaisi häntä pienellä – tai no, Määttää viisitoista senttiä pidemmällä, mutta se nyt ei ollut mikään saavutus – vihaisella sosialistilla. 

Aatos ei tiennyt, miksi Lahtinen oli leirin alussa alkanut puhua erityisesti juuri hänelle. Ehkä se johtui vain siitä, että hän oli ainoa, joka jaksoi kuunnella pojan juttuja eikä yrittänyt vaihtaa puheenaihetta. Ei Aatoksella ollut niin suurta tarvetta puhua omista asioistaan; hän kuunteli ihan mielellään, mitä toisella oli sanottavana. Lahtinen puhui monista sellaisista asioista, joita Aatos ei ollut tullut ajatelleeksikaan, ja hän mietti niitä usein itsekseen iltaisin punkassaan.

Hän mietti usein myös Lahtista, jolla tuntui aina olevan mielipide kaikkeen. Yleensä se manifestoitui perusteellisena analyysinä siitä, miten huonosti kaikki enimmäkseen oli. Pojan jatkuva negatiivisuus sai jotkut välttelemään tämän seuraa, ja Määttä saattoi nähdä, miten sellainen voisi laskea herkempien mielialaa. Hänestä kuitenkin tuntui, että se oli vain Lahtisen tapa olla ja ajatella. Siinä missä jotkut juttelivat säästä, Lahtinen valitti kapitalismista tai liian mauttomasta puurosta. Tai säästä, jossa siinäkin oli yleensä aina jotain pielessä. Hän valitti, vaikka olisi oikeastaan ollut ihan hyvällä tuulella. "Lämpimikseen", sitä olisi voinut luonnehtia.

Aatoksen mielestä oli oikeastaan aika sympaattista, miten palavasti hänen ikäisensä poika pystyi vihaamaan markkinataloutta, oikeistoporvareita ja kaikenlaista riistoa ja epäoikeudenmukaisuutta. Siinä oli jotain pikkuvanhaa ja vähän hassua, mutta silti kunnioitettavaa asialle omistautumista. 

Oli myös aika suloista, miten Lahtisen huulet mutristuivat ja kulmat kurtistuivat tämän ollessa tyytymätön johonkin, mikä oli noin 90 prosenttia valveillaoloajasta. Määtästä oli joskus hauska vain katsella toista, kun tämä piti palopuheitaan. Välillä hän sanoi itsekin jotain, ja Lahtinen kuunteli aina tarkkaan.

Joskus olisi kuitenkin ollut mukava olla ihan vain hiljaa. Ei Lahtisen puhetulva häntä koskaan tosissaan häirinnyt, mutta Aatos osasi arvostaa myös hiljaisuutta. Hän kehittikin mielessään itselleen pienen leikin nimeltä ”Kuinka hiljentää Lahtinen”. Jos he olivat kaksin jossain, hän odotti sopivaa taukoa pojan tilityksessä ja teki sitten jotain yllättävää, jolla sai toisen hämmentymään sen verran, ettei tämä muistanut heti jatkaa juttuaan. Se alkoi pienistä asioista, kuten Lahtisen tökkäämisestä kevyesti sormella poskeen tai tämän hiusten pörröttämisestä. 

Se toimikin hyvin, Lahtinen räpytteli yleensä hetken silmiään yllättyneenä ja unohti jopa joskus vähäksi aikaa, mistä oli ollut puhumassa. Hiljaiset hetket eivät kuitenkaan ikinä kestäneet kovin kauaa, ja Määtän kunnianhimo alkoi nostaa päätään. Ja kai jokin muukin siinä samalla. 

Seuraavan kerran kun Lahtinen oli päässyt hyvään vauhtiin monologissa aiheesta, miten kommunismi varmasti toimisi, jos sen periaatteita oikeasti toteutettaisiin eikä joku ahne diktaattori olisi käyttämässä systeemiä hyväkseen, Aatos päätti viedä leikkinsä seuraavalle tasolle. He istuivat vierekkäin laiturilla, josta oli tullut jossain vaiheessa heidän paikkansa. Uimassa sai käydä vain tiettyinä aikoina ohjaajien valvovan silmän alla, joten rannassa ei muulloin yleensä ollut porukkaa. Nytkin toiset olivat varmaan istuskelemassa päärakennuksen pihalla tai pelaamassa pallokentällä, joten he olivat kaksin.

Kun Lahtinen veti henkeä pitkän ja polveilevan argumentin päätteeksi, Aatos vetäisi myös nopeasti happea keuhkoihinsa ja yritti olla ajattelematta liikoja, ettei ehtisi jänistää. Nyt. Katsomatta edes Lahtiseen päin hän otti tämän käden omaansa. Täysin kasuaalisti, kuin se olisi ollut aivan normaalia heille.

Ja se toimi. Lahtisen "ja siis itse asiassa" jäi kesken, ja hän katsoi hämmästyneenä vasenta kättään, josta Määtän käsi piti kiinni. Ei puristanut tai hypistellyt, piti vain vakaasti ja varmasti. 

Aatos yritti olla pidättämättä hengitystään ja näyttämättä mitään kasvoillaan. Ei hän olisi sitä itselleenkään myöntänyt, mutta häntä pelotti vähän. Mitä jos Lahtinen suuttuisi tai pelästyisi eikä enää haluaisi puhua hänelle? Aatos kertoi itselleen, että väliäkö tuolla, sama se, ei hän siinä tapauksessa toisen seuraa tahtoisikaan. Mutta ei hän silti halunnut niin tapahtuvan. Jostain syystä sillä oli alkanut olla väliä hänelle. Lahtisella oli alkanut olla väliä hänelle. 

Mutta Lahtinen ei ollut vihainen eikä pelästynyt – kai, Aatos ei uskaltanut vilkaista vaan piti katseensa tiukasti horisontissa. Ainakaan toinen ei ollut vetänyt kättään pois. Johtui se sitten hämmennyksestä tai jostain muusta, hän ei liikahtanutkaan. Eikä sanonut sanakaan. 

He istuivat siinä laiturilla käsi kädessä hiljaa, järven tyyntä selkää katsellen. Ajantaju katosi, Määtästä se olisi voinut olla yhtä hyvin kymmenen minuuttia kuin kaksi tuntia. Kun Lahtinen lopulta puhui, hänen äänensä oli pehmeä. 

”Ne varmaan ihmettelee, missä me ollaan.” ”Antaa ihmetellä.”

Ja niin he istuivat vielä hyvän tovin, kunnes aurinko alkoi hivellä puiden latvoja vastarannalla. 

”Taitaa olla päivällisaika kohta”, Määttä totesi. Pian joku varmasti jo tulisi etsimään heitä. 

Hän irrotti otteensa Lahtisen kädestä, nousi niine hyvineen pystyyn ja lähti kävelemään rantaa kohti. Hän kuuli toisen seuraavan perässä. Aatoksen oikea käsi tuntui kumman tyhjältä, mutta Lahtisen käden lämpö hehkui siinä vielä pitkään. 

He eivät puhuneet sen päiväisestä. Mitäpä siinä olisi ollut puhuttavaa, hehän olivat vain istuneet sanomatta tai tekemättä mitään. Mutta siitä eteenpäin oli kuin heidän käsiensä välille olisi solmittu näkymätön lanka, kuin yhteinen salaisuus. Hiljainen ymmärrys, joka sitoi heidät toisiinsa, vaikka he olisivat olleet vastakkaisilla puolilla ruokasalia tai omissa mökeissään keskiyöllä kun uni tuli hitaasti. 

Leirin toiseksi viimeisenä päivänä he istuivat taas laiturilla, varmaan viimeistä kertaa koska huomenna pakkaaminen veisi kaiken vapaa-ajan. Aatos tiesi, että tämä olisi ehkä hänen viimeinen mahdollisuutensa leikkiä pientä leikkiään. Tai ei hän sitä enää leikkinä ajatellut; se kuulosti vähän liikaa peliltä, eikä Määtän poika sellaisia pelannut. Mutta jos hän ei nyt uskaltaisi, hän ei ehkä enää koskaan pääsisi kuuntelemaan Lahtisen ääntä, tai tämän hiljaisuutta. Seitinohut lanka heidän välillään voisi katketa, kun molemmat palaisivat omiin elämiinsä, eivätkä he vuoden päästä enää muistaisi, miltä toisen käsi oli tuntunut omassa.

Siispä kun Lahtinen oli pitämässä kiihkeää luentoa järjestäytyneen uskonnon vaaroista, Aatos otti häntä päättäväisesti leuasta kiinni, käänsi itseään kohti ja painoi huulensa pehmeästi toisen huulia vasten. 

Eikä Lahtinen ehtinyt sen jälkeen sanomaan mitään ihan vähään aikaan.

#tuntematon sotilas #tuntematon #laatta #lahtinen #määttä

[goat-monarch]

Got tagged by @lusus--naturae

Oc interview, assuming I understood correctly, you answer the questions as your oc, if that makes sense.

multi oc blogs can choose what character they wish to do this for, or do it for all of them if they so wish

Tagging: @world-of-my-ocs @jean-antoine @metallicaredemption @reddeadunredeemable (sorry if I missed any of my mutuals. These were just off the top of my head)

You don't have to do this if you don't want to.

Name: "Elliot Roseberry"

Are you single: "nope. With my boyfriend Henry" (in main au)

Are you happy: "yes! Very"

Are you angry: "not at the moment"

Are your parents still married: "yes. And very happy."

Nine Facts

Birthplace: "Sydney. Australia"

Hair color: "black"

Eye color: "vibrant green"

Birth date: "5 / 10 / 78"

Mood: "happy"

Gender: "male"

Summer or winter: "winter. It gets so pretty here in America. The snow is lovely"

Morning or afternoon: "afternoon"

Eight things about your love life

Are you in love: "yeah I am"

Do you believe in love at first sight: "yeah I do. It's a lovely concept."

Who ended your last relationship: "well. It was abusive so I ran away. So I ended it."

Have you ever broken someone's heart: "no I don't believe so"

Are you afraid of commitment: he sadly smiles. "Yes I am. But I'm doing good so far." He happily smiles again

Have you hugged someone in the last week: "um no I don't believe so"

Have you ever had a secret admirer: "yes. A girl in yr 11 back in Australia. She was lovely. But I had to break it to her that I was and still am gay"

Have you ever broken your own heart: "no i haven't"

Six Choices

Love or Lust: " to be honest, both. Love and lust can be used to convey different feelings"

Lemonade or Iced Tea: "lemonade"

Cats or Dogs: "cats!!"

A few Best friends or Regular Friends: "a few best friends"

Wild night out or romantic night in: "both!"

Day or night: "night. The stars and moon are amazing"

Five Have You Evers

Been caught sneaking out: "yes I have. By my father. He didn't ground me but I never did it again"

Fallen Down/Up the Stairs: "who hasn't?"

Wanted someone/something so badly it hurt: "no"

Wanted to disappear: "yes unfortunately"

Four preferences

Smile or eyes: "both!"

Shorter or taller: "since I am a mere 5'2" I like taller men"

Intelligence or Attraction: "both"

Hook up or Relationship: "relationship"

Do you and your family get along: "yes. Very well"

Would you say you have a messed up life: "yeah. A lot"

Have you ever ran away from home: "no never"

Have you ever got kicked out: "nah"

Friends

Do you secretly hate one of your friends: "no. I love my friends"

Do you consider all of your friends good friends: "yes I do!"

Who is your best friend: "oh I don't know. Probably aatos. He's super nice. That's all I can think of"

Who knows everything about you: "my boyfriend Henry"

#long post #elliot roseberry

[mieoleahvena]

Tuntsa Goes Tylypahka, osa 1

Oon pimittänyt näitä arkistojeni kätköissä ihan hirveen kauan eli heinäkuusta asti, mut nyt mun on kai pakko alkaa päästää materiaalia ihmisten ilmoille. Tässä on nyt sitten se Tylypahka-AU jota kukaan ei pyytänyt mutta jonka kaikki kuitenkin salasesti halusi. En tiedä kuin monta osaa ja kuinka säännöllisen epäsäännöllisesti näitä nyt sitten lopulta tulee, mut neljä on jo kirjotettu, ja ne saatte kokonaisuudessaan lähipäivien aikana. Postaan kyllä toisen osan heti tähän perään, koska tämä nyt on pelkkä alkuhöpinäluku. Ei kai siinä sitten muuta, nauttikaa! AO3-linkki: https://archiveofourown.org/works/16849810/chapters/39558997 ***

OSA 1 – Prologi Syyskuun ensimmäisenä päivänä alkoi jälleen uusi lukukausi Tylypahkan noitien ja velhojen koulussa. Vilho Koskela oli nimetty tupansa Puuskupuhin toiseksi uudeksi valvojaoppilaaksi, ja sen myötä hän oli kesällä saanut kirjalistan mukana asiaankuuluvan keltaisen rintamerkin, mistä hänen vanhempansakin olivat ylpeitä ja ostivat hänelle siitä hyvästä postipöllön. Rohkelikkoon kuuluva Eero-veli ja sinä vuonna Tylypahkaan kutsuttu Voitto saisivat olla varuillaan kolttostensa kanssa.

Koskelan lisäksi myös hänen niin ikään viidennen luokan aloittava rohkelikkoystävänsä, Tassuksi yleensä kutsuttu Tapio Susi, oli valittu vastuulliseen tehtävään. Tämä oli soittanut Koskelalle heti sekä itsensä lailla Rohkelikkoon kuuluvalle Rokalle että omille vanhemmilleen kerrottuaan ja jo puhelimessa vitsaillut, että Rokan takiahan hänet oli valittu. Antero – kaikki hänet itsensä mukaan lukien sanoivat Antti – Rokka oli nimittäin Tassun paras ystävä ja holtiton keppostelija, joka istui käytöksensä vuoksi jälki-istuntoja toisensa perään. Hän ei ollut mikään pahantekijä, ei vain muita totellut kuin Tassua ja joskus Koskelaakin, kun tämä sattui harvoin jotakin pyytämään. Antti-raukalla kääntyisi nyt elämässään täysin uusi sivu, kun hänellä olisi kaksi valvojaoppilasta koko ajan kiinni niskassaan. Rokka itse suhtautui siihen toki huolettomasti kuten kaikkeen muuhunkin.

Koskela oli tutustunut Rokkaan ja Tassuun koulujunassa matkalla kohti ensimmäistä Tylypahkan-vuottaan. Hän oli ollut silloin ujo ja varautunut vaaleatukkainen poika, ja aivan yhtä ujo ja varautunut Tassukin oli siksi tuntunut juuri sopivalta seuralta. Koskela oli tapansa mukaan ollut heti ensimmäisten joukossa junassa, sillä hän ei ollut vahingossakaan halunnut myöhästyä siitä, kun taas Rokka oli unohtanut ajankulun ja raahannut sitten Tassua puoli junaa tyhjää vaunuosastoa etsimässä. Sellaista ei ollut löytynyt, joten hetken kuluttua lähdöstä Rokka oli jo rempseästi kiskaissut Koskelan osaston liukuoven auki ja astellut suojatti perässään sisään. Niin kummallisesti oli heidän kolmen ystävyys alkanut – eihän ollut Tassua ilman Rokkaa tai toisin päin.

Perillä Tylypahkassa Koskela oli saanut harmistua, kun Rokka ja Tassu olivatkin menneet eri tupaan kuin hän itse. Lajitteluhattu oli Koskelan kohdalla joutunut hetken miettimään, tulisiko tämä laittaa Rohkelikkoon vai Puuskupuhiin, kun taas Rokan se olisi ilman muuta sijoittanut Luihuiseen. Poika oli kuitenkin vakaasti päättänyt haluavansa Rohkelikkoon, ja lopettaakseen tämän suusta sinkoilevat kirosanat ja alkavan rellestyksen, oli hattu joutunut taipumaan. Viimeisinä sanoinaan lajitteluhatulle oli Rokka vielä vannottanut tätä laittamaan Tassun samaan tupaan, ja koska enempää rillumareitä ei ollut kaivattu, oli Rokan tahto jälleen kerran mennyt läpi ja Tassu seurannut perässä.

Ensimmäisenä iltana Koskela oli tuntenut olonsa orvoksi, sillä hän ei ollut tiennyt muita makuusalinsa asukkaita kuin nimeltä, eikä kukaan hiljaisista puuskupuhpojista ollut uskaltanut montaakaan sanaa virkkaa. Heti aamulla oli kuitenkin Aatos Määtäksi itsensä edellisenä iltana esitellyt toinen ensiluokkalainen puuskupuh kysynyt aamiaisella saisiko istua viereen, ja hiljainen ystävyys oli saanut alkunsa. Määttä oli Koskelan lailla vakaa ja rauhallinen poika, ja toisistaan he saivat itsevarmuutta.

Välit Rokkaan ja Tassuun eivät katkenneet, vaikkeivat tuvat olleetkaan samat. Määtän ohella heistä olikin tullut Koskelan parhaat ystävät, eikä tämä sen myötä koskaan ollut yksin. Siinä missä Koskela oli heti junassa saanut ystäviä, oli Määttäkin omalla osastollaan tutustunut lopulta Luihuiseen päätyneisiin ensiluokkalaisiin Lehtoon ja Rahikaiseen, ja vaikkei Koskela heidän kanssaan aivan samanlaista yhteyttä tuntenut, ei häntä heidänkään seuransa edes alussa haitannut. Tavallaan Lehto, Määttä ja Rahikainen täydensivät muutenkin toisiaan hauskalla tavalla – Lehto oli puoliverinen (hän ei ollut edes tiennyt), Määttä jästisyntyinen, kun taas Rahikainen tuli puhdasverisestä perheestä.

Heidän tiiviistä poikaporukastaan oli nopeasti tullut kuusihenkinen ja kaikki tuvat käsittävä Korpinkynttä lukuun ottamatta. Koskela oli varma, että jos Tassu oli tosiaan valittu valvojaoppilaaksi nimenomaan Rokkaa silmällä pitäen, hänet itsensä oli valittu Lehdon ja Rahikaisen vuoksi, nämä kun muodostivat Määtän kanssa aivan omanlaisensa Tylypahkan jengin, jota leikkimielisesti rötöstelijäpojiksi kutsuttiin. Lehto, Määttä ja Rahikainen tuppasivat kummasti aina anastamaan – jos sitä kotitonttujen palvelusalttiudesta huolimatta sellaiseksi voi nimittää – keittiöstä ruokaa, Hunajaherttuan takahuoneesta salakäytävää pitkin herkkuja tai kermakaljaa Kolmesta luudanvarresta. Tämä kolmikko oli löytänyt puolet salakäytävistä jo ensimmäisen viikon aikana ja toisen puolen toisella viikolla, ja Tylyahon vierailujen alkaessa vasta kolmannella luokalla he olivat joutuneet pinnistelemään pitääkseen naamansa peruslukemilla, vaikka olivat kolunneet koko kylän läpi lukemattomat kerrat.

Koskela oli täysin varma että Kaarna, joka oli sekä rehtori, taikaolentojen hoidon opettaja että Puuskupuhin rempseä tuvanjohtaja, tunsi kyllä poikien metkut mutta katsoi niitä sormiensa läpi, niin iloisesti hän aina heidät nähdessään naurahti ja vinkkasi silmää, saattoi tiedustella, olisiko kellään kermakaljaa mukana kun niin janotti. Erityisesti Lehtoon hän suhtautui ystävällisesti, toisinaan vaikutti siltä kuin rehtori olisi kohdellut tätä kuin omaa poikaa.

Lehdolla oli kotona vähän hankalaa, ja siksi tämä oli ulospäin melko kylmä ja muista piittaamaton. Hän ei oikein tullut äitinsä kanssa toimeen eikä ollut koskaan tuntenut isäänsä, oli vasta Tylypahkaan tultuaan huomannut tämän nimen erääseen käytävän huispauspalkintokaapin plakaattiin painettuna ja saanut sitä kautta tietää puoliverisyydestään. Isä oli ollut kouluaikoinaan maineikas pitäjä, ja Lehdosta se oli ironista, sillä aivan yhtä tehokkaasti hän itse piti toisia ihmisiä loitolla. Tylypahkan monet ystävät eivät kuitenkaan häntä jättäneet vaan pitivät veljenään, ja Lehto hyväksyi tilanteen sitten sellaisenaan.

Lehdolla oli kuitenkin ikävä tapa purkaa ärsyyntymistään kakkosluokkalaiseen Risto Riitaoja -nimiseen puuskupuhpoikaan. Yleensä Lehto oli melko välinpitämätön eikä mielellään huomioinut ketään omien ystäviensä ohella, mutta Riitaoja oli siitä onneton tapaus, että tämä oli ensinnäkin varsin kömpelö ja toiseksi tuntui aina jollakin mystisellä tavalla olevan Lehdon tiellä, vaikka koulussa oli tuhat muutakin oppilasta.

Lehto ja Riitaoja olivat kohdanneet ensimmäistä kertaa edellisenä syksynä, jona Riitaoja oli aloittanut Tylypahkassa. Poika oli ennen iltapäivän viimeisiä tunteja hortoillut eksyneenä pitkin pihaa kasvihuoneita etsimässä, kun Lehto taas oli itsekin ollut taikaolentojen hoidon tunnilta pahasti myöhässä. Linnan kellon soitua Riitaoja oli panikoinut ja pinkaissut juoksuun eteensä katsomatta, mikä oli pian päättynyt yhteentörmäykseen pahamaineisen Luihuisen Lehdon kanssa, josta Riitaoja oli jo ehtinyt kuulla kaikenlaista. Aamulla oli juuri sopivasti satanut, joten Lehto oli antanut hintelälle pojalle opetuksen sotkemalla tämän yltä päältä ruohoon ja mutaan, minkä jälkeen hän oli neuvonut tien kasvihuoneille ja painunut itse Kaarnan tunnille housut kuraisina.

Koskela ja Määttä eivät olleet tapausta nähneet koska olivat itse olleet tyytyväisinä loitsutunnilla, mutta suureen saliin illalliselle saavuttuaan he olivat heti huomanneet pienen palloksi käpertyneen, kasviksiinsa nyyhkyttävän ensiluokkalaisen, jolle pari muuta saman ikäistä oppilasta oli yrittänyt puhella. Koskela ja Määttä olivat istahtaneet Riitaojan viereen ja kysyneet mikä oli hätänä – onneksi tämä ei ollut vielä tiennyt heidän olevan Lehdon ystäviä, sillä muuten Riitaoja tuskin olisi uskaltanut puhua – ja seuraavalla yhteisellä muodonmuutosten tunnilla he olivat kieltäneet Lehtoa enää kiusaamasta pienempäänsä. Tämän jälkeen Lehto ei ollut tehnyt mitään konkreettista, mutta vihaisia katseita Riitaoja-raukka oli silti vanhemmalta osakseen saanut. Koskelasta ja Määtästä tuli kuitenkin tapahtuneen myötä hänen ensimmäiset ystävänsä.

#tuntsagoestylypahka #tuntematon sotilas

[neroushalvaus]

6 ja kukot tai 6 ja laatta, mikä vaa kuulostaa hauskemmalt

Mun oli pakko valita tähän Laatta, koska haluan kokeilla vähän rom-comimpaa Lahtinen/Määttä/Rahi-mustasukkaisuusdraamaa ennen, ku hyppään sinne syvään päätyyn ;D Varoitukset seksistä puhumisesta ja ongelmista itsetunnon ja kehonkuvan kanssa.

(Modern AU: established relationship Lahtinen/Määttä. Määttä, Rahikainen ja Lehto asuvat yhdessä. Määttä ja Rahikainen ovat olleet friends with benefits -tyyppisessä suhteessa aiemmin)

*

6. ”Isthere a reason you’re naked in my bed?” / ”Vaan onkos sinullajoku syy siihen, miksi sinä olet alasti minun sängyllä?”

”No, Lahtinen”, Rahikainen aloitti kohottaen tuopin huulilleen, ”pijätkös sie tuan meijän Määtän tyytyväisenä?”

Lahtinenpiti itseään itsenäisenä ajattelijana, joka ei antanut ympäristönvaikuttaa itseensä liikaa. Ei varsinkaan silloin, kun hänenympäristönsä koostui sellaisista ihmisistä kuin Rahikainen.Lahtinen tiesi omaavansa monia sellaisia hyviä luonteenpiirteitä,joista Rahikainen voisi vain haaveilla, eikä hän uskonut, ettähänellä oli mitään opittavaa mokomalta.

Olikuitenkin yksi ihminen, jonka mielipiteestä Lahtinen välittienemmän, kuin omastaan. Tuo ihminen oli nimeltään Aatos ArmasMäättä, ja jostain syystä Määttä piti Rahikaisesta.

Eräänäiltana he olivat olleet kolmestaan baarissa istumassa iltaa. Poikienoli tietenkin ollut tarkoitus mennä Lehdon kanssa, mutta tällä oliollut iltatöitä, joten Rahikaisen mukaan heidän oli ollut pakkoturvatua ”heijän omaan varatamperelaiseen”. Lahtinen olitietysti lähtenyt, ja ilta oli sujunutkin varsin rattoisasti, kunnesMäätän oli pitänyt astua ulos puhumaan puhelua.

*

Rahikainenkääntyi Lahtisen puoleen ja kohotti kaljatuoppiaan kuin senmerkiksi, että nyt oli se hetki, kun olisi pakko puhua ”miesmiehelle”. Lahtisen teki mieli vain juosta Määtän peräänvaikka salakuuntelemaan tämän puhelua siskonsa kanssa. Ei kysymysollut siitä, ettei Lahtinen olisi pitänyt Rahikaisesta. Olihan tämäletkeä persoona ja joskus tämän kanssa oli ihan mukavaa, muttajoskus ihmiset vain todella olivat liian erilaisia tullakseen toimeenkeskenään. Rahikainen vain ei ollut ilmeisesti sitä tajunnut, kunyritti kaikesta huolimatta jutella Lahtisen kanssa silloinkin, kun hejäivät kahden kesken.

”No,Lahtinen”, Rahikainen aloitti kohottaen tuopin huulilleen,”pijätkös sie tuan meijän Määtän tyytyväisenä?”

Jaha.Rahikainen halusi Lahtisen puhuvan seksielämästään. Sehän olitäysin normaalia, eikä ollenkaan tungettelevaa.

”Hyvinmeillä menee”, Lahtinen murahti lakonisesti. Pieni ääni hänenpäässään olisi halunnut lisätä ‘Miksi?Onko Määttä sanonut jotain?’,mutta hän pysyi vahvana. Rahikainen kohotti kulmiaan virnistäen jaLahtinen ei pitänyt siitä, kuinka yllättyneeltä tämä näytti.

”Sehänon mukavaa. Miun on kyllä edelleen vaikia kuvitella teitä silleen”,Rahikainen vastasi ja laski kaljansa pöydälle.

”Määprefeeraisin sitä, jos sää et kuvittelis meitä 'silleen’.”

”Kylläsie Lahtinen tiijät, mitä mie tarakotan”, Rahikainen naurahti.”Mie kuitenkin tiijän, mistä tua Määtän poeka pittää.”

Lahtinenei ollut ylpeä selkäpiissään käyvästä mustasukkaisuudenaallosta, joka putosi kylmäksi painoksi vatsaan. Hän tiesi kyllä,mitä Rahikainen tarkoitti. Määttä ja Rahikainen eivät olleetpitäneet minään salaisuutena sitä, että ennen Lahtista nuo kaksiolivat aina välillä päätyneet vällyjen väliin keskenään. Ei siinä ollutkuulemma ollut mitään romanttista, niin nuo kaksi sanoivat. Eipätietenkään. Eikä Lahtinen siitä ollut mustasukkainen, ei hänelläollut syytä olla. Mutta hän ei vain pitänyt siitä muistutuksesta,että Rahikainen ”tiesi, mistä Määttä piti”.

Silläaina, kun Rahikainen sanoi jotain tuollaista, Lahtisen petollinenmieli heitti hänen päähänsä ajatuksen ”mitä,jos se ei piräkään minusta?”.

”Enköhänmääki ala täsä hiljalleen olla sen asiantuntija”, Lahtinen huomauttiäkäisenä ja kohotti omaa tuoppiaan pettyen, kun se olikin tyhjä.Tuntui henkilökohtaiselta petokselta, ettei hänellä ollut mitään,mihin siirtää keskittymisensä, kun Rahikaisen naaman katsominenalkoi ärsyttää. Sillä se todella ärsytti Lahtista tällähetkellä. Rahikaisen typerät vihreät silmät ja veikeät pisamatja suu, jonka kanssa taidemaalari olisi tuskaillut päiväkausia.Lahtinen ei hetkeen ollut ollut niin tietoinen likaisenruskeistahiuksistaan ja ajamattomasta parransängestään.

”EläYrjö-poika ymmärrä minnuu viärin”, Rahikainen sanoi ja kohauttiolkiaan. ”Mie vuan tahon antaa siulle vinkkejä. Ku mie tiijän,ettet sie ol niitä spontaaneimpia miähiä. Ekkä varamaan ihanhirviän uskalias makkarinkaan pualella, jos suan esittää rohkeanveikkauksen.”

Lahtinenvain mulkaisi Rahikaista.

”Mievoan muistelen, kuinka villiksi se Määttä ain män, ku mie teinjottain spontaania”, Rahikainen sanoi ja Lahtinen todella inhositämän ääneen hiipinyttä kaihoa. ”Kerran mie vejin senpikaselle, ku meillä oli viaraita. Ja kerran mie sijoin ittenisänkyyn ja ootin, et se tuli kottiin.”

Lahtinenei ollut koskaan tehnyt mitään tuollaista. Hänellä ei ollutkäynyt mielessäkään, että Määttä voisi haluta jotaintuollaista. Hän yritti peittää epävarmuutensa mahdollisimmanhyvin mutisemalla: ”Miten helvetissä sää muka siroit ittessänkyyn?”

”Sehän se temppu siinä olikin, siihen eijokapoika pysty”, Rahikainen totesi polleana kiirehtien kuitenkin lisäämään: ”Mutta eihän sesiinä se juttu ollu, ihan vua se, että mie siinä kilittinäpoekana ootin, että herra tuloo kottiin ja ottaa omansa. Siunkannattais kokkeilla jottai samanlaista. Mie ja Lehto ollaanylihuamenna pois kottoo koko päivä, Määtän poeka siä ihanyksin iliman silityksiä.”

Lahtisenkulmien välissä oleva ryppy syveni ja hän sai lopulta sanottua:”Tattis ny vaan kamalasti vinkeistä, mutta ei tuu tarpeeseen.”

Rahikainenkatsoi Lahtista hetken, kuin olisi kovin kummissaan. Sitten pojanilme pehmeni ja tämä sanoi: ”Nii, aivan. Elä huali, Lahtinen.Kyllä mie tiijän, ettei se Määttä sinun kanssa seksin takia ole.Siulla on ihan muita avuja.”

Seoli tarkoitettu lohdutukseksi. Rahikainen oli joskus hyvinkinpistävä, mutta nyt Lahtinen oli varma, ettei tämä oikeastitarkoittanut loukata häntä, vaan rohkaista. Ja jotenkin se tekisiitä vain pahempaa. Rahikainen tuntui todella miettivän, ennenkuin sanoi harvinaisen epävarmalla äänellä: ”Sie oot ainakitosi älykäs.”

Määttätuli pian sen jälkeen takaisin. Lahtisen suussa oli paha maku kokoloppuillan.

*

Janiin hän oli päätynyt tähän tilanteeseen.

Lahtinenveti peittoa syliinsä peittääkseen sentään kriittisimmätalueet, vaikka oikeastaan hänen olisi tehnyt mieli kääriytyäpeittoon kuin perhosentoukka koteloonsa ja kierähtää sängyn alle.Hän oli tullut sisään Määtän hänelle antamilla vara-avaimillaja varmistanut, että Rahikainen ja Lehto todella olivat poissakotoa, eivätkä jossain kaapissa kuvaamassa älypuhelimella videotasiitä, kuinka aikuinen ihminen nöyryytti itseään. Koska siltätämä Lahtisesta tuntui ja jokainen minuutti lähemmäs Määtänodotettua kotiintuloaikaa kasvatti hänen haluaan vain vetäävaatteet päälleen ja paeta. Lahtisen oli vaikea itse nähdä tässämitään seksikästä.

Hänenkatseensa osui peiliin Määtän seinällä, johon katsomista hänoli yrittänyt vakaasti välttää. Silloin hänen mielessään käviajatus, jota hän oli yrittänyt karkottaa mielestään jo jonkinaikaa: Ehkä tämä oli seksikästä, mutta vain silloin, kunRahikainen teki jotain tällaista. Rahikainen oli sellainen poika,jota kutsuttiin haukuttaessakin nätiksi. Kiharat, vaaleat hiukset ja kuin puusta veistetty vartalo, jota tämä estotta esitteli.

Lahtiselleoli ollut aina selvää, ettei hän itse ollut komea, mutta nyt hän olialkanut miettiä, että ehkä hän todella oli ruma. Kasvot peilissäeivät näyttäneet parikymppisen kasvoilta, vaan enemmän jonkunelämäänsä kyllästyneen vanhan miehen naamataululta. Väsyneetsilmät, tummat silmänaluset ja ajamaton parransänki. Eikäkehossakaan ollut kehumista. Ei Lahtinen laiha ollut, hän oli liianharteikas ollakseen, mutta oliko hänen kehonsa jotenkinlähtökohtaisesti epäsuhtainen ja vastenmielisen näköinen?Lahtinen käänsi katseensa pois peilistä ja vastusti halua vetääpeittoa vatsansa ja rintakehänsä peitoksi. Sieoot ainaki tosi älykäs.

Ehkäkyse ei ollut siitä, ettei Lahtinen ollut aiemmin nähnytriittävästi vaivaa pitääkseen Määttää tyytyväisenä. EhkäLahtisella ei yksinkertaisesti ollut antaa sitä, mitä Määtäntyytyväisyyteen vaadittiin.

Avaimennaksahdus ovella sai Lahtisen terästäytymään. Hän ainakinyrittäisi. Lahtinen puristi päättäväisesti peittoa sylissään.Yksi niistä luonteenpiirteistä, jotka häneltä löytyivät, oliainakin itsepäisyys, ja hänhän tekisi kaikkensa, jotta Määttäpysyisi tyytyväisenä, eikä haikailisi kaiken maailman Rahikaistenperään. Lahtinen hengitti ja odotti.

Hänkuuli Määtän tulevan sisään. Tämä riisui. Otti vettä hanasta.Kävi kai postia läpi. Sitten Lahtinen kuuli lähenevät askeleet jahän valmistautui. Määtän avatessa oven Lahtinen kallisti päätäänkutsuvasti ja yritti hymyillä. Vaikka hän oli niin kovin huonohymyilemään pakon edessä.

Määttätuijotti häntä kasvojen ilme täysin neutraalina. Lahtisella ei ollutyleensä mitään sitä vastaan, ettei hänen poikaystävänsäruumiinkieli ollut aina kovin rikasta, mutta nyt hän olisimielellään ottanut vastaan jonkinlaista palautetta. Lahtisen olisipitänyt sanoa jotain, hän oli harjoitellutkin joitainavausrepliikkejä, mutta äkkiä hänen pääkoppansa oli tyhjä.Hymy hänen huulillaan horjui.

LopultaMäättä astui pari askelta sisemmälle huoneeseensa ja sulki oven.Tämä ei irrottanut katsettaan Lahtisesta.

”Vaanonkos sinulla joku syy siihen, miksi sinä olet alasti minunsängyllä?”

Määtänääni oli tavanomaisen verkkainen ja pohdiskeleva, eikä Lahtinenosannut yhtään lukea, mitä mieltä tämä oli näkemästään.Olisi sentään sanonut 'Yrjö,olet kamala, mene pois’.Nyt Lahtisen ei auttanut kuin yrittää työntää tätä pidemmälle.Hän hengitti syvään ja nojasi hieman taakse sängyllä. ”Arvaa.”

Määttäkatsoi häntä ja lopulta kasvoilla tapahtui jokin muutos: Määttärypisti kulmiaan aavistuksen. Kuin Lahtinen olisi esittänyt vaikean matemaattisen yhtälön ihmiselle, joka ei edes tiennyt, mitänumerot olivat.

”Oletkossinä Lahtinen ihan kunnossa?” Määttä kysyi ja käveli lähemmäsistuen sängylle, kuin tämä olisi täydellinen aika käydänormaali keskustelu, juuri nyt, kun Lahtinen istui tässä odottaenMäättää kuin pornoelokuvan rietas äiti vartosi putkimiestä.Häntä hävetti, mutta hän ei voinut luovuttaa. Tämä reaktio ehkävain todisti sen, ettei Määttä olettanut Lahtisen pystyvänmihinkään spontaaniin.

”Tjaa-a…”Lahtinen hymisi ja kurotti kättään koskeakseen Määtänolkapäätä. Kiusallistakiusallista kiusallista, Yrjö Taisto Lahtinen, lopeta nyt saatanaheti paikalla.Hän sulki silmänsä ja raotti niitä taas auki katsoen Määttääsilmäripsien lomasta. Rahikainen teki joskus niin, ehkä Määttäpiti siitä. ”Mää voin keksiä parikin juttua, jotka parantaismun oloa kummasti.”

Voihyvä Jumala, jos olet olemassa ja vastaat vannoutuneiden ateistienrukouksiin, anna Määtän tajuta jo, niin ei tarvi sanoa mitäänsuorempaa.

Määttäliikkui, nappasi kiinni Lahtisen kädestä ja otti sen omiensaväliin. Se oli Määtän tapa sanoa ”meidän pitää puhua”,koska nuo sanat eivät tämän suuhun aina mahtuneet. Lahtinentiputti heti hymyn kasvoiltaan ja hän tunsi häpeän polttelevanposkiaan entistä voimakkaammin.

”Vaanminultahan ei tipu mittään ennen ku sinä kerrot, mistä nyttuulee”, Määttä totesi ja katsoi Lahtista tutkivasti. Lahtinenvältti Määtän katsetta. Mitä hän voisi muka sanoa?

”M-mä…”Lahtinen aloitti ja kohotti olkapäitään. Määttä silitti hänenkättään rohkaisevasti peukalollaan ja se olisi kenties tuntunuthyvinkin lohduttavalta, ellei Lahtinen tietäisi juuri nolanneensaitseään tämän edessä kuin mikäkin pelle. ”Mää ajattelin,että sä haluisit.”

”Mitäsminä haluisin?”

Lahtinenpainoi päänsä ja kohautti olkapäitään. Hänen korvansa olivatvarmaan aivan punaiset. Saatananidiootti.”Että mää oisin spontaanimpi.”

Lahtinenei nähnyt ilmettä Määtän kasvoilla, joten hänen sisuskalunsatuntuivat jäätyvän, kun Määttä totesi: ”Vaan ethän sinä olespontaani.”

”Noen näköjään ole”, Lahtinen ärähti vihaisena itselleen.Perkele. Ehkä Määttä olisi ollut ihan tyytyväinen siihen, ettäsaattoi kuvitella Lahtisen kykenevän jonkinlaiseen seksuaaliseenvapautumiseen, mutta ehei, Lahtisen oli pitänyt todistaa tälleselkeästi, ettei hänestä ollut muuhun, kuin seksiin peiton alla javalot pois päältä.

Määttäei sanonut mitään, joten Lahtinen katsahti tätä silmiin ja jatkoiärtyneellä äänellä: ”Mää tiärän, etten mä osaa ollahauska tai villi tai jumalauta mitään, mitä normaali ihminenhaluaa miähensä olevan. Nii että naura ny vaan.”

Hänei tarkoittanut kuulostaa niin vihaiselta. Vihainenhan hän oli,muttei tietenkään Määtälle. Itselleen lähinnä, ja ehkäRahikaiselle, kun mokoma humanteri oli kaikkea, mitä Määttähalusi ja mitä Lahtinen ei osannut olla.

Määttäoli tainnut kuitenkin tottua Lahtisen tapaan osoittaaturhautumistaan, koska tämä vain hymisi ja piirteli peukalollaanpientä kehää Lahtisen kämmensyrjään. ”Ei minua naurata.”

Lahtisenoli vaikea uskoa sitä. Hän veti kätensä pois Määtän käsistäja repi peittoa paremmin kehonsa peitoksi. Lahtinen vilkuili Määttääkulmiensa alta. Tämä katsoi häntä vakaalla katseellaan, kasvotedelleen peruslukemilla. Lahtinen inhosi sitä, kun hänellenaurettiin, mutta oli melko surkeaa, ettei tässä typerässäesityksessä ollut näemmä Määtälle edes huumoriarvoa.

”Puhuitkossinä Rahikaisen kanssa?”

Kysymysputosi Määtän suusta verkkaisesti ja Lahtinen kuuli siitä, ettäMäättä tiesi jo vastauksen. Siispä hän ei yrittänyt kiistää.Hän tyytyi vain nyökkäämään ja sanomaan hiljaa: ”Se sano,että sää tykkäät tämmösestä.”

”Miksisinä sitä kuuntelit?”

Lahtinennaurahti katkerasti ja katsoi Määttää. Tämä tuntui oikeastimiettivän vastausta.

”Ekkösää muka koskaan miäti, etten mä voi antaa sulle mitäänsemmosta, mitä Rahikainen voi?” Lahtinen kysyi. Hänen oli tarkoitusjättää se vain tuohon yksittäiseen kysymykseen, mutta hän eiollut koskaan ollut hyvä pitämään turpaansa kiinni. ”Mää enole hauska tai hyvä puhumaan, enkä mä osaa kertoa hauskoja vitsejätai tehrä mitään villiä tai spontaania ikinä,mä olen tylsä ja typerän näkönen ja korkeintaankeskinkertanen sängyssä.”

Hupsista. 

Lahtinen loi katseensa lattiaan ja mutisi sarkastisella äänellä:”Mutta ainakin mää olen tosi älykäs.”

HetkenMäättä oli hiljaa ja Lahtinen oli jo valmis käärimään peitonpäälleen toogaksi ja juoksemaan ulos. Ei hän ikinä puhunut tällätavalla. Ei hän ollut epävarma ihminen, hän tiesi kyllä olevansapaikoitellen ehdottomasti Rahikaista parempi tyyppi. Hän vainpelkäsi, että häneltä puuttuivat juuri ne ominaisuudet, jotkaMäättä olisi halunnut.

”Vaanen minä taho Rahikaista”, Määttä sanoi hiljaa. ”Minä tahonsinut.”

Lahtinenei kohottanut katsettaan, kysyi vain edelleen läpikatkerallaäänellä: ”Miksi?”

Määttähuokaisi ja hilasi itseään hieman lähemmäksi Lahtista sängyllä.Lahtinen yritti piiloutua peittoon tiukemmin.

”Koskaminä piän sinusta tosi palajon”, Määttä totesi ääni täysinvakaana. Lahtinen vilkaisi tämän kasvoja. ”Minä piän sinunmutinoista ja sinun vitseistä. Minä piän kaikesta sinussa.”

Määttäpuhui hitaasti ja piti odottavan tauon katsoen Lahtista silmiin kuintarkoituksenaan lävistää hänet katseellaan. Lahtinen nielaisi janyökkäsi nytkähdyksenomaiseksi. Hänestä tuntui, kuin hän olisikoulupoika, jolle opettajan piti selittää uudelleen aivanperustavanlaatuisia sääntöjä. Määttä kurotti kättään jaotti jälleen Lahtisen käden omaansa. Lahtinen antoi tämän tehdäniin, vaikka siinä samalla peitto putosi vähän hänen yläruumiinsapäältä paljastaen vilauksen rintakehää.

”Haluatkossinä tietää, miksi minusta tuntui oudolta nähhä sinut näin?”Määttä kysyi. Lahtinen nyökkäsi, vaikka hän oletti tietävänsävastauksen. Totta kai se tuntui oudolta, kun Lahtisen kaltainenihminen yritti väkipakolla näyttää jotenkin haluttavalta. Ihme,ettei Määttä ollut jo alkanut väkisin pukea häntä.

”Kunsinä et näytä siltä, kuin sinun olisi hyvä olla siinä”,Määttä virkkoi silitellen Lahtisen kämmenselkää sormillaan.”Sinä näytät siltä, kuin sinua pelottais.”

Lahtinenkatsoi Määttää silmiin ja tämä vastasi katseeseen. Lahtinentunsi jälleen häpeää, mutta tällä kertaa aivan erilaista. Häntunsi itsensä typeräksi, kun oli ollut niin vakuuttunut niistäajatuksista, joita oli omassa päässään kehitellyt. Ei hänvieläkään ollut täysin vakuuttunut siitä, etteikö Määttäehkä olisi kuitenkin ollut tyytyväisempi Rahikaisen kanssa, muttaainakaan Määttä itse ei vielä ajatellut niin. Ja ehkä se riittitoistaiseksi.

”Nony mää ainakin tunnen itteni täyreksi pelleksi”, Lahtinen naurahtiheikosti ja katsoi kauemmaksi viikkaamiaan vaatteita. ”Sopiiko, josmää vaan puen päälle ja lähren kotiin?”

”Käyhänse”, Määttä sanoi ja päästi irti Lahtisen kädestä. ”Vaan minäkyllä mietin, että voitaisiin kahtoa vaikka Avaraaluontoa yhessä.Jos sinä tahot. Ja kattotaan sitten, mitä keksitään.”

Viimeisessävirkkeessä oli lievää ilkikurisuutta. Lahtinen vilkaisi Määttäähuvittuneena ja kohautti olkapäitään. ”No mutta säähän oletsuunnitellut villin illan. Tehrään näin.”

******

#rahikainen yrittää auttaa mutta se ei osaa mitään #ja lahtinen on yks iso luuseri joka ei varsinkaan osaa mitään #nää on urpoja #tuntematon sotilas #lahtinen #määttä #rahikainen #otp; otanhan minä lahtisen #veikkoset #my fics #suomeksi

[turinametsa]

Uusi Vuosi (Hietala)

Genre: Rakkaus, nuoret

Hahmot/paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon miähiä

Fandom: Tuntematon Sotilas, modern AU (nuoriso-AU)

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia. En ole varma, onko tämä varoittamisen arvoista, mutta kun mukana on kaksi jonnea, niin lopputulos saattaa olla kovin ikävä. 

Kirjoittaja: Se, joka jaksaa turinoida metsassa, eli Turinametsa

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172176247092/olisitpa-syliss%C3%A4ni-hietala

OSA 5

Talvi, hanki, jää ja tuisku olivat valloittaneet kaupungin, ja kylmä tuuli puhalsi lunta mereltä  satamaan. Pojat olivat kerääntyneet viettämään yhdessä Uutta vuotta, ja heidän joukkoonsa oli liittynyt kaksi nuorempaa jonnea, Hauhia ja Asumaniemi.

Vilhon aika lukiossa oli ohitse. Oli ollut jo vuoden, kaksi. Nätisti hän oli siitä selvinnyt, saanut aineita kirjoitetuksi niin hyvin, kuin taisi, ja päässyt yliopistoon välivuoden jälkeen. Opettajaksi hän ajatteli ryhtyvänsä. Urho oli selvinnyt lukioon ja päässyt muuttamaan omilleen. Yläasteaikainen kaveriporukka oli hajaantunut ammattikoulun sekä lukion välille, mutta tapasivat siitä huolimatta usein.   Edellisvuonna paikkakunnalle olivat muuttaneet ysiluokkalaiset Asumaniemi ja Hauhia, jotka heti ensiksi eksyivät Lehdon kaveriporukkaan päihteiden perässä, vaikka Es:n kulutus noilla kahdella oli suurempaa, kuin alkoholin. Lukiossa Janne oli innostunut kunnolla harjoittamaan taitojaan tyttöjen – sekä poikien – kanssa, ja aina tuo jätti peräänsä itkevät silmät ja rikkinäiset sydämet. Johannes oli tavannut lukiossa toisen meemeilijän, Aarne Honkajoen, ja nuo olivat yhdessä pistäneet kovin tykätyn meemiaccountin pystyyn instagramiin. Monien yllätykseksi Yrjöstä ja Aatoksesta oli muodostunut pari, joka aina vahingossa draamaili niin, että koko porukka sai siitä kuukausittain draamakiintiönsä täyteen. Matias ja Viljami olivat Riston tavoin hieman syrjäytyneet hullutteluista ja yrittivät oikeasti panostaa opiskeluun, sillä heillä alkoi jo olla kirjoitukset ovella.

Urhon ja Vilhon välit olivat lämmenneet entisestään, mutta vieläkään he eivät olleet varsinaisessa parisuhteessa, vaikka se siltä todellakin vaikutti. Kumpikaan ei rohjennut viedä suhdetta siihen lujaan pisteeseen asti. Ja sen vuoksi Urho olikin sattunut puolivahingossa ihastumaan luokkalaiseensa, erääseen kauniiseen Veraan, ja toi sen myöskin ilmi. Veran kanssa Urhon oli tarkoitus tanssia myös Wanhat, ja nuo olivatkin sopineet siitä jo. Mutta joulun alla Vera oli muuttanut pois, ja Urho masentui. Vilho oli silloin ollut ystävänsä tukena, eikä ollut ollut edes moksistaan siitä, että Urho oli tyttöön silloin tykästynyt. Sanonut vain ymmärtävänsä, kun Urho oli itkien anteeksi pyydellyt. Vilho oli myös lupautunut tanssimaan Urhon kanssa, jos tuo niin haluaisi. Ja halusihan Urho, vaikka se vähän oudolta heidän molempien mielestä vaikutti. Mutta hauskaa siitä varmasti tulisi, sen he tiesivät.

Talvi oli tullut myöhässä sinä vuonna, mutta kun se sitten juuri ennen joulua tuli, peittyi kaikki valkoisiin hahtuviin. Meren rannikko jäätyi ja satama hiljeni, ja sinne Uuden vuoden aattona nuorten joukko vaelsi kuin uskovaiset elämänsä päämaaliin. Antti, Tassu sekä Vilho olivat ostaneet porukalle juomat, ja niiden maistaminen oli jo aloitettu. Joukkoon liittynyt Asumaniemi oli hommannut heille jotenkin kasan raketteja ja paukkupommeja, varmaankin alkoholisoituneen isänsä avulla. Anttikin oli ostanut paukkuja, mutta aikoi lähteä Tassun kanssa Tyynen ja Lyytin tykö, ja sieltä jonnekin kauemmas maaseudulle ampumaan niitä.

Vilho astui jäälle muiden mukana, ja nuoret etsivät tiensä erääseen lahdelmaan. Metsän kautta sinne ei huvittanut kiertää, sillä puiden alla oli varmasti lunta ainakiin polviin asti. He liukastelivat jäällä, ja yksi tai useampi veti paikoitellen lipat, mutta aina joku auttoi nuo ylös mahdollisimman pian. Veljeyden tunne oli vahvana läsnä, varsinkin, kun alkoholi sitä tunnetta ruokki.

Metsän varjostaessa rantaa ja vain tähtitaivaan tuikkiessa kaukana, täytyi poikien käyttää valonlähteinään joko mukanaan tuomiaan otsalamppuja, taikka puhelimiensa taskulamppuja (mitkä kuluttivat pakkasen lisäksi hirveästi akkua, joten niitä ei käytetty, varsinkin, kun täytyi saada sekoiluista kamaa snäppeihinkin). Vain Johannaksella sekä mukaan lähteneellä Ristolla oli otsalamput, ja niillä he valaisivat kauempaa Asumaniemeä, Hauhiaa sekä Urhoa, jotka asettelivat paukkuja ja raketteja laukaisuvalmiiksi. Asumaniemi otti hörpyn ES:tään,  ja antoi puhelimensa vieressään kyykkivälle Hauhialle.

Sytytyslanka syttyi nopeasti, ja pojat vetäytyivät iloisina naureskellen. Paukahdus halkoi ilmaa, ja tähtitaivasta vasten piirtyi vihreä sädepilvi. Vilho otti Urhon kätensä alle, kun tuo tuli siihen pesiytymään. Vilho hymähti hiljaa haistaessaan alkoholin kitkerän hajun toisesta, kun toinen kurottautui hieman suukottaakseen häntä poskelle. Asumaniemi ja Hauhia sytyttivät uudet raketit ja ne ampaisivat kauniisti lähtöön.

Lehto naureskeli sivummalla, sillä heitteli pieniä paukkupommeja jäälle. Ne paukahtelivat hiljaa, mutta ääni kantautui kauas. Janne oli liittynyt hänen seuraansa. Aatos kuvasi rakettien räjähtämisiä kiinnostuneena, ja Yrjö hengaili hänen vieressään. Viimeaikaisesta draamasta, mikä oli kosketellut Aatoksen eksää, oli kulunut vasta vähän aikaa, mutta oli selvää, että Yrjö aikoi tulevana yönä kokeilla onneaan. Hyvä vain, että he asuivat solussaan kahden, kukaan ei olisi häiritsemässä heitä siellä. Samanlaista menoa kesti pitkälle iltaan, ja kahdentoista maissa, muutamaa minuuttia vaille, he kaikki ojensivat juomansa taivasta kohden nätissä puoliympyrässä, ja hieman kauempana Asumaniemi sytytti Urho kaverinaan viimeisiä, suurimpia ja juhlavimpia paukkuja, mitkä oli vuodenvaihtumista varten varatut.

Enää kymmenen sekuntia. Jätkät hiljenivät hartaaseen mielentilaan ja yrittivät olla hytisemättä ja huojumatta. Asumaniemi valmistautui sytyttämään paukut, mutta jokin sai heidän huomionsa kiinnittymään toisaalle, juuri kun tuli syttyi sytytyslankoihin.

Kukaan ei tiennyt, oliko se muutaman lahden takaa alkava kaunis ilotulitus syypää siihen, mutta vain Asumaniemi ennätti ryömiä kauemmas ilmaa halkovista raketeista. Yksi paukuista ei lähtenyt, vaan paukahti suoraan Urhon edessä niin, että teräviä muovinsirpaleita ja ruutia lensi tuon kasvoille.

Kukaan ei ensin tajunnut mitä kävi. Alkoholin turruttamilla aivoillaan he aluksi vain tuijottivat selälleen kaatunutta Urhoa, joka vaikersi hiljaa. Vilho räpsäytti silmiään ja syöksähti huojahtaen epävarmana pojan tykö. Hän tyrmistyi nähdessään pojan veriset kasvot, ja sen, kuinka verta valui pojan silmistä tuon poskille. Urho mutisi jotain, ja Vilho kuuli, kuinka mutinan seasta erottui itkuksi muuttuvaa urinaa.

"Pojat!" Vilho ähkäisi neuvottomina seisoville jätkille (paitsi Asumaniemelle, joka oli tullut Urhon toiselle puolelle heti Vilhon perässä). "Soittakaa nyt jumalauta joku apua!"

Aatos, joka osasi pysyä rauhallisena vakavissakin tilanteissa, etsi puhelimensa ja yritti soittaa ruuhkaiseen hätänumeroon. Risto oli purskahtanut itkuun kauempana ja vapisi holtittomasti. Yrjö yritti rauhoitella tuota, sillä oli tärkeää edes yrittää pysyä kuosissa.

Vilho yritti silittää hieman Urhon melko ehjänä säilynyttä poskea. Urho tarrasi häntä takin hihasta kiinni, yritti sanoa jotain, mutta suuhun tulviva veri esti ääntä kuulumasta. Vilho hyssytti ja vilkaisi Asumaniemeä, joka etsi taskustaan jotain.

ES-tölkki.

Mitä helvettiä?

Asumaniemi otti rohkaisuryypyn, ennen kuin katsahti taas Urhon kasvoja.

"Jätkä hei, älä nyt delaa! Saadaan apua ihan pian."

Vilhon teki mieli lyödä poikaa, mutta hän keskittyi rauhoittelemaan Urhoa, jonka tajunta palasi hetki hetkeltä selvempänä, kun turtuneisuus katosi. Urho vääntelehti siinä Vilhon alla hangessa ja yritti nousta ylös. Joukon vanhin pyyhki verta tuon suupielistä takkinsa hihaan.                                                          "Hei.... Onks kellään paperia?" Hän kysähti, ja pian Aarne tuli siihen vielä avuksi. He yrittivät putsata omituisesti korisevan pojan kasvoja.

"Ei sulla oo mitään hätää...."

"Vilh....Vilho...."

Urhon ääni sortui kummaksi nyyhkäisyksi.

"Kyllä mä tässä oon. Ei hätää. Saadaan kohta apua."

"M....M-Mitä käv...i.... Mul teke kipiä..ä...."

"Sait vähän kasvoilles. Ei se ole paha", Vilho yritti sanoa sen varmasti, mutta hän ei ollut edes täysin varma, mitä toiselle oli tapahtunut. Urhon silmät olivat veren peitossa, mutta olivatko ne puhjenneet?

Siihen Urho kuitenkin itse vastasi:

"Mää...tierän.... Ei mul oo silmi enä."

Vilho kurtisti kulmiaan ja siirsi kättään pojan korvalle. Vilhon "älä huoli" keskeytyi, kun sataman suunnalta kuului hätäajoneuvojen ääntä. Aatos katsahti metsän takaa vilkkuvia sinisiä valoja, ja Lehto lähti huojahtelemaan Jannen kanssa sinne päin.

Vilho oli luvannut, ettei jättäisi Urhoa nyt, mutta hänet oli sairaalalla pakotettu jäämään käytävälle, kun Urho vietiin suorilla ensiavun lävitse jonnekin. Huoli painoi nuoren miehen mieltä niin, että päänsärky ei lakannut millään. Hartijatkin tuntuivat aivan liian raskailta. Ainoana täysi-ikäisenä hän oli ollut vastuussa poikien turvallisuudesta, eikä hän olisi saanut antaa heidän ampua raketteja. Hänen ne olisi pitänyt sytyttää, ja hänen pitäisi nyt maata tuolla jossain sokkeloisten käytävien päässä tiedottomana pojan puolesta. Urho oli mennyt tajuttomaksi ambulanssissa ja Vilho oli säikähtänyt tuon kuolleen. Kun hoitaja oli antanut luvan, oli Vilho istahtanut Urhon toiselle puolelle ja ottanut kädestä kiinni. Sitä olisi vain tarvittu hetkeä aikaisemmin, mitä se auttaisi silloin, kun toinen ei tajunnut enää mitään. Häntä itseään se hieman helpotti, kun hän tunsi pojan sykkeen, joka oli hieman laantunut. Joka tapauksessa oli selvää, että Urho sokeutui. Ja ettei siitä voisi ikinä toipua.Syyllisyydentunto piikitteli Vilhon sydäntä kovin. Hän oli tehnyt elämäänsäkin suuremman virheen.

Aamuun asti hän istui nuokuksissa ja itku kurkussa käytävällä. Ohi kulkevat hoitajat, potilaat ja lääkärit vilkuilivat tuota hieman ihmeissään. Kukaan ei kuitenkaan ajanut häntä pois siitä. Vilho kuuli, kuinka kauempaa sammutettiin valoja, ja ainut valo joka käytävälle jäi palaamaan, paloi hänen yläpuolellaan. Hän katsahti lattiaan piirtyvää, muodotonta varjoaan ja nyyhkäisi.

Aamupäivällä joku hoitajista tuli hakemaan hänet Urhon luokse. Vilho ei ollut nukkunut silmäystäkään, ja siltä hän näyttikin. Mutta ei sillä ollut mitään väliä, näkisihän hän Urhon, vihdoinkin. Ei hän edes tajunnut ajatella sitä, ettei näkisi enää ikinä Urhon iloisia, onnesta loistavia silmiä. Liekkö kaikki ilo jo poissa siitä pojasta. Ehkäpä jäljelle oli vain jäänyt hiljainen haamu, joka ei enää jaksaisi. Sen vuoksi hän hieman tyrmistyi nähdessään Urhon makaavan liikahtamatta kääre silmillään sinivihreillä vuodevaatteilla. Siinä ovella Vilho alkoi epäröimään. Kestäisikö hän itse tämän kaiken? Ei hän ikinä pääsisi siitä eroon, varsinkaan kun Urhoa pitäisi katsella päivittäin. Mutta toisaalta.... Niin, ei hän voisi lähteäkään. 

Hitaasti Vilho asteli vuoteen vierelle ja istahti tuolille, joka siihen oli tuotu. Pitkään hän vain katseli nukkuvan kasvoja. Miehen kurkkua kuristi ikävästi. Urho heräili itsekseen, tai oikeastaan heräsi säpsähtäen ja hypähti istualleen. Tuo puuskutti kummasti ja käänteli päätään puolelta toiselle selvästi hätääntyneenä. Vilho nosti nopeasti kätensä pojan rinnalle ja painoi tuon takaisin alas.

"M...Mää en nä mitä.... Miks tääl o pime...."

"Rauhoitu", Vilho pyysi hiljaa ja kumartui siihen lähemmäs ottaen Urhoa kädestä.

"Ville? Mitä.... Onks jotai tapahtunu? Mis me olla?"

"Sairaalassa", Vilho sanahti ja nieli lujasti, ennen kuin selitti tilanteen pojalle. Hieman kuivunutta verta oli jäänyt Urhon poskelle, ja Vilho yritti pyyhkiä sitä siitä pois. Urho oli jähmettynyt paikoilleen ja hengitteli kiivaasti.

"Ville...", Urho kuiskasi tuntiessaan toisen kosketuksen kasvoillaan.

"Niin?"

"Jätätsää... mut ny?"

Vilho kurtisti kulmiaan, tuijotti toisen kasvoja ja pitkitti vahingossa hiljaisuutta, mikä sai Urhon selvästi ahdistumaan entisestään.

"En", Vilho sanahti kohta, ja kieltävästä vastauksesta huolimatta Urho säpsähti. Oli tietenkin pelännyt pahinta, raukka.

"Kyl mää tierän.... Et sää jaksa. Sää ole ni...herkkä muutoinki", Urho mutisi ja käänsi kasvojaan poispäin toisesta. Pojan päätä kiristi ja poltti ikävästi. Lisäksi sydäntä puristi.

"En mä jätä sua. Miks jättäisin. Äläkä sano, että ku sulla ei oo silmiä tai sä et nää. Mitä väliä sillä on?" Vilho sanoi tiukemmin ja kumartui lähemmäs suukottaakseen Urhon otsaa.

"Senhä.... mää sanonu oisi. Mut sää sanosi sen jo. Kyl sää ole tarpeeks monta kerta sen sanonu, ett sää mun silmistä tykkäät."

"Yksi piirre sinne tai tonne. Hölmö, mä rakastan sua", toinen kuiskasi ja painoi otsansa Urhon päätä vasten hieman huvittuneena.  

"Niin määki sua", Urho nyyhkäisi ja hapuili kädellään Vilhon kättä. Vilho otti siitä kiinni ja puristi rauhallisesti, ja Urhon mielen täytti se tuttu turvallisuuden tunne. Kyllä se hänestä huolen pitäisi.

Molempien kasvoilla ilmestyi hienoiset hymyt, vaikkei Urho Vilhon pientä epävarmaa hymyä huomannutkaan.

"Sanokos ne, millo mää poies pääsisi?"

"Ei. Mut mä mietin, jos me hommattas yhteinen asunto. Asuttas yhessä....Sun ei tartteis olla yksin. Eikä kukaa antas sun olla varmaanka yksi."

"Onhan mul siel solus kavereit", Urho huomautti, mutta Vilho kielsi tiukasti:

"Silti. Mä haluun olla sun kanssa."

"Jaaha...", Urho hymyili ja alkoi nauramaan hiljaa. Helpottunut olo livahti Vilhon sydämeen. Urhon iloisuus ei ollut kadonnut.

#tuntematon sotilas #hietala #hiekela #kotanen #rakkaus #pojjaat #jalo kookoo #kolmonen #hietanen x koskela #hietanen #koskela #modern au #nuoriso au

[fujiwara57]

Quand les étudiants japonais dessinent sur leur tableau noir.

Une série d’impressionnants dessins sur tableau noir réalisés par des étudiants japonais dans le cadre d’un concours organisé par Nichigaku, un fabriquant de tableau noir. Aussi appelé Kokuban Art 黒板アート (kokuban aato), le dessin sur tableau noir est devenu un véritable phénomène au Japon, donnant lieu à de véritables œuvres d’art !

Source : http://www.ufunk.net/

#japanese students #drawing #blackboard #works of art #japan #nichigaku #kokuban art #dessin #tableau noir #œuvres d'art #japon

[turinametsa]

Särjetyt (Hietala 0sa 7)

Särjetyt

Genre: Rakkaus, nuoret

Hahmot/paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon miähiä, Kariluoto vilahtaa, (pari outoa OCtä)

Fandom: Tuntematon Sotilas, modern AU (eräänlainen nuoriso-AU)

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia. VAROITUKSENA: Sisältää angstia, päihdemainintoja sekä tapon.

Kirjoittaja: Se, joka jaksaa turinoida metsassa, eli Turinametsa

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172445810852/hietala-osa-6

Osa 7

Astuttuaan vastakkaisella jalkakäytävälle kasa märkää lunta räiskyi hänen niskaansa hyökyaallon voimalla. Vilho nosti olkiaan ja vilkaisi rekan perään. Mites se nyt noin oli tyhjästä tullut....? Äkkiä Vilho tajusi, ettei ollut huomannut rekkaa.

Jos hän olisi ollut vähääkään hitaampi, ei hänessä enää henki pihisisi.

Katuvalojen ilmestyttyä maisemaan yritti Vilho kuvitella ympärilleen sitä samaa synkkää pimeyttä, mikä hänen mieltään vallitsi. Sydämestä otti oudosti, tuntui siltä, että se olisi saattanut pettää hetkenä minä hyvänsä.

Hän oli oikeasti tehnyt sen Urholle. Sille, kenestä hän kaikista eniten välitti. Sille, ketä hän oikeasti rakasti. Ja se kaikki oli peruuttamatonta.

Lähibaariin ei ollut pitkä matka, vain muutama sata metri, ja sinne mies paremman puutteessa suuntasi. Olisihan hän voinut kävellä keskustaan vaikka Jorman sohvalle nukkumaan, mutta se olisi ollut viimeinen naula hänen arkkuunsa. Hän oli rikoksensa tehnyt, ja hänen kuului katua sitä.

Baarissa raikui discomusiikki Vilhon raahautuessa tiskille tilaamaan hetimmiten mahdollisimman kiukkuisen paukun. Kuppila oli perustettu ikivanhaan Shellin huoltamokahvilaan, joka oli vuosikymmeniä sitten kannattavuuden heikkenemisen myötä pistänyt lapun luukulle. Yleensä siellä viettivät aikaansa kaupungin tapajuopot ja vanhat automiehet, jotka istuivat juomiensa ääressä muistelemassa Wanhoja hyviä aikoja.

Vilho kulautti juomansa alas heti, kun sai lasin käteensä. Radion kaiuttimista kantautua musiikki humahteli ilkeästi koko Vilhon olemusta vasten. Ehkä olisi ollut parempi mennä Jorman tykö.

Mies tilasi toisen paukun ja istahti tiskin vieressä lepäävälle baarijakkaralle.

Baarimikko katseli häntä hetken päätään kallistellen, kunnes kysähti lasia hinkkaillessaan:

"No? Tuliko ero tyttöystävän kanssa?"

Vilho säpsähti ja ähkäisi olkiaan kohauttaen.

"Ei.... Kuhan vaan on vähä.... Oisko sulla mitään vahvempaa?"

"Oishan mulla. Vauhdilla kun vedät ni nousee varmaan päähän ku kusi. Humaltuu nopiaan."

"Sitähän varten mä tänne tulin. Huvittas unohtaa yks juttu."

Mikko laittoi hänelle juoman ja pisti liukumaan pöydän lasipintaa pitkin.

Vilho ei edes tiennyt, kuinka oli päätynyt erään taajamakerrostalon ullakkokerrokseen yöksi. Aamulla hän sieltä heräsi muutamien outojen miesten seurasta. Yhtä krapulassa hän oli kuin muutkin, mutta hetken ihmettelyn jälkeen eräs miehistä kertoi hänelle illan tapahtumista.

Vilho oli lähtenyt baarista pää täynnä, ja törmänny heihin kadulla, haastanut riitaa ja lyönyt yhden heistä kanveesiin. Mutta porukan pomo - mies kutsui äijää Rotaksi - näki Vilhossa jotain potentiaalia johonkin ja kutsui messiin. Ja siellä hän nyt oli, istui kulahtaneella, repaleiselle kangassohvalla ja katseli silmiään siristellen miehiä.

"Rotta" oli pitkä, luihu mies, joka ei nimimerkistään huolimatta näyttänyt mitenkään rotalta. Tuo taisi vain olla luonteeltaan sellainen ovela paskiainen, mitä luulisi näkevän vain joissain 30-luvun mafiaelokuvissa. Toinen miehistä oli nimeltään Teurastaja, eikä se todellakaan viitannut ammattiin (mitä häneltä ei edes löytynyt). Teurastaja oli sen näköinen, ettei sellaista olisi halunnut tavata kasvokkain. Teurastajan terävät silmät tuntuivat leikkaavan lihaa, ja posken vanha arpi oli revennyt varmasti useampia kertoja tappeluiden seurauksena. Kolmas miehistä oli pieni ja huomaamaton, mutta esitteli tuokin itsensä Rummoksi. Miehestä näki selvästi, että tuo oli rastoineen kovin menevä päihteisiin.

Vilho ymmärsi eksyneensä väärään seuraan.

**

Huumeiden myyminen nuorille tuntui pikkujutulta. Rummo hommasi niitä Viron kautta, Rotta salakuljetti nuuskana Ruotsista. Teurastaja piti huolen, että virkavalta kiinnittäisi huomionsa kaikkeen muuhun, kuin seudun huumekauppaan. Vilho, joka oli kiskonut ikivanhan nahkarotsinsa,  saman mikä oli ollut eräänä kesäisenä iltana erään pojan ympärille kiedottuna satamassa vuosia sitten, ylleen ja jota oli alettu kutsua Viaksi, myi niitä eteenpäin.

Opiskelunsa Vilho heitti kokonaan syrjään, sillä ei ollut hänelle enää mitään merkitystä. Lisäksi hän jollain tapaa kiintyi niihin miehiin, jollaisia hän oli koko elämänsä vältellyt. Hän oppi niistä kolmesta miehestä ja heidän elämäntyylistään enemmän, heidän kauttaan hän oppi ymmärtämään, millaiseksi yksilön elämä saattoi muuttua.

Ryhmän uskotuksi hän pääsi nopeasti, mutta asiat muuttuivat nopeasti, kun Teurastaja jäi Rotan kanssa kiinni.

He olivat kaikki neljä seisoskelleet paikallisen lähiruokakaupan nurkalla. Rotta oli selittänyt heille suunnitelmaansa kaupan ryöstämiseksi seuraavana yönä. Teurastaja oli vahingossa panostanut pistoolinsa.

Kuin kohtalon oikusta juuri sillä hetkellä, kun viereistä tietä myöten ajoi auto etelää päin, syttyivät katulamput uudestaan. Yö oli päättynyt.

Auto pysähtyi salamannopeasti, kun sen kuski huomasi oudosti käyttäytyvät miehet.

Kaksi poliisia astui ulos menopelistään ja lähtivät puolijuoksua miesten luokse.

Rummo huomasi nuo heti, ja lähti juoksemaan. Teurastaja ajautui selvästi paniikkiin, ja Rotta huusi jotain Rummon perään. Pieni virolaismies ei kuitenkaan pysähtynyt, jatkoi vain matkaansa. Vilho pääsi livahtamaan paikalta pimeän turvin, sillä oli asettunut seisoskelemaan pikimustaan varjoon.

Takaansa hän kuuli laukauksen, ja sitten toisen, mutta hän ei edes vilkaissut taakseen.

**

Rummon kadottua ja Rotan sekä Teurastajan kuoltua Vilho pääsi asettumaan takaisin entiseen elämäntyyliinsä. Hankalaa se oli, ja usein miehen mielen valtasi jokin nelikon vetämä tempaus. Hienoinen riippuvuuskin hänellä oli huumeisiin, ja pari kertaa hän sitä hankki Janne kautta. Janne  sattui yleensä hommaamaan vain alkoholia ja tupakkaa alaikäisille, eikä kehdannut sotkeentua huumekauppaan. Lehto taas oli sattunut eksymään piripiireihin, ja kerran tarjosi omistaan Vilholle. Niiden kahden seuraan totuttuaan Vilho alkoi vapaa-aikoinaan viettämään enemmän aikaa Lehdon, Jannen ja Aatoksen kanssa.

Lukiolla Vilho pysytteli pojista kauempana, aina kun vain voi. Yrjö oli Urholle sanonut Vilhon katuvan niin pahasti, ettei voinut edes poikaa tervehtiä. Ei edes silloin, kun päätyi istumaan jonkun opettajan sijaisena luokan edessä. Jos Vilho joutui Urholle jotain puhumaan, sanat olivat yksitavuisia ja värittömiä. Yrjö ja muut pojat olivat alkaneet äksyillä Vilholle, ja miehelle oli selvää, kenen puolella nuo riidassa olivat. Toisaalta, eihän heillä edes ollut mitään varsinaista riitaa, mutta silti porukan rötöstelijöitä lukuunottamatta kaikki tukivat Urhoa asiassa. Välillä pojat olivat ajautuneet tappelemaan koulun käytävällä, kun Yrjö heitti katkeria sanojaan päin Lehdon sekä Aatoksen naamaa. Yrjöllä ja Aatoksella oli nimittäin taas jotain känää, vaikka kaikki kyllä tiesivät heidän rakastavan oikeasti toisiaan. Se nimittäin näkyi. Aina, kun Yrjö sanoi jotai pahaa Aatokselle, Aatoksen silmät hieman epäuskoisina siristyivät, ja Yrjön silmissä loisti eräänlainen tuskainen vivahde.

Jorma taas vetäytyi entisten tuttujensa seuraan, kuultuaan, että Urho oli tietoinen tapahtuneesta. Tietenkin se herraspoika häpesi aiheuttamaansa sekasortoa.

Urho oli selvästi masentunut, vaikka yritti pysytellä pirteänä ja yritti pitää hymyä kasvoillaan. Sen epäaitous huomattiin, se katosi aina heti sytyttyään. Yrjö uskoi ymmärtävänsä, kuinka pahasti Urhoa sattui.

Ja Yrjölle Urho useimmiten avautuikin. Eräänä iltana he olivat istuneet Yrjön ja Aatoksen kämpillä (Aatos oli lähtenyt Lehdon kämpille riitaannuttuaan Yrjön kanssa) ja Yrjö oli saanut Urhon puhumaan.

Pojat olivat juoneet teetä, ja Urho oli yks kaks puuskahtanut:

"Emmää tier mitä mää tierän, mut sen mää sentä tierän, ett mää e jaksa tätä tämmöst!"

Yrjö oli hieman huolestunut ja kurtistellut kulmiaan, kunnes oli kysynyt:

"Tarkotatsä Villee?"

"No sitäki. Sehä ol kadoksissaki hetken."

"Ootsä vieläkin huolissas siitä mulkusta?" Yrjö oli huokaissut niin kyllästyneenä, että Urho oli painanut kasvonsa lattiaa kohden apeana.

"En....Enhä mää. Mää va mietin. Mitä se miättii? Miks se teki sen?"

"Sulla on tunteita, voi saatana", Yrjö oli noussut ja siirtynyt toisen viereen. Halannutkin.

"Sun pitäs yrittää unohtaa se. Eihä se selvästikkään susta välitä, ku jätti sut ihan ypöyksin."

"Ei se oikeest o sellane, kylhä sää Yrkkä sen tierät. Ville on oikeesti tosi herttane ja sulone."

"Lopeta sen puolustelu. Se petti sua ja jätti sut. Sitä sille ei voi antaa anteeksi", Lahtinen oli tuhahtanut ja pörröttänyt Urhon ruskeita hiuksia. Urho oli ähkäissyt harmistuneena.

Olihan Urho oikeasti useampaankin otteeseen yrittänyt sitä, mutta ei siitä mitään ollut tullut. Jos Vilho ei murtautunut hänen mieleensä silloin, kun hän oli hereillä, tuo tunki hänen uniinsa. Ne unet olivat niin pehmeitä, että aamuisin herättyään Urho pillahti itkuun Yrkän vierestä. Yrjö oli väsyneenä silittänyt hetken Urhon hiuksia ja jatkanut uniaan.

Urho usein vajosi itkukohtauksien jälkeen miettimään toisten parisuhteita. Kaikilla muilla tuntui pyyhkivän hyvin, jopa Yrkällä ja Aatoksella, vaikka nuo koko ajan tappelivat. Miksi sitten hänellä ja Vilholla meni kaikki heti katki ensimmäisen riidan jälkeen?

Se oli epäreilua.

**

Vihreä lada hyrisi pehmeästi.

Vilho istui pelkääjänpaikalla ja katseli ulos surullinen pilke silmissään. Antti puhui välillä jotain, mutta Vilho ei saanut sanoista mitään selvää. Hän oli lähtenyt käymään Helsingissä miehen kanssa, ja oli palaamassa sieltä.

Toukokuinen sade piiskasi ikkunaa, vaikkakin aurinko laski kirkkaana joissain edessä päin. Antti mutisi siitäkin jotain. Vilhoa ei kiinnostanut. Märkä asfaltti kiilteli silmiin, ja vähäinen metsä tienpätkän vieressä huojui rauhalliseen tahtiin.

Koko reissun ajan hän oli ajatellut tahtomattaan Urhoa. Mitäköhän pojalle kuului? Olisiko tuo edes kunnossa?

Pitkän aikaa Vilho oli yrittänyt olla ajattelematta poikaa, vain oman sieluparkansa säästämiseksi. Eihän se tietenkään toiminut, sillä Urho oli aina hänen mielessään. Kaupunkiin saavuttua Vilho ei ensin edes käsittänyt, mihin suuntaan Antti oli lähtenyt ajamaan. Hänhän asui nykyään ihan eri suunnassa (Vilho oli hommannut taas yksiön itselleen pysytelläkseen kauempana Urhosta. Ja olihan hän kuullut Urhon muuttaneen Yrjön luokse.). "Antti?" Hän ähkäisi vilkaistessaan viiksekästä miestä, joka virnuili selvästi tyytyväisenä. "Mie aattelin, jot myö käytäs Yrjön luon kahvil. Sie tiijät jot hääl onkii iso kämp, ja koko porukkahaa sinne on kasaantun. Lehto, Janne ja Aatos myös." Vilho huokaisi hiljaa ja kohautti olkiaan. Yht'äkkiä häntä alkoi kuitenkin hermostuttamaan, ja hän tunsi, kuinka levottomuus kutkutti hänen sormenpäitään. Entä jos Urho olisi siellä? Mitä se sanoisi? Tulisiko sinne ahdistava hiljaisuus, kun Vilho olisi läsnä? Eihän hän ollut aikoihin kovinkaan monille pojista puhunut. Mitä nyt Antille, Lehdolle, Aatokselle, Jannelle sekä Yrjölle. Urhon kanssa he olivat äänettömällä sopimuksella sopineet, että pitäisivät turpansa ummessa, eivätkä sanoisi toisilleen mitään. Niin Vilho ainakin ajatteli, vaikka näkihän hän, kuinka joskus porukassa Urho halusi sanoa hänelle jotain, mutta sulki kuitenki suunsa heti sen avattuaan.   Olkoon hiljaa, Vilho muistutti itseään kiukkuisemmin. Olisin minäkin.

Yrjön asunto sijaitse kaupungin reunamilla. Se oli opiskelija-asunto kerrostalon ylimmässä kerroksessa. Jokaisella portaalla Vilho mietti, mitä hän oli tekemässä. Tietenkin Urho olisi siellä. Missä muuallakaan tuo olisi?

Antti tönäisi häntä naureskellen mennessään vauhdilla ohi. Kolmet neljät portaat eivät hidastaneet menoa, ja eipä aikaakaan, kun ylhäällä avautui ovi.

"Jaa", Yrjö kuulosti toteavan. "Eikö se tullut?"

"Hysh ny...", Antti nauroi mennessään sisään. Vilho pysähtyi ja laski kätensä portaikon kaiteeseen. Se? Hänestäkö Yrjö puhui? Hän alkoi epäröimään, muttei ennättänyt edes kääntyä kuullessaan askeleita yläpuoleltaan. Vilho jähmettyi paikoilleen, ja eikä aikaakaan, kun hän tuijotti Urhoa, joka oli pysähtynyt portaiden yläpäähän. Aivan kuin poika olisi osannut aavistaa jonkun seisovan edessään.

Urho oli hiljaa, ja jos pojalla olisi ollut silmät, olisi Vilho nähnyt niistä niin suunnattoman kasan ahdistusta ilmentäviä pilkahduksia, että olisi saattanut saada hienoisen paniikkikohtauksen.

Hitaasti poika otti muutamia askelia alaspäin, ja Vilho pakitti seinää vasten. Urho ei kuitenkaan mennyt ohitse.

"Vil...ho?"

Puhuteltu nielaisi ja katseli toisen kasvoja aivan liian levottomana. Outo tunne valtasi sydänalaa. Tunne oli samankaltainen, kuin kauan sitten siellä satamassa, kun Urho oli suudellut häntä. Ja siinä se taas oli, niin lähellä, niin lohduttomana ja niin särjettynä.

Vasta nyt Vilho tajusi, ettei pojalla ollut laseja päässään. Puolisen vuotta sitten umpeen ommellut, nyt jo arpeutuneet silmäkuopat katselivat häntä, vaikka hän oli satavarma siitä, että näki Urhon ruskeansävyisten silmien katselevan itseään syyttävänä.

Vilho avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta huulten välistä purkautui vain outo henkäys.

"Ei sua ookkaa hetkee näkyny...", Urho mutisi ja laski kasvonsa lattiaa päin. Ele antoi pojasta jotenkin kainon ja aran vaikutelman.

"Ootsä kunnossa?" Vilho möläytti kerättyään itsensä. Vasta ääneen päästyään hän tajusi, että oli paljastanut sisältään sen, mitä yritti piilotella.

Tunteensa toista kohtaan.

Kaiken sen, mitä oli yrittänyt tukehduttaa. Kaikki se entinen tulvi ulos siinä turhassa kysymyksessä.

Urho naurahti värittömästi, mutta yritti hymyillä.

"Mikäs täs", poika totesi asettaessaan kätensä taskuihinsa.

"Minne sä oot menossa?" Vilho ähkäisi, kun poika oli jatkaa matkaansa. Mies jopa tarrasi Urhoa käsivarresta, ja kun poika kääntyi, Vilho vetäytyi punastuen. Jokin iski hänen sydäntään veitsellä, kun hän tuijotti silmättömiä ihonriekaleita pelkäämättä. Hän rakasti Urhoa. Oli aina rakastanut, siitä päivästä alkaen, kun oli pojan ensimmäistä kertaa tavannut.

Vilho ei ollut irrottanut otettaan toisesta, jonka vuoksi Urho liikautti kättään vaivaantuneena.

"Minne mää....Kuha lähen kulkee."

"Et menis yksin", Vilho sanahti kiireesti ja yritti paikkailla olemuksensa säröjä. "Jos jotain sattuu...."

"Sit sattuu. Kyl iso ihmin osaa ittestää huolehtia", Urho hymähti. Ääni särähti, ja Vilho kurtisti kulmiaan. Kuulostiko toinen ärtyneeltä vai siltä, että pillahtaisi pian itkuun.

"Urho....."

"Ann ol", poika pyysi ja yritti hymyillä.

"Tuu takas ylös. Mä kyllä oon valmis kuulee ripityksen tästä", Vilho huokaisi. Sitä päivää Vilho oli osannut odottaa. Joku raahaisi hänet poikien eteen kuin oikeudessa, vaatisi saada tietää, miksi hän toista oli sillä tavoin satuttanut.

"Meirän välit ei kuulu muille", Urho huomautti väsyneenä. "Kyl mää ymmärrän, ettet sää musta sil tavoin välitä."

"Älä sano", Vilho pyysi ja otti poikaa kädestä, puristi tiukasti ja samalla tavoin turvallisesti, kuin kauan sitten.

"Lähdetään kaupungille."

"Lähretään."

Urho ei irrottanut otettaan Vilhon lämpimästä kädestä.

**

"Minne ne on menny?" Janne ähkäisi kuikatessaan ulos ikkunasta. Koko porukka oli odotellut aikaisemmin vain Vilhon tulevan sisään, mutta kun Urhon katoaminen oli huomattu, oltiin huolestuttu tilanteesta.

"Ties mitä se piripää o keksiny", hymähti Yrjö äkäisenä. Hän oli siinä mielessä katkera, että oli antanut Urhon poistua yksin asunnosta.

"Älä sitä syytä", Lehto ärähti ja meinasi heittää jollain kauniilla, antiikkisella pöytälampulla toista. Mutta silloin  Aatos tarrasi Lehtoa kädestä ja painoi sen hämmästyneen jätkän syliin. Sen tehtyään Aatos meni ja istahti Yrjön syliin. Se sai Yrjön kurtistamaan kulmiaan ja vaivaantumaan.

Aatos oli sen näköinen, että olisi antanut jotain Yrjölle anteeksi.

"Hei pojat?" Johannes huikkasi kauempaa. "Ootteks huomannu Villen laittaman kuvan?"

"Minkä?!"

Puhelimia etsittiin käsiin vaikka ja mistä, ja kaikki olivat pian Whatsappissa paikalla.

Heidän ryhmäänsä oli ilmestynyt Vilhon laittama kuva Urhosta, joka joi kahvia tuon vieressä onnellinen hymy huulillaan.

#Hietala #7 osa #Modern AU #tuntematon sotilas #fanfiction #hietanen #koskela #jalon kookoon miähi #pojjaat #yrkkä on tosi syyttävällä asenteella #mut se vaan haluu huolehtii Hietasesta #annetaan se sille anteeksi #ja joo tiedän että vähän jätin Vilhon riippuvuuden nyt epärealistisesti huomiotta #anteeksi

[turinametsa]

Hietala osa 6

(Nimetön osa 6)

Genre: Rakkaus, nuoret

Fandom: Tuntematon Sotilas, Modern (lukio/nuoriso) AU

Hahmot/Paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon poikia, Yllätyslaivausta

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia.

Kirjoittaja: Metsässä turinoiva iltasatutäti

Edellinen osa:

https://turinametsa.tumblr.com/post/172202104182/uusi-vuosi-hietala

Osa 6

Hitaasti elämä palasi entisille raiteilleen - ainakin melkein. Yhteinen asunto ja yhdessä asuminen tuntui mukavalta ratkaisulta. Sai olla vaikka koko ajan toisissaan kiinni ja tiesi koko ajan, missä toinen meni. Vilho todellakin oli pelännyt Urhon masentuvan. Kerran pari poika oli hänet säikäyttänyt apeudellaan. Mutta poika oli myös palautunut pian entisekseen, kun Vilho oli palannut hänen viereensä. Ainahan se siihen palasi. Oli hetken tekemässä omiaan, opiskelemassa tai jotain muuta, ja palasi sitten taas istumaan Urhon kylkeen kiinni. Ja siinä oli sitten heillä molemmilla mukava olla. Mutta Urho tiesi, että Vilholla oli myös rankkaa. Hän oli joka hetki huomaavinaan, kuinka levoton Vilho oli. Olihan se nyt melkoista, opiskella ja elää samaan aikaan, kun piti hyysäillä vaivaista. Urhoa hieman katkeralla tavalla huvitti. Omalla varomattomuudellaan hän oli pilannut herkän  toverinsa elämän. Muutamia kertoja Urho oli ajatellut pyytävänsä Vilhoa lähtemään ja jättämään hänet yksin, ja kerran tai kahdesti hän oli siihen asiaan muutamalla sanalla viitannut, vaikka se olikin raskasta. Raskasta sellaisen kuuleminen oli Vilhollekin, joka koki olevansa vastuussa toisen tapaturmasta. Urho muisti, kuinka Vilho oli yhtenä iltana itkenyt kännipäissään ja syytellyt itseään tapahtuneesta. Vilho oli tosiaankin alkanut käymään entistä enemmän baareissakin viikonloppuisin, ja tuli yleensä hienoisessa humalassa takaisin, mutta Urho antoi sen anteeksi. Hän kyllä tiesi, että Vilho tarvitsi jotain vastapainoa stressaavalle arjelle. Joka hetki piti olla auttamassa Urhoa ja vahtia tuota.... Urho painoi päätään. Tuntui kovin hyödyttömältä, varsinkin, kun mieleen tulvi ajatus siitä, kuinka hän ei pystynyt edes kävelemään portaita kunnolla alas ilman, että Vilho auttoi häntä siinä. Ja se hävetti. Iso ihminen, joka tarvitse taluttajaa joka asiassa. Mutta siitä huolimatta Urho oli myöskin onnellinen. Vilho oli uskollinen ja teki kaikkensa hänen puolestaan. Toki vähän liikaakin, mutta kuitenkin. Urho häpli jotain hyllyltä poimimaansa asiaa käsissään. Niin hän oli alkanut aina tekemään, jos oli vähääkään hermostunut. Ja se hieman ärsytti. Missäköhän Vilho nyt oli? Urho olisi todellakin halunnut halata miestä. Painautua vasten Vilhon lämmintä kehoa ja pesiä siinä kuin parhaassakin turvapaikassa. Mutta Vilhoa ei kuulunut. Asunto tuntui turhan hiljaiselta. Siitä huolimatta hän yritti. Nousi seisomaan, laski esineen käsistään vuoteelleen ja poistui makuuhuoneesta. "Vilho?" Hän kysähti, ja samassa jossain räsähti pahasti. Samassa työhuoneen ovi aukesi ja Vilho puuskahti: "Anteeksi. Ootsä kunnossa?" "Oon mää....Mitä sää teet?" "Vähä omiani...", Vilho sanahti ja otti toista kädestä kiinni. "Haluutsä jotain?" "Emmää mitä tartte. Mää va....alko ahdista hiljasuus. Emmää sua häiritä halunnu", Urho sanahti nopeasti ja Vilho kurtisti kulmiaan katsellessaan Urhon kasvoja huolestuneena. Pitkään Vilho oli hiljaa ja mietti mitä sanoisi, mutta lopulta hän vain kiskoi toisen mukanaan keittiöön. "Haluutsä kahvia?" "Emmää tartteis...", Urho yritti hymyillä. Äänensävy oli jotenkin....kuollut. Tylsä ja hiljainen. Ja siitähän Vilho huolestui kaksinverroin lisää. "Hei....Urho. Sanos mikä sulla on", hän pyysi hiljaa taas hetken hiljaisuuden jälkeen istutettuaan Urhon keittiön pöydän ääreen istumaan. Tuo hapuili sormiensa päillä pöytäliinaa selvästi levottomana. "Äh...Mul mikä o. Menisit va jatka hommias. Ei siittä mitä tule jos sää va mua hyysäilet." Urho yritti naurahtaa. Ja todellakin yritti, mutta Vilho kuuli sen vain surullisena inahduksena. "Kyllä mä nä...huomaan, että sulla joku on. Mikä on?" Vilhon ääni oli kummallisen vaativa. Aivan kuin jokin olisi pelottanut tuota. Urho nielaisi ja naputti pöytää. "No ku....Sul mene kaikki iha paskast. Vaa mu taki", poika sanahti vaimeasti ja Vilho kurotti ottaakseen tuota kädestä. "Ei men-" "Äl", Urho kielsi ja veti kättään kauemmas.

"Kyl mää tierän. Sää ole ni hirve levoton ku sää stressa kaikke. Opiskeluit ja rahaa ja kaik. Ja muaki." "No tietenki mä oon huolissa-" "Ni! Sää ole va huolissas kaikest! Sun pitäs silt rentoutu! Jos sää et te jotai su asiallisi, ni sä kyttäät mu vieres. Kyl sul omaki elämä o!" Toinen pysyi hiljaa niin kauan, että Urho ajatteli toisen poistuneen paikalta. Sen vuoksi hän jopa säpsähti, kun Vilho aloitti: "Urho. Mä ymmärrän kyllä, että sä oot huolissani musta. Iha samalla tavalla ku mä susta. Mutta mun takia sä oot tossa kunnossa. Jos mä oisin vahtinu, jos mä oisin sytyttäny ne, jos mä oisin ollu oikeesti aikuinen ja ottanu vastuun teistä, sä et olis tossa kunnossa. Kyllä minä susta vastuun kannan. Se on mun velvollisuus." Urho olisi halunnut väittää vastaan, muttei edes viitsinyt. Huokaisi vain turhautuneena. "Ja sitäpaitsi", Vilho huomautti tiukemmin. "Sä sanoit että mulla on mun oma elämä. Niin on, ja se istuu siinä mun edessä juur tällä hetkellä.  Minä tiiän, että sä välillä haluisit mun lähtevän. Mutta kun mä en hylkää sua enää, enkä anna minkään pahan enää tapahtua sulle. Mä haluun huolehtia susta ja....niin. Kun minä ihan oikeasti sinusta välitän." Urho kurtisti tummia kulmiaan ihmeissään, ja Vilho jatkoi: "Mä tiedän, että sä pelkäät sitä. Että mä lähtisin ja jättäisin sut. Mutta kun mä oon päättäny sen, että huolehin susta siihen asti kun on tarvis, mieluiten siitäkin pidemmälle. Jos sä vaan annat mun huolehtia." "Emmää haluis anta. On se kyl yht perkelet, ku ei iso ihmine osaa yksi ees kävel", Urho mutisi katkerammin ja Vilho nappasi hänen pöydällä lepäävän käden käteensä. "Urho. Se nyt vaan kuuluu tohon tilanteeseen, ku et oo vielä tottunu. Mä lupaan lopettaa liian huolehtimisen heti, kun sä pärjäät paremmin." "Enkö mää sit pärjä?" "Pärjääthän sinä. Ihan tavattoman hienosti. Rohkea poika", Vilho hymyili ja sipaisi Urhon hiuksia. Poika värähti ja yritti piilotella hymyä. "Oo jo hilja." Siltä erää se asia oli selvä.

Vaivaisessa parissa viikossa Urho oli taas valmis käymään koulua, ja koska Vilho oli onnistunut hommaamaan itsensä opettajaharjoitteluun samaan lukioon, ei Vilhon tarvinnut olla liikaa erossa Urhosta, joka tunsi olonsa melko epävarmaksi. Kenenkään muun kuin Vilhon seurassa hän ei ollut kahteen kuukauteen ollut, jonka vuoksi kouluun meneminen ahdisti hirveästi. Ja olihan sille syynsä. Kulkiessaan onnekseen tutulla käytävällä hän kuuli takaansa ihmetteleviä ja kauhistuneita henkäyksiä, mitkä saivat hänet tuntemaan olonsa oudoksi. Miettiköön mitä miettivät, sitä hän itselleen toisteli, mutta ei sekään auttanut. Vilhon hän tiesi vielä kulkevan vierellään rauhalliseen tahtiin. "Jos etitään pojat käsiin, ja saat olla niitten kanssa. Mä meen sitten omiin hommiini. Ja muista, että sä voit kyllä aina vaikka soittaa mulle, ku susta siltä tuntuu." Aivan kuin vanhempi olisi puhunut tarhaikäiselle lapselleen. Urhoa oksetti ja hän huokaisi: "Kyl mää koita pärjä.... Enkä mää sua häiritä viiti. Eiköhä Yrkkä tai Aatos auta jos jotai tulee...." "Varmasti", Vilho myönsi, ja seuraavan nurkan takaa pojat löytyivätkin löhöilemästä käytävälle raahatuilta objekteilta. "Kappas? Lepakko tuli", Janne haukotteli ja venytteli sohvalla. Yrjö loi tuohon vihaisen mulkaisun noustessaan Aatoksen viereltä. Pienempikin jätkä nosti päätään. "Ompa kiva nähä suaki", Yrjö sanahti ja halasi Urhoa vähän liian nopeasti, sillä tuo säpsähti lujasti. "Ahhah....Älä ilma ett varota. Mää säiky ni helvetist!" "Niin niin. Sori. Mut mitäs sä?" "Mitäpä....Totuttelen. Ei tää o kummosempaa ku alkaa tottua." Urho kuuli, kuinka Vilho sanahti jotain jollekulle ennen kuin lähti. Hieman häntä harmitti, joutuisihan hän olemaan hieman pitemmän aikaa ilman turvallista Villeä.

Yrjö istutti Urhon hänen ja Aatoksen viereen sohvalle, ja Urho asettui kuuntelemaan muiden juttuja.

Ei kenellekään heistä ollut mitään sen kummempia sattunut. Janne oli kehittänyt itseään siinä, missä oli hyvä. Lehto ja Risto olivat sopineet kauan sitten tulehtuneet välinsä täysin, ja Lehto oli vaihtanut lukioon. Nuo pesivätkin vierekkäin eräällä palikalla sulassa sovussa.

Matiaksen ja Viljaminkin välillä tuntui olevan meneillään jotain normaalista kaveruudesta poikkeavaa: nuo tökkivät koko ajan toisiaan, tönivät ja pyrkivät muutenkin kosketuksiin keskenään. Yrjö ja Aatos tuntuivat selvinneen viimeisimmästä draamastaan kunnialla. Johannes virnuili yksikseen kauempana muista puhelimelleen, sillä chattaili, tai oikeastaan "lähetteli laatuluokkaista kuvataiteen huvittavaa osaamista", Aarnen kanssa.

"Ootteks te muute nähneet vielä niitä uusia oppilaita?" Kysyi Risto hiljaa ja arasti. Kysymys aiheutti sen, että hetimmiten Lehto tuhahti halveksivasti. Risto vavahti ja vilkaisi pelokkaasti toista.

"Ei", Yrjö totesi olkiaan kohauttaen. "Missä lie piileskelevät."

"Uusia oppilait?" Urho kysähti ihmeissään.

"Niin.... Ne lakkautti sen naapurikunnan lukion. Oppilaat siirtyy tänne", selitti Viljami, joka yritti olla hihittämättä, kun häntä sylissä pitelevä Matias puhalteli hänen niskaansa.

"Aha...", Urho ähkäisi tummat kulmat mietteliäässä kurtussa.

Johannes nousi ja huikkasi muillekin:

"Tunti alkas, khihi.... Vaikka ette te halu sin mennä. Kaarnal o se sijainen."

"Voi helvetti", ärähti Yrjö, joka veti mukanaan Urhonkin ylös.

Heillä tosiaankin oli sijainen psykologiassa, sillä heidän aina niin positiivinen opettajansa Kaarna oli loukannut jalkansa näyttäessään esimerkkiä jäisellä tiellä kävelemisessä.

Heidän sijaisensa oli nimeltään Henrik Lammio, vaikka tuota kylläkin vain sukunimellä kutsuttiin, kuten kaikkia muitakin opettajia. Lammio oli kaikkien mielestä mahdottoman ärsyttävä, tylsä ja epäpätevä opettaja. Jossain matikantunnilla Lammion pätemisen olisi ymmärtänyt, mutta psykologian luokassa se oli ennenkuulumatonta.

Ja Lammion päteminen alkoi heti, kun pojat puoli minuuttia myöhässä luokkaan saapuivat:

"Ettekö te tienneet, ettei lukiossa ole soveliasta myöhästyä tunneilta?"

"Kyllä tiedettiin", hymähti Lehto, joka puhui yleensä muidenkin puolesta. Porukka oli vallannut takapenkit, eikä kellään yleensä ollut siihen mitään sanomista.

Paitsi nyt.

Lammio siristi silmiään.

"Mitä sanotte, jos annan asianne rehtorin käsiteltäväksi? Ja tulkaas kaikki takapenkkien pirut tänne eteen istumaan!"

Vastahakoisina pojat siirtyivät etupenkkiin, mulkoillen Lammiota kulmiensa alta.

Urho istui vaiteliaana Yrjön vieressä ja yritti kuunnella miehen vinkuvaa puhetta, kun tuo yritti selittää jotain aivojen toiminnasta. Eivät hänen aivonsa olleet todellakaan toiminnassa, kun ajatus harhaili Vilhoon.

Hän ei edes huomannut, kuinka Lammio oli lopettanut puhumisen ja kävellyt hänen eteensä.

"Eikö sinulla ole käytöstapoja? Aurinkolasit kuuluu ottaa pois sisätiloissa!"

Urho ei ennättänyt edes kieltää miestä, kun tuo jo kiskaisi tummat lasit pois Urhon kasvoilta.

Huomatessaan pojan silmien irvistävät arvet, Lammio kavahti rajusti taaksepäin.

"M....Mitä sinulle on...tapahtunut?!"

Urho nielaisi. Hän tunsi kymmenet silmäparit selässään sekä sen vaivaantuneen olon, mikä levisi jostain hänen vierestään. Urho avasi suunsa sanoakseen jotain, mutta Aatos ennätti ensin:

"Onnettomuus. Voan sehän ei sinulle kuulu."

Lammio alkoi punoittaa, ja hänestä selvästi näki, ettei hän kauaa kestäisi. Mutta ennen kuin Lammio räjähti, joka koputti oveen. Miehen olotila oli hetkessä poissa ja hän avasi luokan oven.

"Hei.... Anteeksi, mutta onks tää sattumoisin oikee luokka?"

Kysyjä oli vilkaspiirteinen, vaaleahiuksinen urheilijapoika, sen näki jo päällepäin. Pojalla oli kaverikin. Todella tumma ja vihaisen näköinen jätkä mulkoili luokkaan kaverinsa takaa, ja tuosta näki, ettei tuo olisi halunnut olla paikalle.

"Meillä on psykologian tunti kesken täällä.... Mitä luokkaa haette?" Lammio kysyi asiallisesti, mutta oppilaat huomasivat, kuinka tuon silmäkulmassa nyki elohiiri.

"Tätä luokkaa", vaaleampi poika naurahti ja he tulivat sisään.

Sivusilmällä luokassaistujia tarkkaillessaan tuo huomasi Urhon ja kohotti kulmiaan asettuessaan Johanneksen viereen.

"Mitäs tolle jätkälle o tapahtunu? Onks se sokee?"

Vaikka poika puhui hiljaa, supina kantautui koko hiljaisen tilan halki selvänä puheena.

Johannes oli hetken hiljaa, kunnes nyökkäsi.

"On se.... Sattu pikku onnettomuus."

"Oho!"

"No. Keitäs te kaksi olette?" Lammio kysyi istuunnuttuaan tietokoneensa taakse.

"Ah... Mä oon Ukko...Ukkola. Toi mun yrmy kaveri, se on Ilja Hellström."

"Ukko ja Ilja vai. Mitäs te täällä teette?"

"Mua kututaan Ukkolaksi, mut siis, me tultiin opiskelee. Meidän lukio lakkautettiin ja suurin osa opiskelijoista siirrettiin tänne", Ukkola selitti.

Urho kuunteli tulokkaiden ja Lammion keskustelua kulmat kurtussa. Niskaa vieläkin kuumotti, kun hän sai lasinsa Yrjöltä.

Ennen viimeistä tuntia Urho lähti käymään lokerollaan Aatoksen ja Yrjön seurassa. Koko päivä oli tuntunut mahdottoman raskaalta, kun oli pitänyt opettajille sokeuttaan selitellä. Olihan siitä koululle ilmoitettu, mutta kukaan ei tuntunut muistavan taikka tajuavan, että asia todellakin oli niin. Ja päivästä oli tullut entistä raskaampi, kun Urho ei ollut ennättänyt tapaamaan Vilhoa, kun Vilholla oli ollut niin kova kiire. Mitäköhän se edes teki, kun ei pitänyt ollenkaan tunteja? Istuiko se vain opettajienhuoneessa kahvilla?

Urho ei huomannut, kuinka vahingossa käveli jotakuta päin, ennen kuin törmäyksen uhriksi joutunut poika huudahti:

"Hei!"

"Oho anteks!" Urho ähkäisi ja vetäytyi kauemmas, yrittäen kääntää päätään älähdyksen suuntaan.

Toinen oli hetken hiljaa ja Yrjö sekä Aatos näkivät, kuinka tuo tuijotti Urhoa täysin vakavana.

"Ei...se mitään. Ymmärrän kyllä. Mitä sinulle on tapahtunut?" Poika kysyi mahdottoman asiallisella ja kuivakalla äänellä, mutta pojan ilmeestä loisti myötätunto vammautunutta kohtaan. Urho hymyili levottomasti.

"Eh.... Mitä ny vähä sattu pikku juttu Uutena vuoten...."

"Sori, mut Urho ei tyk-", Yrjö oli murahtamassa väliin, sillä huomasi tuntemattoman olevan oikein rikkaan porukan lapsi (jollaisista Yrjö ei pitänyt).

"Ai että. Tarvitsetko apua jossain? Kyllä minä autan mielelläni! Voisit varmasti kertoa minulle jotain lukiostanne.... Olen muuten Jorma, Jorma Kariluoto. Vaihdoin lukiota, kun entinen oppilaitokseni lakkautettiin."

Yrjö ja Aatos tuijottivat toisiaan, ja sitten Jormaksi esittäytynyttä poikaa tyhminä.

Urho nielaisi.

"Emmää hirvest apu tartte, mut kiitti va.... Ja tervetuloa. Kai tää o iha kiv paik...."

"Mikä sinun nimesi on?" Jorma kysyi hymyillen.

"Urhohan se.... Urho Hietane", Urho naurahti vähän vaivaantuneena.

Heille kävi ilmi, että Jorma olisi samalla kurssilla heidän kanssaan, jonka vuoksi tuo liittäytyi heidän seuraansa löytääkseen oikean paikan. Samalla sattui niin, että Jorma löysi Urhosta uuden ystävän itselleen, sille nuo tulivat melko hyvin juttuun. Jorma jopa onnistui naurattamaan Urhoa historiantunnilla niin, ettei opiskelusta tullut yhtään mitään.

Vilho liittyi koulun loputtua poikien seuraan lukion etukatoksessa. Heti ensimmäiseksi hän huomasi   kaksi vierasta jätkää, toisen, vaaleamman, naureskelemassa Johanneksen kanssa sekä tummemman pojan Urhon vierellä. Ja toisekseen hän huomasi Urhon leveän hymyn sekä tuon luona hengailevan pojan käden, joka roikkui kovin toverillisesti Urhon olilla.

Vilho kurtisti kulmiaan ja tervehti muita vaiteliaasti, pitäen katseensa kuitenkin tiukasti Urhossa.

Yleensä Urho oli aavistellut Vilhon katselevan itseään, mutta nyt tuo ei edes huomannut hänen tuloaan.

Vilho nielaisi huomaamattomasti ja vilkaisi Yrjön sekä Aatoksen suuntaan, jotka kaulailivat urakalla.  Siitä rohkaistuneena hän siirtyi Urhon sekä tuntemattoman pojan tykö.

"Hei", hän sanahti ja Urho käänsi päätään hänen suuntaansa.

"Ai Ville! Sää tulitki jo! Täs o muute Jorma!"

"Jorma?" Vilho toisti kysyvästi. Mistäs toinen jonkun Jorman tunsi?

"Ni! Se o uus tääl."

"Hyvää päivää", Jorma hymyili Vilholle, ja Vilhon teki mieli vain nostaa tuon käsi pois Urhon ympäriltä. Pitkään he katsoivat toisiaan silmiin, Vilho ja Jorma, mittailivat toisiaan katseillaan, ja kun Vilho hieman siristi silmiään, laskeutui Jorman käsi alas Urhon hartioilta. Aivan kuin tuo olisi ymmärtänyt yskän.

"Anteeksi. En tiennyt, että teidän välillänne on jotain", Jorma sanoi ärsyttävän asiallisella tyylillään.

"Mm. Mikäs siinä."

Urho naureskeli hermostuneesti huomatessaan ympäriltään kummallisen levottomuudentunteen. Vilho kuulosti töykeältä, vaikka ainahan se käyttäytyi ystävällisesti. Urho tunsi, kuinka Vilho kietoi varovasti sormensa hänen sormiensa lomaan.

**

Vilho ja Jorma tutustuivat Urhon kautta nopeasti. Vilholle oli muutamassa päivässä selvinnyt täysin, ettei Jorma yrittäisi viedä Urhoa häneltä. Syyttä suotta Vilho oli säikähtänyt ja ollut niinkin mustasukkainen, että oli illalla ärähtänyt jotain ilkeää Urholle. Urho ei ollut loukkaantunut, vain hieman kummastunut. Ja ärähdys menikin vain huonon päivän piikkiin.

Mutta jotain heidän välillään kuitenkin tapahtui.

Vilho ja Urho alkoivat etääntyä toisistaan, ja Urhon paikalle tuli Jorma. Ja tietenkin Urho oli tiedottomana asiasta, sillä Vilho ei antanut asian tulla julki. Sillä se olisi sattunut. Aivan liikaa. Urhon läheisyydessäkin Vilho ja Jorma saattoivat halata, mutta kukaan ei sanonut mitään, vaikka sanottavaa olisi varmasti ollut. Kaikki olivat vain olevinaan, Rahikainen kiinnitti Urhon huomion johonkin muuhun, ja Vilho ja Jorma saivat olla rauhassa.

Vilhon kanssa Jorma jopa menetti poikuutensa, kun nuo olivat käyneet eräänä viikonloppuna ryyppäämässä ja eksyneet Jorman kämpille.

Urholle siitä ei oltu kerrottu, eikä asiasta ollenkaan puhuttu, vaikka se jopa yleisesti tiedettiin. Vilhoa juttu hävetti, sillä hän oli alkanut miettimään tekosiaan.

Millä oikeudella hän oli antanut itsensä kiinnostua Jormasta ja hakemaan lohtua tuosta? Olihan hänellä Urho, ja Urhoa hän rakasti. Vaikkei olisi halunnut rakastaa, niin siitä huolimatta rakasti.

Vilho istui työpöytänsä ääressä ja naputteli kynänpäätä levottomasti paperia vasten. Välillä hän vilkaisi läppäriään, jonka näytöllä loisteli työhakemus. Mutta siihen Vilho ei voinut keskittyä. Hän oli liian hermostunut.

Urho oli luultavasti mennyt jo nukkumaan. Vilho kurtisteli kulmiaan ja löi läppärinsä kiinni. Ehkä hänenkin olisi parempi asettua työhuoneeksi varatun tilan sohvalle koisimaan.

Juuri kun hän oli painumassa sohvalle, kuului makuuhuoneen suunnalta omituinen kirskahdus. Aivan kuin kuoleva sika olisi rääkäissyt, tai aivan kuin pieni lapsi yrittäisi olla itkemättä.

Vilho hyppäsi ylös ja harppoi ulos työhuoneesta, suoraan makuuhuoneen ovelle. Se oli kiinni, mutta huoneesta kuului vaimeita niiskauksia.

Mies avasi oven varovasti.

"Urho.... Oletko kunnossa?"

Poika käänsi silmättömät, rujot kasvonsa miehen äänen suuntaan.

"Mul...mikä o...."

Vilho tuijotti toista hiljaisena, kunnes tuli vuoteen reunalle istumaan.

"Urho. Kerro nyt.... Onko jotain sattunut?"

Poika niiskahti.

"Ei o. Me vaa...pois. Kaik o iha hyvi...."

Yrittikö Urho jopa hymyillä iloisesti? Vilho huomasi sydämensä hakkaavan, ja sydämen tahti kiihtyi, kun pojan hymynpoikanen vääntyi tuskaiseksi irvistykseksi ja tuon huulien välistä karkasi ilmoille hienoinen parahdus, joka muistutti ennemminkin kuolevan korahdusta.

"Urho", Vilho vaati ja nosti kätensä pojan poskille. "Mikä on?"

Urho värisi, muttei yrittänyt vetäytyä kauemmas. Laski vain kasvojaan alaspäin.

"Kyl mää tierän.... Ett sää vehtaat sen yhe pojan kaa. Jorman."

Toinen säpsähti ja vetäytyi itse kauemmas sokeasta. Mistä Urho tiesi?

"Täh....?" Hän ähkäisi ja Urho tyrskähti taas.

"Mee pois.... Ei siin mitä.... Ei se mun asia oo....."

"Mistä.... Kuka sulle on sellaista kertonut?"

"Yrkkä. Sehä sen totes....."

Vilho nielaisi ja nousi seisomaan. Ei hän kuitenkaan kyennyt lähtemään, seisoi vain selin toiseen sydän kurkussaan. Miehestä tuntui, että hän oli tehnyt elämääkin suuremman virheen. Mitä hän oli mennytkään tekemään?

Pitäisikö hänen vain mennä, lähteä? Vaikka baariin tai jonnekin muualle, vaikka juomaan itsensä hengiltä.

Urho asettui petiin niin, että sai haudattua kasvonsa tyynyyn ja Vilho kääntyi katsomaan toista. Hänen henkeään ahdisti, kun hän tajusi, millaista tuskaa toiselle aiheutti. Olihan hän tiennyt, mitä tapahtuisi, jos asia kävisi ilmi.

Vilho istahti takaisin pojan viereen laskien kätensä Urhon olalle. Olisi luullut pojan ravistavan sen kauemmas, mutta luultavasti tuo oli niin väsynyt ja turhaantunut, ettei jaksanut.

Urho ei sanonutkaan mitään, värisi vain Vilhon käden alla.

"Urho.... Anna anteeksi", Vilho sanahti hiljaa. Ääntä hädistuskin kuului, niin tiukassa se jokin tunnetukos hänen kurkussaan oli.

"Ann ol...."

"Mä oon pahoillani. Emmä tarkottanu."

Urho inahti tyynyyn.

"Äl viiti. Mee vaa....Kyl mää ymmärrä...."

"Ei tää oo oikee hetki puhua tästä, mut...kyllä sä tiedät että mä rakastan sua", Vilho yritti kumartuessaan lähemmäs Urhon kasvoja. Mutta siitä tempusta, tai niistä sanoista, Urho suuttui. Poika hyppäsi istualleen ja huusi suoraan päin Vilhon kasvoja:

"Vai rakastat?! Mit helvettii se sit ol? Juu, sää oli kännis, mut jumalaut, silt!"

Vilho säpsähti rajusti ja katseli toisen tuskasta vääristyneitä kasvoja hieman kauhistuneita. Niiden ilmeestä tuli kivuliaasti mieleen se, mitä Uutena vuotena tapahtui. Vain se kaikki veri Urhon kasvoilta puuttuikin.

"Hei.... Mä oikeesti kadun sitä. En mä...tarkottanu", Vilho yrähti ääni värähtäen. Ei häneltäkään ollut itku enää kaukana.

Urho huokaisi vain taas kerran ja painoi päätään.

"Ei siin mitää.... Iha oikiast. Tee mitä teet. Mit se mul...kuuluu...."

"Oisko sun parempi nukkua jo? On jo myöhä...", Vilho ehdotti vaimeasti. Hän halusi paeta tilanteesta. Lähtisi vaikka yöksi kuljeskelemaan ulos.  

Urho myöntyi ja painui maaten. Vilho veti peiton tuon päälle ja kumartui suukottaakseen pojan otsaa. Urho ei vastustellut, tuhahti vain kiukkuisesti.

"Mää ni vihaan sua...", poika sanahti vielä hiljaa, ennen kuin Vilho asteli ulos huoneesta.

Hän meni suoraan eteiseen, kiskoi takkinsa niskaansa ja katosi pian ulos.

Kirpeässä pakkassäässä hän vajosi ajatuksiinsa niin, ettei edes kuullut valotonta tietä ylittäessään lähestyvän rekan ääntä.

// Ps. Kiitos @nic-boii siittä ficciini liittyvästä artista, itken vieläkin sen takia ❤ 

#hietala #tuntematon sotilas #antakkee anteeksi #nimetön #antakee kipu anteeksi #draamaa #ja tämmöstä kliseistä paskaa #hietanen #koskela #kotanen #kariluoto #ukkola #hellström #kookoon pojat #koskiluoto #elkää murhatko miuu

[tuomivuori]

Herran haltuun, osa 1: Rikos ja rangaistus

Ficciä tästä mun ripari-AU:sta, because I can!

Pairing: Tässä osassa ei vielä mitään 

Genre: Teini-AU, nykyaika-AU, huumori

Disclaimer: Linnan hahmot, minä olen vain nuorentanut niitä joitain vuosia ja siirtänyt 70 vuotta tulevaisuuteen. Tässä osassa on myös mukailtu eräitä alkuperäisteoksen kohtauksia melko suoraan, joten niistäkin kunnia kirjailijalle. 

A/N: Tähän on tulossa ainakin neljä osaa, joista kolme on suunnilleen valmiina. Ajattelin aluksi vaihdella "päähenkilöä” osien välillä, mutta kirjoitettuani yhden myöhemmän pätkän Määtän näkökulmasta, päätinkin kirjoittaa koko hoidon siitä. Määttä on täydellinen POV-hahmo, koska Määttä sees all. :D

Oon yrittänyt dialogissa löytää jonkinlaista tasapainoa nykypuhekielen ja hahmojen murteiden välillä, koska nuoret harvemmin puhuu ainakaan hirveän paksua murretta. En kuitenkaan ole mikään murre-ekspertti, joten siellä voi olla kummallisuuksia.

Aatos Armas Määtällä ei ollut mitään vahvaa mielipidettä rippikoulusta. Hän oli mennyt, kun ei ollut sen suurempaa syytä olla menemättä. Joutihan sitä, kesäloma oli pitkä ja leiri vain kahden viikon mittainen. Voisi siellä olla ihan hauskaakin. Ja ainakin sukulaisilta saisi hyvät rahat konfirmaation jälkeen.

Ei hänellä ollut vahvaa mielipidettä uskonnostakaan. Jos tuolla pilven päällä joku kaikkivaltias ukko kökötti, ei hän ollut paljon Aatoksen elämää häirinnyt olemassaolollaan. Ei ollut lähettänyt ihmeitä tai näkyjä sen paremmin kuin taivaallisia rangaistuksiakaan, vaikka oli Aatos elämänsä aikana jokusen kerran lausunut turhaan ”Herran, sinun Jumalasi nimen”.

Riparille Aatos oli mennyt samalla asenteella kuin hän luovi elämän läpi yleensäkin: Katsotaan, mitä tapahtuu. Ei liikoja odotuksia, mutta ei paineitakaan. Saattaisihan sieltä löytyä uusia kavereita, tai sitten ei. Ei sen niin väliksi, kyllä Aatoksella oli niitäkin jo valmiiksi sen verran, mitä tarvitsi. Kaverit vain sattuivat olemaan vuotta-paria vanhempia, joten he olivat jo suorittaneet kirkollisen oppivelvollisuutensa.

Leirin alussa heidät oli jaettu sattumanvaraisesti neljän hengen mökkeihin, tytöt ja pojat tietenkin erikseen, etteivät nuoret vain joutuisi kiusaukseen harrastaa syntiä. Isoset nukkuivat omassa kahdeksan hengen mökissään ja ohjaajilla oli yksityishuoneet leirikeskuksen päärakennuksessa.

Aatoksen kanssa samaan majoitusmökkiin oli sattunut varsin sekalainen seurakunta. Rahikainen, jonka syntisiä taipumuksia eivät hillinneet sen enempää yövahdit kuin sukupuolisegregaatio, koska tämä oli taitava hiippailemaan ja ilmeisestikin seksuaalisesti kiinnostunut lähes mistä tahansa, millä oli pulssi. Lehto, joka vihasi uskontoa, ihmisiä ja ylipäänsä suurin piirtein kaikkea. Ja viimeisenä mutta myös vähäisimpänä Riitaoja, joka puolestaan tuntui pelkäävän useimpia asioita eikä kaikesta päätellen ollut koskaan aiemmin ollut montaa yötä poissa kotoa.

Vaikka niin erilaiset persoonat tuskin olisivat normaaliolosuhteissa päätyneet toistensa seuraan, samassa mökissä nukkuminen teki Määtästä, Lehdosta ja Rahikaisesta jonkinlaisen enemmän tai vähemmän dynaamisen trion. Aatoksen puolesta Riitaojakin olisi saanut olla mukana porukassa, mutta Lehdolla tuntui verenpaine menevän katosta läpi pelkästä pojan näkemisestä. Eikä Riitaoja näyttänyt edes haluavan olla mukana missään pahuuksissa, mikä taas oli suurin osa Rahikaisen ehdottamista ajanviettotavoista.

Naapurimökissä nukkuivat ja usein kolmikon seuraan liittyivät kaikesta uskonnollisesta paatoksesta suuresti huvittuva meemikuningas Vanhala, vilkkaasti säksättävällä Turun murteellaan kaikkea kommentoiva Hietanen, hyvin vasemmistolainen ja vannoutunut ateisti Lahtinen, sekä Honkajoki, josta ei voinut olla varma, oliko tämä eksentrinen nero vai pelkästään eksentrinen.

Jostain syystä leirin pojat olivat alkaneet kutsua toisiaan sukunimillä jo leiriä edeltävissä tapaamisissa. Tapa oli kai lähtenyt siitä, että Lehto oli esitellyt itsensä pelkästään Lehdoksi pakollisilla esittäytymiskierroksilla ja käytti muistakin vain sukunimiä. Siitä oli tullut jonkinlainen miehisen yhteisöllisyyden osoitus, sillä leirin tyttöjä kutsuttiin etunimillä. Toisaalta myös kaikkien vihaamaa, tiukkapipoista apuopettaja Lammiota sanottiin Lammioksi, mutta nimi lausuttiin aina inhoa tihkuvalla äänensävyllä, joka teki selväksi, että tämä ei kuulunut poikien veljelliseen porukkaan.

Myös nuorisopastori Kaarnaa, kirkkoherra Sarastietä ja poikaisosia kutsuttiin sukunimillä, lukuun ottamatta Tassua, jota kutsuttiin vain Tassuksi. Jopa ohjaajat kutsuivat häntä Tassuksi, vaikka käyttivät muista etunimiä, joten kukaan ei tiennyt tämän oikeaa nimeä.

Tassusta puhuttaessa ei voinut olla mainitsematta Rokkaa, ja toisinpäin. Nämä olivat erottamaton kaksikko, joista Rokka oli lähes taukoamatta myös toisen puolesta puhuva ja tätä jatkuvasti hyysäävä osapuoli, kun taas Tassu oli hiljainen, puhui enimmäkseen vain Rokalle ja oli tämän hyysättävänä. Koskela oli rauhallinen ja harvasanainen isonen, josta kaikki leiriläiset pitivät, koska hän tuntui aidosti olevan heidän puolellaan. Mielosesta sen sijaan ei pidetty, sillä tämä käytti isosen auktoriteettiaan määräilyyn ja tärkeilyyn. Sen lisäksi tämä oli maininnut joskus, ettei pitänyt koirista, mikä oli kaikkien mielestä vähintäänkin epäilyttävää ja merkki mahdollisesta psykopatiasta.

Tyttöisosissa oli oma erottamaton kaksikkonsa, Lyyti ja Tyyne, jotka tuntuivat myös olevan hyviä ystäviä Rokan ja Tassun kanssa. Lyyti oli tarmokas ja kipakka mutta lämmin persoona, kun taas Tyyne oli lempeä mutta pinnan alla ilkikurinen ja huumorintajuinen. Heidän lisäkseen oli vielä kaunis, suorasukainen ja ketään kumartelematon Vera, joka harrasti flamencoa – hän esitteli joskus iltaohjelmissa heille taitojaan – ja oli hyvin monen leiriläisen päiväuni.    

**

Aatos ei olisi etukäteen aavistanut, että hänestä tulisi yksi leirin ”pahoista pojista”, koska hänellä ei varsinaisesti ollut koskaan ollut mitään suurta tarvetta kapinoida sääntöjä vastaan. Kuitenkin Rahikaisen oveluus ja opportunismi, Lehdon auktoriteettiviha ja uhkarohkeus sekä Määtän tapa ikään kuin validoida toisten huonot ideat ”mikä jottei, samapa tuo” -asenteellaan saivat yhdessä aikaan kemiallisen reaktion, jonka lopputuloksena oli paljon rikottuja tai vähintäänkin erittäin pitkälle venytettyjä sääntöjä, läheltä piti -tilanteita ja myös muutamia kiinnijäämisiä.

Muistettavin näistä tapauksista oli eräs yö, kun Rahikainen keksi haluavansa pizzaa. Pojat tiesivät, että muutaman kilometrin päässä leiripaikasta oli kebab-pizzeria, koska bussi oli ajanut sen ohi tuodessaan heidät. He myös tiesivät, että leirialueelta poistuminen ja yöllä liikkuminen muualle kuin vessaan oli kiellettyä. Mökkien ulkopuolella partioi joko Lammio tai joku isosista vuoroittain ainakin aamukolmeen asti, mutta Rahikainen ei aikonut odotella niin kauaa pizzanhimossaan kärvistellen.

Siispä pojat kiipesivät vähän puolenyön jälkeen äänettömästi ulos ikkunasta ja kiersivät metsän kautta hiekkatielle, joka vei kohti isompaa tietä, sivistystä ja roskaruokaa.

He päätyivät ottamaan pizzat mukaan, koska mökkeihin tehtiin myös yleensä ainakin yksi tarkastuskäynti yössä, joten mitä nopeammin he pääsisivät takaisin sänkyihinsä viattoman näköisinä uinumaan, sitä pienemmällä todennäköisyydellä he jäisivät nalkkiin. Pizzat pitäisi piilottaa jonnekin ulos ja syödä myöhemmin, ettei yövahti haistaisi niitä tullessaan tekemään tupatarkastusta. Tosin söisivät he tietysti ensin vähän. 

Sinä yönä onni ei kuitenkaan ollut heidän puolellaan. Kolmikko oli kävelemässä hiekkatietä pizzalaatikoiden kanssa ja aikeissa juuri kääntyä metsän suojaan, kun taskulampun valokiila osui heihin. Lammio oli ollut kiertämässä leirialuetta ja sattunut sen laidalle juuri kun pojat olivat tulleet näköetäisyydelle.

He jähmettyivät ja ampaisivat sitten metsään kuin ajovaloihin jääneet peurat. Lammio huusi jotain heidän peräänsä ja lähti juoksemaan samaan suuntaan metsän laitaa pitkin, etteivät karkulaiset pääsisi hänen ohitseen. He eivät olleet varmoja, oliko heidät tunnistettu, mutta tajusivat silti pelin olevan menetetty. Vaikka he pääsisivät Lammion ohi ja takaisin mökkiinsä, ei olisi vaikea huomata, ketkä olivat olleet nukkumassa ja ketkä juosseet pitkin metsiä. He eivät kuitenkaan voineet luovuttaa, vaan takaa-ajo oli käytävä kunnialla loppuun saakka, joten he juoksivat.        

Metsässä oli pimeää ja juostessa täytyi keskittyä siihen, ettei kompastunut kiviin tai juuriin ja lentänyt turvalleen. Hetken kuluttua Aatos huomasikin, ettei enää nähnyt eikä kuullut Lehtoa ja Rahikaista, vaikka nämä olivat hetki sitten juosseet hänen edellään.

Hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Jaaha. Ympäröivät puut näyttivät aika samalta kuin kaikki muutkin puut, joten siitä ei ollut juurikaan hyötyä. Metsän reunaa ei näkynyt, eikä Aatoksella ollut hajuakaan, kuinka kauas oli juossut. Toiset olivat varmaan kääntyneet jossain vaiheessa. Hän oli kuitenkin aka varma, että oli itse juossut suoraan, joten leirikeskuksen pitäisi olla jossain takana ja vasemmalla.

Ilman kiirettä Määttä lähti kävelemään takaisin päin ja kuulosteli samalla, josko jostain kuuluisi elämän ääniä. Jonkin ajan kuluttua hänen korviinsa kantautuikin Lammion kimakka nasaali, josta ei voinut erehtyä. Hän tupsahti ulos metsästä leirikeskuksen pallokentälle ja näki sen toisella puolella rikostoverinsa seisomassa Lammion läksytettävinä. Koskelakin oli paikalla, varmaan seuraavana vahtivuorossa. Määttä tallusti joukon jatkoksi juuri parahiksi todistamaan, kuinka Lehdon no fucks given -asenne saavutti huippunsa ja suorastaan eeppiset mittasuhteet.

”Eikös Toivokaan tiennyt, ettei mökeistä saa poistua yöllä?” kysyi Lammio, ääni alentuvaa sarkasmia valuen.

”Tiesin.”

Jos Määtällä olisi ollut paineilmalla toimiva äänitorvi, nyt olisi ollut aika tuutata sitä niin pirusti.

”Mikä röyhkeys! Pesette huomenna vapaa-ajalla vessarakennuksen läpikotaisin, myös käsienpesupisteen. Nyt painutte nukkumaan, ja nämä pizzat takavarikoidaan.”

Rahikainen joutui luovuttamaan pizzalaatikot Lammiolle, joka marssi tiehensä. Pojat lähtivät ankeissa tunnelmissa majoitusmökkejä kohti Koskelan saattamina.

”Kato kun mä rupeen jotain paskahuussia kuuraamaan.” Lehto kiehui raivosta.

”Eiköhän se kannattais kuitenkin tehdä. Vähemmällä pääsette sillä tavalla”, totesi Koskela rauhallisesti. Lehto oli jonkin aikaa hiljaa, hartiat vihaisesta hengityksestä kohoillen, mutta luovutti lopulta vastentahtoisesti. ”No pestään sitten, saatana.”

”En mie kyl ala peseen vessoja jos en saa ees maistaa pizzaa, jonka omilla rahoillani ostin”, mutisi Rahikainen.

”No mä katon jos voin tehdä asialle jotain”, lupasi Koskela, ja siihen heidän oli tyydyttävä.

Pojat raahustivat lyötyinä mökkiinsä. Riitaoja heräsi heidän kolisteluunsa ja katsoi heitä yläpedistään silmät suurina, kuin pöllö puunoksalta.

”Missä te olitte?”

”Mitä se sulle kuuluu”, sanoi Lehto tylysti, mutta Rahikainen selitti: ”Meijän piti hakee vähän yöpalaa, mutta käry kävi ja Lammio pistää meijät orjatyöhön.”

Riitaoja näytti pelokkaalta kuullessaan Lammion nimen ja veti peiton korviinsa kuin yrittääkseen suojella itseään ankaralta apuopettajalta, vaikkei tämä ollut edes paikalla. Muutkin painuivat suoraan pehkuihin, koska kenelläkään ei ollut epäonnistuneen yöjuoksun jälkeen suuremmin intoa jäädä pelaamaan korttia tai jauhamaan paskaa.

**

Seuraavana päivänä kun aamun oppitunnin jälkeinen vapaa-aika koitti, tuomitut hakivat Mäkilältä, leirikeskuksen keittäjältä ja taloudenhoitajalta sangot, juuriharjat, pesuaineet ja kumihanskat. Hietanen oli nakitettu vahtimaan heitä, koska ohjaajien mielestä leiriläisten piti oppia olemaan vastuullisia ja toimimaan itsenäisesti.

Vessarakennus oli erillinen tönö vähän matkan päässä majoitusmökeistä, mutta siellä oli sentään juokseva vesi. Käsienpesupiste oli rakennuksen ulkopuolella.

”Jynssätkää ny ne pöntö ja lattia, seinil tuskin on nii väliä”, ohjeisti Hietanen.

Pojat kävivät töihin, Rahikainen hieman laiskasti ja pintapuolisesti harjaansa heilutellen ja mutisten itsekseen, Lehto vihaisesti jynssäten ja Määttä rauhalliseen tahtiin mutta tehokkaasti työskennellen.

Koko aamun ulkona oli ollut painostava ilma, ja vessarakennuksen pesun ollessa loppusuoralla Hietanen huomasi taivaanrannassa tummia pilviä. Ne vyöryivät horisontista yllättävän nopeasti ja pimensivät kohta auringon. Kuului pahaenteistä jyrinää. Ulkona olevat leiriläiset pakenivat mökkeihinsä.

”Ei helvetti poja, sielt taitaa tulla ukkone.”

Ukkonen sieltä todella tuli, ja varsin raju sellainen. Kun pilvet ehtivät heidän ylleen, ne päättivät vihdoin pudottaa painavan lastinsa, ja rankkasade iskeytyi maahan. Pilvissä välähteli ja jyrinä kuului suoraan yläpuolelta. Hietanen kiirehti sisään vessarakennukseen.

”Hitto, täytyy varmaan ootella tääl et se loppuu.”

”Meidänhän piti ottaa vielä toi käsienpesupiste”, totesi Lehto ja harppoi ulos pesuaine ja harja kourassa kastuen välittömästi läpimäräksi.

”Et oo tosissas”, sanoi Rahikainen vilkuillen huolestuneena synkänharmaata pilvimassaa, josta saattaisi iskeä salama millä hetkellä hyvänsä.

”Jos pelottaa niin jääkää vaan sinne kykkimään. Mä pesen nyt tän lavuaarin.”

Määttä kohautti olkapäitään ja seurasi Lehtoa. ”Voin mäkin oman osani tehdä. Eipähän tartte ottaa vettä hanasta, kun taivaalta tulee.”

Pakkohan Rahikaisen oli näyttää olevansa yhtä kova jätkä kuin muutkin, joten hänkin kipitti hartiat kyyryssä ulos sateeseen. Isosten mökin ovelle ilmestyi Koskela, joka huusi heille: ”Lopettakaa se kuuraaminen ja menkää sisälle!”

Lehdon päätä ei kuitenkaan käännetty, ja niin koko kolmikko pesi lavuaareja märkinä kuin uitetut koirat ukkosen jyristessä ympärillä. Hietanenkin tuli seisomaan ulos sateeseen solidaarisuuden merkkinä. Salamat välähtelivät enimmäkseen järven päällä, mutta yksi iski leirikeskusta ympäröivään metsään ja kaatoi puun hirveällä rysähdyksellä, joka säikäytti heidät kaikki. Urheasti he kuitenkin pesivät käsienpesupisteen loppuun ja juoksivat vasta sitten mökkiinsä.

Kolmen vettä valuvan pojan rämpiessä sisään ikkunan äärellä kirjan kanssa istuva Riitaoja näytti kovin huolestuneelta ja kyseli, olivatko he varmasti kunnossa. Lehtoa se tietenkin ärsytti, mutta Rahikainen vakuutteli, ehkä myös vähän itselleen, ettei heillä mitään hätää ollut eikä ollut edes pelottanut. Aatoskin oli tilanteen jäljiltä sellaisessa mielentilassa, että tavoistaan poiketen taputti Riitaojaa rauhoittavasti olalle.

”Ei tässä mitään.”

Riitaoja hymyili hämillään ja tämän silmät syttyivät loistamaan jo tuosta pienestä ystävällisestä eleestä. Lehto kääntyi vihaisen näköisenä poispäin ja alkoi kiskoa läpimärkiä vaatteita päältään. Myös Määttä ja Rahikainen rupesivat vaihtamaan vaatteita. Kaikki oli kastunut alushousuja myöten.

Aatos pystyi lähes tuntemaan, miten Riitaoja hohkasi vaivaantuneisuutta, kun mökissä oli kolme alastonta poikaa. Tiukasti tämä katsoi toiseen suuntaan ja hautasi kasvonsa kirjaansa.

Lounasaikaan mennessä ukonilma oli mennyt ohi. Pojat saivat sankarikohtelun astuessaan ruokasaliin, koska kaikki olivat tietysti kuulleet, että he olivat suorittaneet rangaistuksensa loppuun rankkasateesta ja ympärillä iskevistä salamoista huolimatta. Heille vislattiin ja lyötiin high fiveja, ja varsinkin Rahikainen otti suosiosta kaiken ilon irti. Lehto vain hymyili itsetietoisesti, kun taas Määttä ei tapansa mukaan tehnyt itsestään mitään numeroa.

Myöhemmin välipalalla he saivat huomata, että Koskela oli ilmeisesti onnistunut puhumaan ohjaajat ympäri, koska tavallisten leipien ja hedelmien lisäksi tarjolla oli yksi pieni pizzapala jokaiselle.    

---

Osa 2         

#tuntematon sotilas #ahvenasquad #määttä #rötöstelevät pojat #fanfiction #finnish #siis mikä hitto on air horn suomeksi?? #en löydä mitään vakiintunutta käännöstä #jos joku tietää niin kertokaa

[turinametsa]

Ensitapaaminen - Hietala

Ensitapaaminen (Hietala fan-fiction)

Genre: Rakkaus, nuoret

Hahmot/paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon miähiä

Fandom: Tuntematon Sotilas, modern AU (eräänlainen nuoriso-AU)

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia.

Kirjoittaja: Se, joka jaksaa turinoida metsassa, eli Turinametsa

Koskela oli jo lukiossa, kun tapasi Hänet erään ylä-asteikäisen kaverinsa kautta. Koskela haki heille kaljat kaupasta, ja lopulta kävi niin, että Hän sammui lukiolaisen sohvalle. Siitä asti he olivat kai olleet parhaita kavereita.

Vilho Koskelalla oli jo pitkään ollut eräänlainen kamppailu itsensä kanssa opiskelun ohessa, niin kuin monilla muillakin nuorilla. Ei oikein tiennyt, mikä on, tai mihin kuuluisi. Tai mitä edes tekisi, elämässä ja muutoinkin. Painetta suuntaan ja toiseen tuli suunnasta tai toisesta, ja se sai herkkämielisen nuoren entistä enemmän hämilleen.

Isä ja perhe olisivat halunneet hänestä jotain suurta (varmaan ydinfyysikkoa), kun olivat kustantaneet hänen lukio-opiskeluitaan (asunto toiselta paikkakunnalta, koulutarvikkeet – ja kirjat, nykyopiskelijalle välttämätön läppäri, ruokarahat....). Ne vähäiset kaverit taas odottivat häntä joka perjantai mukaansa kaikenmaailman bileisiin ja pirskeisiin, kun jollakulla oli "käty". Hassua siinä oli vain se, että suurin osa näistä hänen niin sanotuista kavereista oli alaikäisiä, tarkemmin sanottuna vasta yläasteella. Ei Vilho kuitenkaan jaksanut ihmetellä, mistä tämä pahin näistä kavereista taikoi juomat juhliinsa.

Lehto oli vasta kahdeksannella luokalla, mutta tuntui kokeneen elämässään paljon enemmän, kuin muut ikäisensä. Ei tuota naurattaneet mitkään homovitsit, toisin kuin tuon samanikäisiä kavereita, joita tuo kumminkin useimmiten homoiksi haukkui. Lehto ei useimminkaan puhunut elämästään, mutta oli tullut ilmi, että osan lapsuudestaan tuo oli viettänyt lastenkodissa, jonka kautta oli päätynyt sijoitusperheeseen. Uskonnollisesta sijoitusperheestään Lehto jaksoi kännissä jauhaa paskaa ylitsevuotavaisesti, mutta aina tarvittaessa Vilho istui tuon seurassa kuuntelemassa. Itkemiseksi valittaminen ei koskaan kuitenkaan yltänyt, sillä Lehdon kasvoilla oli aina niin kivikova ilme, ettei itku varmastikaan pääsisi esiin.

Lehdon kautta Vilho palasi osaltaan yläasteikäisten maailmaan, mistä oli kolmisen vuotta sitten päässyt eroon, ja tutustumaan Lehdon kavereihinkin. Hänestä oli tullut monille pojista kalja- ja nuuskakuski, puoliksi haluamattaan. Ei Vilho kokenut olevansa lasten päihdejuoksijana, hän vain kaipasi parempaa, kaltaistaan, seuraa kuin lukiolaiset nirppanokat. Ei Vilho ollut löytänyt lukiostaan kahdenkaan vuoden aikana yhtään kaveria, mutta tuttuja kyllä riitti – esimerkiksi eräs Henrik Lammio kuului hänen tuttavapiiriinsä, mutta ei tuon kanssa kyennyt puhumaan mistään arkisesta. Henrikin ajatukset pyörivät vain tulevaisuuden ammatissa, joka oli jotain sellaista, mihin Vilho ei olisi koskaan voinut yltää.

Lehdon kavereihin Vilho ei ollut kuitenkaan vielä kunnolla tutustunut, ujona persoonana hän ei tykännyt puhua vieraille ihmisille, ja nämä vieraat joutuivat yleensä tekemään aloitteen tutustumisessa. Lehdon kaveriporukan poikien nimiä hän kuitenkin tiesi – oli joku fuckboy Janne Rahikainen, oli meemimestari Johannes Vanhala, oli joku Lehdon mukaan raukka Risto Riitaoja, jonka ei periaatteessa kuuluisi edes olla siinä porukassa. Lisäksi joukossa, mikä muodosti yhden luokan poikavoimat oli pikkuvanha jätkä Yrjö Lahtinen, joka yritti käännyttää kavereitaan kommunisteiksi ja oli koko luokka-asteen paras historianörtti, sekä joku pienikokoinen, mutta äärimmäisen vahva Aatos Määttä, joka voitti kaikki haastajansa painissa ja kädenväännössä. Ne viisi teinipoikaa olivat koulussaan Lehdon lisäksi näkyvimpiä, vaikkakin heidän porukkaansa kuului ainakin väliaikaisesti joku hujoppi hikkepoika, jonka nimeä Vilho ei ollut vieläkään kuullut, sillä Lehto sanoi tuota vain "hikeksi" tai "honkkeliksi". Porukan hiljaisimmat pojat olivat Matias Salo sekä Viljami Sihvonen, joihin kukaan ei koskaan kiinnittänyt huomiota. Sen vuoksi he pääsivät kaikista helpointen pois pälkähästä.

Vilho oli vajonnut ajatuksiinsa psykologian tunnilla, ja kun opettaja oli hiljentynyt tuijottamaan häntä kysyvän näköisenä, hän tajusi palata siihen hetkeen.

"Ajattelitkos sä jotain syvällisiä?" opettaja kysyi huvittuneena ja Vilho pudisti päätään hitaasti:

"Sori, mä nukuin huonosti."

"Koitas kuunnella jatkossa. No, menkäähän."

Luokka tyhjeni nopeasti, ja Vilho asteli viimeisenä ulos.

Iltapäivä oli jo pitkällä, ja aurinko loi ikkunoiden ristikoista pitkiä varjoja tyhjille, ahdistaville seinille Vilhon astellessa etuovia päin. Koulupäivä oli loppunut, ja omituinen olo oli vallannut hänet. Hänestä tuntui, että hän tarvitsi niin kipeästi raitista ilmaa, että hän lähestulkoon juoksi ulos keväiseen lämpöön. Kesti hetken, ennen kuin Vilho tajusi seisovansa tyhmänä ulkona, ja tuijottavansa ikivanhaa, ruosteista, vihreää ladaa.

"Tulithan sie vihdoinki!" Ladan kuski huikkasi ja laskeutui alas ladan kuluneelta konepelliltä tiputtaen sätkänsä maahan. Vilho asteli amistuttujensa luokse ja kopautti kiusallaan auton kattoa.

"Vieläki tällä romulla ajelet", hän totesi huvittuneena, ja tuttu tuhahti ylimielisesti.

"Kyl hää iha kestäv peli o. Vasen takaov ei voan aukee, kaik muu o kunnos! Pitäs vaan hoitaa noi kolhut, sit hää onki taas simmone kaunotar, jot hitto!"

Vilho kiersi auton oikealle puolelle ja istahti takapenkille, sillä pelkääjän paikka oli varattu.

Antero "Antti" Rokka oli raksamies, kuten tuon vaitelias toverinsakin, Tapio Susi, jota Antti kutsui jostain kumman syystä Tassuksi. Nuo olivat varmaan ainoat melkein samanikäiset ihmiset, joiden kanssa Vilho tuli toimeen. He olivat tutustuneet amiksessa kolme vuotta takaperin, kun Vilho oli ensin sinne eksynyt. Lukio oli kuitenkin tuntunut vastaavan enemmän Vilhon luonnetta, jonka vuoksi hän oli vaihtanut oppilaitosta. Turhaan kai, mutta tehty mikä tehty.

Antti rakasti sitä, kuinka pääsi aina Vilhoa nähdessään kuittailemaan tuolle tuon elämänvalinnoista.

"No, jokos siusta se ydinfyysikko o tulos?"

"Ei musta semmoseen ole", Vilho hymähti kurottautuessaan nojaamaan etupenkkeihin. Hän katsoi hetken aikaa pelkääjän paikalla puhelinta räpläävää Tassua.

"Tassul o joku muija taas", Antti sivisti huomattuaan Vilhon kysyvän ilmeen.

"Jaaha."

Tassu vilkaisi Anttia terävästi, kuin rankaistaakseen ystäväänsä.

"No, onks siul mitää perjantaisuunnitelmii?" Antti kysyi, ja Vilho kohautti olkiaan.

"Eipä ihmeellisiä. Käyn moikkaa skidejä, vissiinni. Niin se Lehto koodas, pitäs hakee viinat niille."

"Kai sie tiijät, jot rikot lakii noil siul touhuillas. Mut mikäs siin, kyl miekii lapsen join. Tärpätitkii isän koapista, ei se hirveest tykänny."

"Sie melkein kuolit siihe myrkytykseen", Tassu huomautti ohimennen, mutta upposi takaisin chattiinsa. Vilho vilkaisi tuon puhelimen näyttöä, ja huomasi melko tutun nimen sieltä:

Tyyne.

"Kyllähän te jaksatte lukiolaisia mollata, mut sun kaverillas onki lukiolainen heila", Vilho huomautti Antille, joka yritti keskittyä ajamiseen, mutta oli ajaa ojaan kuullessaan tuon.

"TASSU MIT SIE OOT MÄN TEKEE?"

"Hullu", Tassu hymähti ja otti auton oven kahvasta kiinni – ties vaikka Antti innostuisi hurjastelemaan, ja silloin ladan ovet meinasivat irrota. "Ja Tyynel o sitäpaitti kaver, joka varmast tykkäis siust."

Antti pysäytti ladansa bussipysäkille ja sanahti vaativaan sävyyn:

"Näytä."

"No katos ny", Tassu pyöräytti silmiään ja näytti ystävälleen kuvaa vaaleasta tytöstä.

"Ai että ku o nät! Mikäs hään nim o?"

"Lyyti se on", Vilho totesi kuvan nähdessään.

"Tunnetsie häät? Annas miul sen numero!"

"Älä innostu. Ei mulla sitä oo, kysyköön Tassu Tyyneltä."

"Kysyin jo, ei se sit ann. Loukkaa kuulem yksityisyyttä.

"Ai perkele. Mie ajankii mutkat suoriks", Antti huokaisi dramaattisesti polkaistessaan kaasua liian rajusti, niin että auto nytkähti huolimattomasti takaisin tielle. Takaa tullut auto joutui tekemään äkkijarrutuksen, mutta se sai vain ladaansa kiihdyttävän Antin nauramaan mukamas katkerasti. Vilho tarrautui rystyset valkeina selkänojiin, ja irrotti vasta, kun lada kurvasi "tyylikkäästi" Alkon parkkiin. Tai oikeastaan se oli pikku kyläpahasen S-market, minkä yhteydessä Alko oli.

Lada jäi lukitsematta, kun he lähtivät hakemaan viikonloppujuomiaan kaupasta. Vilho osti huoletta kaksi pakkia ässästä, ja lisäksi jotain vahvempaa Alkonsa. Papereitakaan ei enää tarvinnut tutuille myyjille näyttää, niin usein Vilho oli siellä ennättänyt asioimaan täytettyään 18. Häntä kaksi vuotta vanhemmat Antti ja Tassu joutuivat kuitenkin näyttämään paperinsa, sillä Antin säälittävät amisviikset eivät myyjätärtä saaneet ikää uskomaan.

Antti raivosi hetken, mutta suostui näyttämään ajokorttinsa, ja lopulta he pääsivät jatkamaan matkaansa sinne, missä joku Lehdon täysi-ikäinen kaveri asui. Lehto kavereineen oli kuulemma siellä, ja sinne Vilhoakin oli pyydetty saapumaan. Autossa istuessaan Vilho otti hetkeksi surkean samsungin puhelimensa esiin, tutki hetken pikkupoikien keskustelua wapissa, kunnes pisti laitteen pois.

"Kui helvetis sie oot eksyny viettää aikaas korvessa asuvien laste kans?" Antti yrähti ärtyneesti, sillä oli unohtanut asuntolaansa aurinkolasinsa, ja joutui ajamaan suoraan auringonlaskua kohti.

"En mä ees tiiä. Mut hauskaa niillä tulee olemaan", Vilho totesi naurahtaen vaimeasti, ja hän taputti vieressään olevaa kaljakasaa.

"Eläpä. Onkoha siäl yhtää tyttöjä? Seiskaluokkalaiset varmast antas...."

"ANTTI!" Tassu ärähti ja löi kaveriaan. Lada heilahti, kun Antti säikähti toverinsa reaktiota. Tassu oli kaksikosta se, joka huolehti heidän moraalistaan.

Lopulta iso omakotitalo tuli näkyviin metsätien päästä, ja lada parkkeerattiin suoraan etuoven eteen.

Vilho nousi autosta, ja asteli ovelle koputtamaan, mutta hän ei ennättänyt edes hipaista ovea, kun se lensi melkein hänen naamaansa.

Lehto virnisti iloisesti tullessaan ulos.

"Toitko sä ne?"

"No toin. Takapenkillä ne on, senku kannat sisälle", Vilho hymähti ja katsahti amisjätkiä, jotka olivat nousseet autosta.

"Kyl myöki juomaa tullaan. Tai mie siis tuun, Tassu on kännikuski...."

"Niinku aina", Tassu hymähti ja pisti viimeinkin puhelimensa taskuun, kun akku loppui.

Lehto kutsui Aatosta sukunimellä, ja pian tuo lyhyt poika ilmestyi auttamaan juomien kantamisesta.  Vilho asteli raksajätkien kanssa peremmälle taloon, joka oli kuin kartano. Pojat oikein innostuivat nähdessään kolmikon, ja Janne Rahikainen nousi ylös.

"Nythä myö päästäänki vihdoinki alottamoan! Missä kaljat?"

"Tulossa", Aatos hymähti kantaessaan Karjala-pakin olohuoneen pöydälle. Teinipoikien keskuudessa levisi iloinen hengähdys pojasta toiseen, ja Vilho istahti sohvalle sen nimettömäksi jääneen honkkelin viereen. Tuo väisti arasti hieman kauemmas.

Janne kävi pakin kimppuun, ja heitteli tölkkejä pojille.

"Hietane, otas tost!" poika naurahti, ja heitti bissen Vilhon vieressä istuvalle honkkelille.

"Ai.... Emmää kyl aikon...."

"Oot sä joku nössö homo?" Lehto pilkkasi tullessaan muiden joukkoon, ja Johannes Vanhala hihitteli omituisella tavallaan:

"Khihi.... Nössö homo.....Khi...."

Nopeasti juopotteluun tottuneet teinit pääsivät kunnolla vauhtiin, ja Vilho katseli meininkiä hieman turhautuneena.

Mikä järki tässä edes oli? Miksei hän vain lopettaisi alkoholin kuskaamista näille, jotka olivat periaatteessa nytkin hänen vastuullaan? Vilho tiesi, että esimerkiksi Lehdolle alkoholilla oli oloa lievittävä vaikutus, vaikka se saikin tuon riidanhaluiseksi, ja tiesi hän senkin, että Johanneskin pääsi alkoholin avulla pois ujosta, hiljaisesta kuorestaan.

Vilho ei ollut ikinä juonut itseään hirveään jurriin, eikä hän kokenut hirmuista tarvetta siihen. Kyllähän se lievittäisi stressiä, mutta.... Ei se ollut soveliasta tässä seurassa.

Hän seurasi, kuinka Antti nousi naureskellen ja huojuen, ja poistui jonnekin Tassun kanssa, joka huokaili turhautuneena. Vilho pisti merkille, kuinka Antti piti tiukasti Tassua kädestä kiinni.

Olivatkohan nuo sellaisia.... Niin, sellaisia? Mutta molemmathan oli kiinnostuneita tytöistä.... Vilho tunsi jonkun pään olkapäällää, ja vilkaisi tätä "Hietaseksi" kutsuttua poikaa. Poika hymyili leveästi ja nojasi häneen.

"Mua väsyttää iha perkeleest.... Eiks alkoholi kuulus virkistä?"

Pojan murre kuulosti niin hassulta, että Vilhon oli pakko nauraa hiljaa.

"En minä tiedä. Se vaihtelee. Pitäskö sun mennä nukkumaan?"

"Ei ka...i", Hietanen urahti ja sulki silmänsä lukiolaisen paitaa vasten.

Vilhosta alkoi tuntumaan oudolta. Poika oli mukavan lämpöinen, ja hän olisi halunnut vetää tuon syliinsä ja halata.... Ajatus sai hänet sävähtämään, ja varovasti painamaan Hietasen nojaamaan sohvan selkänojaan. Mitä se oli ollut?

Olo ei selvinnyt, ennen kuin Vilho rohkeni ottamaan toisen kaljan, mistä alkoi sitten se huumaava kierre, joka päättyi vasta, kun Antti ravisteli häntä hereille iloisesti virnuillen.

"Vil....Vilho", Antti hikotteli. "Meiän pitäs lähtä...varmaa. Vai jäätsä to poja ka tänne nukkuma?"

"Kenen kaa?" Vilho urahti ja vilkaisi jätkää, jonka päälle oli puoliksi romahtanut.

Hietanenkin raotteli silmiään, kunnes hyppäsi ylös.

Kello oli yksi yöllä.

"Ei hitto, mites mää kotia pääsisin.... Hittolaine!"

"Mis sie asut?" Tassu kysyi. Vilho huomasi, kuinka tuon hiukset olivat pörrössä. Jopa liian pörrössä. Hän vilkaisi Anttia, joka katseli omituisesti hymyillen Tassua, joka taas keskittyi katsomaan poikaa silmiin.

"Keskustas...."

"Et sie voe tos kunnos kotias män. Mitä äitiskii sanois?" Tassu urahti ja sipaisi lapsen päätä hellästi. Hetken aikaa tuo katseli ympärilleen avuttomana, mutta huomasi sitten Vilhon taas.

"Ota poik asuntoos yöks. Mie heitän teijät", Tassu totesi, eikä Vilho kyennyt väittämään vastaan. Oksetti niin kovin.

Antti auttoi molemmat Tassun avulla ylös, ja he veivät nuo ladansa luokse. Tassu huolehti Vilhon ja pojan taakse istumaan, vyötti nuo, ja saatuaan Antinkin pelkääjän paikalle hän asettui kuskiksi. Onneksi hän ei ollut ottanut mitään koko illan aikana. Ei Tassu yleensä muutenkaan ottanut, ellei sitten jokin suhde kariutunut liian rajusti.

Katuvalot ärsyttivät Vilhoa, kuten myöskin se lämpö, mikä levisi häneen tuosta alaikäisestä pojasta. Hietanen oli kuin kamiina, vain paljon pehmeämpi, ja liekehti kuin takka. Vilho ei tiennyt, oliko alkoholi saanut Hietasen verenkierron kiihtymään, vai oliko taustalla jokin muu syy. Vilho punastui saadessaan päähänsä, että ehkä hän oli se syy.

Jumalaton ajatus, ei. Vilho ähkäisi ikkunaa vasten. Kuoppainen kyyti oksetti kaksi kertaa pahemmin. Pitikin innostua ottamaan noinkaan vähän.....

Pian hän näki tutun rakennuksen, ja ovi aukesi niin, että hän oli läsähtää ulos autosta.

"Poika tulee siun luokses yöksi", Tassu muistutti auttaessaan Vilhon pystyyn.

"Jaa."

Hietanen ulahti jotain unissaan, kun Antti nosti tuon kevyesti olkapäälleen.

Tassu otti Vilhon avaimet tuon taskusta, ja avasi kerrostalon ulko-oven tuota tukien. Pian tie asuntoonkin oli auki, ja Tassu rämäytti vahingossa Vilhon olohuoneen lattialle.

"Anteeks!" Hän ähkäisi, ja Vilho vain urahti jotain "ei haittaa"n tapaista mattoon. Antti laski Hietasen sohvalle, ja se olikin viimeinen asia, minkä Vilho näki, ennen sammumistaan lattialle.

Vilho heräsi huoneistonsa lattialta. Vaivaisesti hän pääsi istumaan, kun selkää särki, ja hän hieraisi päätään. Hän kuuli tuhinaa, muttei jaksanut välittää siittä. Hetken ajan hän huojui istuallaan, ennen kuin nousi ylös asti ja kompuroimaan vessaan pesemään kasvonsa.

Se virkisti mukavasti, mutta tullessaan takaisin olohuoneeseen hän hämmästyi nähdessään pojan nukkumassa hänen sohvallaan.

Mahdollisimman hiljaa hän kävi laittamassa kahvit kiehumaan, ja tuli sitten takaisin sohvan luokse. Hän katseli nukkuvaa kummastuneena, ja lopulta ravisti tuon hereille.

"Hei, jätkä!"

"Mmmmm....."

"Herääs!"

Poika yritti vain vaihtaa asentoaan, mutta Vilho repäisi tuon istumaan. Tuo räpsäytti silmänsä auki ja tuijotti suoraan Vilhon siniharmaisiin silmiin. Vilhosta tuntui, että katse tunki syvälle sieluun asti, ja se sai hänet punastumaan. Häpeä iski samoilla tulilla, ja hän vetäytyi nopeasti kauemmas.

Pojankin poskille välkehti puna, kun tuo katseli terhakkaasti ympärilleen vieraassa paikassa.

"Mitäs mää tääl te?"

"Helvetistäkö minä sen tietäsin. Samaa sulta kysysin, mut et taida säkään muistaa."

Poika nousi seisomaan, ja oli kaatua heti ensimmäisellä askeleella.

"Varovasti...", Vilho ähkäisi ja puolivahingossa tarttui poikaa käsivarresta. Molemmat punastuivat typerästi, mutta poika myös virnisti huvittuneesti.

"Säähä ole mus ki. Kuka sää olitka?"

"Vilho...."

"Ai... Sää tairat ollaki se Leho poja kaver.... Tuot sille viinaa. Mää ole Urho...Hietane!"

Vilho hymähti ja varmistuttuaan siitä, että Urho pysyi pystyssä, hän meni istumaan pieneen keittiöönsä. Hän katseli ulos, seuraili sydän hakaten yksinäistä varpusta, joka hyppi edestakaisin puissa, ja oli kuin jähmettynyt patsas.

Jätkä tuli kohta siistiydyttyään keittiön puolelle hymyissä suin, kiitti yösijasta ja istahti kahvia automaattisesti otettuaan Vilhoa vastapäätä. Vanhempi mittaili varovasti poikaa katseellaan, ja se huvitti Urhoa hirmuisesti.

Lopulta poika nauroi iloisesti, ja Vilhon sydämen lyönnit tihenivät. Mikä nauru....

Hän taisi sittenkin olla sellainen mies, vaikkei olisi sitä välttämättä halunnut uskoa. 

#tuntematon sotilas #nuoret #kotibileet #koska Lehdolla käty #Koskela #lukio #amis #yläaste #fiction #hietala #hietakala #Hietanen #raksaRokka #Sukka #nauttikaa iltasadustanne

[turinametsa]

Mä tarvitsen sut (Hietala)

Mä tarvitsen sut

Genre: Rakkaus, nuoret

Hahmot/paritukset: Koskela/Hietanen, Jaloja KooKoon miähiä

Fandom: Tuntematon Sotilas, modern AU (nuoriso-AU)

Muuta: Tuntematon Sotilas on Väinö Linnan käsialaa, kunnioittakaamme häntä. Saan tästä vain iloisia itkukohtauksia.

Kirjoittaja: Se, joka jaksaa turinoida metsassa, eli Turinametsa

Nonni, kolmas osa tätä nuoriso-AU Koskelan ja Hietasen rakkaustarinaa.

Edelliset osat:

https://turinametsa.tumblr.com/post/171386482632/ensitapaaminen-hietala

https://turinametsa.tumblr.com/post/171423783162/palanu-ja-revitty-maa-st%C3%A4-m%C3%A4%C3%A4-ole-jos-sua-en-saa

Kesäkuu alkoi, ja niin alkoi myös koululaisten ja opiskelijoiden kesäloma. Vilho ei ollut tehnyt mitään selviä suunnitelmia lomansa varalle, ainoastaan sen, että alkaisi lukemaan jossain välin syksyn ensimmäisiin ylioppilaskokeisiin. Sillä olihan niistä selvittähä mahdollisimman hyvin. Sen hän kuitenkin tiesi, että kesälomasta oma aikansa meni murehtimiseen - Vilhosta tuntui niin kummallisesta. Aina kun hän vain näki sen iloisen virneen, taikka edes vilahduksen pojasta, häntä sattui oudosti. Se kipu ei ollut murhaavaa, mutta tuntui ilkeältä. Se pisti sydäntä joka puolella, yrittäen tukehduttaa sen, jäädyttää paikoilleen. Mutta kun Vilho halusi päästää sen lentoon. Vilholla oli jopa joku, jota varten tunne oli syntynyt. Se joku oli Urho suurine koiranpennun silmineen. Urhon silmistä Vilho todellakin piti. Ne loistivat melkein aina ilosta, paitsi siinä huonoina päivinä, jolloin ne olivat kosteat kyynelistä. Mutta suloiselta poika silloinkin näytti, ja se sattui. Vilho ei kehdannut vetää poikaa syliinsä ja rutistaa, vaikka olisi halunnutkin. Sen haluaminenkin sattui, sillä se teki varmaksi sen, mitä Vilho pelkäsi. Oliko hän oikeasti kiinnostunut pojista? Mitäköhän vanhemmatkin siihen sanoisivat..... Hän nielaisi ja katsahti puhelimensa näyttöä. Ilmoituksia wapista sateli, kun kasiluokkalaiset olivat ryhmässään riehumassa. Niin, mitäköhän vanhemmat oikeasti siitä ajattelisivat? Hän aavisteli, että isä ainakin pettyisi, äiti saattaisi jopa hetken totuttelun jälkeen hyväksyä sen. Vilholle tärkeintä ihmissuhteissa oli kuitenkin välittäminen, ja eihän siinä pitäisi olla mitään väärää, jos hän välitti Urhosta erityisen paljon? Ja välittihän Urhokin hänestä, huolehti ja piristi silloin, kun hän ei vain yksinkertaisesti jaksanut stressiään, joka hypähteli pintaan joka ikinen päivä. Opiskelu ei luistanut, kun Urho hiipi aina hänen alitajuntaansa, ja sitten aina sen perässä hiipi ne ajatukset hylätyksi tulemisesta. Mutta kuka kumma hänet sitten hylkäisi? Vanhemmat nyt vain varmaan lopettaisivat rahan antamisen, merkittäviä kaverisuhteita hänellä ei edes ollut. Eikä niitä kasiluokkalaisia edes kiinnostanut sellaiset asiat, ja Vilholle oli käynyt ilmi, että hänen amiskaverinsa Antti ja Tassu olivat biseksuaaleja kumpainenkin. Se selitti sen yleisen käänteen kaikissa bileissä, joissa Antti roikkui kaverinsa kaulassa ja suukotteli tuota poskille. Vilho tiesi, ettei siinä ollut pelkästä seksuaalisuudesta kyse, sillä välillä Antti toi selvästi esiin tunteensa Tassua kohtaan. Ja epäilemättä Tassukin välitti Antista, siitä huolimatta, että seurusteli sen Tyynen kanssa. Vilho oli hieman huvittuneena seuraillut Tassun ja Tyynen suhteen alkuvaiheita, mutta alkukankeuksien jälkeen noista oli muodostunut melkoinen pari. Ja yrittiväthän he parittaa Tyynen ystävää Lyytiä Antille. Vilho katsahti aurinkoa, joka kohosi korkealla pilvettömällä taivaalla. Hän odotteli poikien saapumista puistoon. Ryhmässä oli sovittu, että koko kööri tapaisi siellä ja tekisi kesänviettosuunnitelmia yhdessä. Vilho oli tullut paikalle vain Urhon takia, sillä hän oli oikeasti alkanut kaivata tuota, vaikka he olivatkin nähneet viimeksi vain kaksi päivää aikaisemmin. Käyneet leffassa ja Hesessä syömässä, ja tietenkin Vilho oli joutunut lystit maksamaan suppealla opiskelijanbudjetillaan. Urho kun oli melkein aina persaukinen, tuon äiti mieluummin joi kaikki taloon tulevat rahat, myöskin lapsilisät, kuin antoi senttiäkään Urholle. Vilho oli käsittänyt, että pojan äiti piti Urhoa syyllisenä yli kymmenen vuotta sitten tapahtuneeseen avioeroon. Urho oli ollut pariskunnan ainoa lapsi, mutta luultavasti myös vahinko. Isä ei ollut edes halunnut lasta, jonka vuoksi oli pian Urhon synnyttyä lähtenyt. Urho oli kertonut, ettei hänellä ollut oikeastaan ollenkaan mielikuvia isästään. Eräänä iltana Urhoa ajatellessaan Vilho oli alkanut itkemään. Hän oli niin kovasti halunnut rutistaa Urhon rintaansa vasten, pitää lähellään ja suojella pahalta maailmalta. Ei hän halunnut mitään muuta, hän halusi vain huolehtia ja välittää pojasta. Sillä Urho oli sellainen ihminen, joka ei todellakaan ansainnut mitään pahaa. Urho välitti aina kaikista, oli aina hyväntuulinen ja auttoi ketä vain aina, kun kykeni. He olivat olleet kerran kävelyllä, Vilho ja Urho, ja heitä vastaan tullut vanha nainen oli kaatunut ja lyönyt päänsä. Vilho oli yrittänyt sivuuttaa tahattomasti tapahtuneen, mutta Urho oli hommannut apua paikalle. Ennen avun saapumista oli muori kumminkin virkistynyt, ja Urho oli jutellut tuolle mukavia ja rauhoitellut tuota. Vilhon sydän hakkasi. Ei ollut maailmassa varmastikaan montaa yhtä myötätuntoista ja auttavaista ihmistä. Hän tiesi, ettei Urho jättänyt ketään koskaan pulaan. Ja siitä hän oli varma, ettei poika jättäisi häntäkään yksin, jos hän tulisi johonkin tulokseen itsensä kanssa.

Janne, Johannes ja Aatos saapuivat ensimmäisinä, ja pian tuon jälkeen Lehtokin tuli paikalle. Tervehtiminen oli laiskaa ja melko väritöntä, ja Vilho alkoi hiljuksiin turtua istumiseen ja odottamiseen. Hän halusi nähdä Urhon. Hän halusi katsoa niihin silmiin ja nähdä sen herttaisen, aremman hymyn, joka tuli esiin vain porukassa ollessa. Urho uskalsi useimmiten olla oma iloinen itsensä, mutta muiden samanikäisten seura sai tuon jollain tavalla epävarmaksi. Vilho ajatteli sen johtuvan siitä, että Urhoa oli kiusattu. Kiusaamisen syytä hän ei ollut kuullut, eikä Urho ollut siitä hirveästi puhunut. Varmasti se sattui, eikä sen vuoksi hän edes ryhtynyt sitä kyselemään.   Antaisi vielä huonon kuvan itsestään toiselle, ja se pyyhkisi kaikki hyvät vaikutelmat varmasti pois. Nyt kun ajatus Urhon kokemasta kiusaamisesta oli jäänyt mielen päälle, näytti Vilho tavallista synkemmältä, kun Urho vihdoinkin saapui. "Hellurei ja hellät tunteet!" Poika naurahti ja istahti suoraan Vilhon viereen, huomaamattaan kiinni tuohon. "Jumalauta että sulla kesti", hymähti Lehto, joka istui hiekkaisella kävelytiellä jalat ristissä. Suupielessään pojalla heilui sätkä, ja sitä Urho jäi hetkeksi tyytymättömänä katselemaan. Mutta eipähän vaivautunut kommentoimaan asiaa. Pojat juttelivat vähän kukin omista asiastaan, mutta Urho istui hiljaa Vilhon vieressä. Ja hiljaa Vilhokin oli, sillä tuskin olisi saanut edes sanaakaan suustaan. Urho oli niin lähellä, ja niin lämmin. Pojan lämpö oikein levisi tuon kyljestä häneen itseensä ja tuntui polttavan. Vai olikohan se aurinko....? "Pirätkös sä Lehto taas millo juominkeja?" Kysähti Yrjö, joka nojaili Aatokseen ja räpläili puhelintaan. "Vaikka heti, jos äijä hakee viinat", Lehto vastasi ja katsoi Vilhoa merkitsevästi. Vilho katsahti takaisin ja vilkaisi sitten poikia kulmiaan mietteliäästi kurtistaen. Lopulta hän myöntyi ja huokaisi: "Maksatteki sitte takas. Mitä mä haen?" "No Karjalaa nyt pakin, ja pullon Suomiviinaa", totesi Janne iloisesti. Vilho lähti yksin, sillä yhdenkään teinipojan mukanaolo olisi tarkoittanut sitä, ettei Vilho saisi alkoholia ostettua. Reissu ei kestänyt kauaa, olihan ässälle vain parisataa metriä matkaa, ja kun hän palasi, oli ilo jo ylimmillään. Puiston valtasi nopeasti melu, joka pystyi lähtemään vain kahdeksasluokkalaisten poikien suista, kun nuo juhlivat kesälomaa. "Jumalauta jätkät, ei helvetti kui mä vihaan teitä! Mä tappasin teiät kaikki, eikä se tuntus missään", naureskeli Lehto, ja Risto, joka ei juomiseen osallistunut, vaikutti pelokkaalta. Tuo turvautuikin rauhallisesti nautiskelevaan Yrjöön, jonka tiesi pysyvän kännissäkin useimmiten rauhallisena. "Elä elä veikkonen, syyttä suotta", hymyili Janne ja pyrki halaamaan Lehtoa. Lehto kuitenkin sysäsi tuon kauemmas. Johannes hihitteli tilanteelle ja kuvasi siitä pätkiä snapchattiin, muiden kavereiden iloksi. Matias ja Viljami olivat ainoat, jotka eivät olleet messissä, ja Johannes tiesi noiden kärähtävän kateudesta. Vilho oli ominut Suomiviinan, ja joi sitä Urhon kanssa. Meininki joukossa kiihtymällä kiihtyi, kunnes Lehto ja Janne alkoivat painimaan. Vilho kurtisti kulmiaan vakavana ja ajatteli puuttua peliin, kun Lehto suorastaan hakkasi toista, mutta Urhon vierestä ei huvittanut poistua. Varsinkaan, kun poika oli asettunut siihen niin mukavasti. Hän oli antanut Urhon ottaa pari kevyttä viinaryyppyä, mutta lopetti sen heti alkuunsa, sillä hän ajatteli, ettei se todellakaan tekisi hyvää pojan kehittyvälle ruumiille. Eikä Urhokaan lisää ruikuttanut, loikoili vain rentona häntä vasten ja nautti auringosta.   Urhokin seurasi toisten leikkejä, ja innostui lopulta niin, että tönäisi Vilhon voimalla nurin, ja istahti siihen päälle nauraen. "Et sää ny noi kännis voi olla!" Poika nauroi iloisesti, eikä huomannut, kuinka Vilho oli mennyt hämilleen ja punastunut. "Mees...siittä", Vilho ähkäisi ja tuijotti Urhon kasvoja jähmettyneenä. Hän olisi halunnut työntää Urhon pois päältään, mutta ei kyennyt siihen. Hän ei tuntenut raajojaan, hän oli kuin lamaantunut. Ja ne iloiset, nauravaiset silmät tuijottivat häntä lamauttaen hänet täysin. Toinen asia minkä Vilho olisi halunnut tehdä, oli Urhon halaaminen. Mutta se olisi ollut epäsopivaa. Urho selvästi tiesi vaikutuksensa Vilhoon, sen Vilho huomasi pojan virneestä. Katseessa vilahti jokin tietäväinen pilkahdus, ja puna Vilhon poskille syveni. Mitä Urho oikein ajoi takaa? Vilho ähkäisi. "Etkös sä kuule....Nouse...." "Täs o kiv olla. Ja siin sää ole ny kivast mun alla." Vilho oli tukehtua, kun sydän alkoi hakata tuhatta ja sataa. Tilanne oli outo ja ahdistava, mutta samalla jotenkin miellyttävä. Toisen läheisyys alkoi värisyttämään, mutta Vilho oli voimattomana toisen otteessa. Hän pelkäsi, että jos hän käyttäisi yks kaks voimiaan, Urhoa sattuisi. Mutta tuon paino tuntui piinaavalta lantiolla. Yht'äkkiä Urho painoi kätensä vanhemman pojan olille, kumartui ja suukotti pikaisesti Vilhoa. Suukko oli selvästi tarkoitettu osumaan huulille, mutta meni juuri ja juuri sivuun. Vilho tunsi kevyen hipaisun pojan huulista suupielessään. Sen jälkeen Urho siirtyi nopeasti, mutta tuon hymy kertoi, että tuo oli tyytyväinen itseensä.

Vilho rämpi kaummas ja jäi nojaamaan tammeen tulipunaisena. Hänen sisällään oli räjähtänyt kukkimaan jokin hellä tunne Urhoa kohtaan, hän olisi vain halunnut purkaa kaiken tuntemansa hellyyden poikaan, mutta yritti hädissään pidätellä itseään. Ei hän voisi tehdä niin. Poikakin oli  hieman humalassa, sen takia se pussasi.... Varovasti Vilho hipaisi sormillaan poskeaan. Siihen suukko oli osunut. 

Koko loppupäivän Vilho oli ollut hämillään. Hän ei kuullut eikä sanonut mitään, ainut asia mikä pyöri hänen päässään oli suukko. Hän oli lähtenyt asunnolleen kun oli saanut tarpeekseen juopuneesta poikajoukosta, mutta hän tiesi, että Urho ilmestyisi jossain välin taas hänen luokseen. Vilho ei tiennyt, miten suhtautuisi siihen. Olihan poika pakostakin tajunnut tekosensa, ja se häiritsi varmasti tuotakin. Vilho oli varma siitä. Ei se voinut olla tarkoituksenmukainen hellyydenosoitus, sen oli oltava vahinko. Jossain syvällä Vilho toivoi, että se olisi ollut suunniteltu juttu. Että Urho saisi hänet kaadettua ja pääsisi lähelle, saisi suukottaa.... Mutta Vilho kielsi sitä ajatusta tulemasta pintaan. Se oli mahdotonta. Mitä siitä, vaikka Urho olikin homo? Ei se tarkoittanut, että tuo pitäisi hänestä. Ei se tarkoittanut, että Urho olisi halunnut tehdä sen. Ehkä sillä oli Lehdon  tai Jonnen kanssa joku vedonlyönti.... Se ajatus taas suretti hirmuisesti. Vilho painoi kasvonsa surkeana tyynyyn. Häntä hävetti melkoisesti omat tunteensa. Miksi hän oli mennyt ja punastunut, kun hän olisi voinut lyödä ja suuttua? Tuliko siihen eteen silloin se tunne, joka yritti käskeä olemaan hellä ja hyvä toista kohtaan? Vilho puri huultaan. Hänen teki mieli haukkua Urho pystyyn, mutta sitä hän ei kykenisi tekemään. Urhon suloisuus estäisi sitä, eikä Vilholla olisi periaatteessa edes mitään syytä. Vaikka suukko olikin ollut outo ja kevyt, se oli tuntunut ihanalta. Taivaalliselta. Vilho ajatteli tarvitsevansa sellaisia useamminkin. Ja vieläpä Urholta.... Huomaamattaan kyynel vierähti hänen poskelleen, ja siitä tyynyyn. Vilho ähkäisi turhautuneena, ja samassa joku koputti oveen. Hän hypähti ylös ja silmiään pyyhkäisten tuli ovelle. Urho katsoi häntä iloisesti hymyillen, kun hän avasi huoneistonsa tylsän, valkean oven. Vilho säpsähti ja olisi halunnut lyödä oven päin pojan naamaa. "Mitäs sä täällä teet?" Hän kysyi nopeasti, yrittäen pitää äänensä tasaisena. "Mää tulin hake sua muka. Lähetää seikkaile!" "En mä jaksa enää teille käydä kaljaa ostamassa",  Vilho totesi, mutta hänen äänensä särähti oudosti. Saatana. "Mää tarkoti ett mennä iha va kahesta. Lähetää kattoo vaik auringolasku tai jottai!" Vilho katsoi poikaa tyhmänä, ja hänen ilmeensä huomattuaan Urho punastui ja laski katseensa maahan. "Tai siis....Ni. Mää haluisi viettä aika sun ka....Iha niiku säki mu. Tuutsä?" Vilho katseli toista hetken, kunnes nyökkäsi huomaamattomasti. "No... Hyvä on. Mut illalla tulee varmaan kylmä", hän totesi, otti nahkatakkinsa naulasta ja tunki Urholle. Urho hymyili huvittuneena. "Kiitoksi va kauhia paljo! Mut emmää tartte." Vilho hymähti ja kiskoi itse takin niskaansa. "Kattotaanko?" "Katotaan."

He lähtivät satamaan, ja omituinen olo valtasi Vilhon mielen. Siinä se poika taas oli. Hänen vierellään. Jutteli mitä vain, mikä mieleen sillä hetkellä tuli. Ja Vilhosta tuntui siltä, että niin sen kuuluikin olla. Urho aivan varmasti kuului siihen hänen viereensä. He istuuntuivat maahan katselemaan merelle. Lokit huutelivat toisilleen ulapalla. Yksi valkoinen lintu katseli heitä satamalaiturilta. Urho asettui nojaamaan Vilhoon, niin kuin se olisi todellakin ollut hänen paikkansa. Vilho punastui vilkaistessaan toista nopeasti. "Kuule...." "Hei tierätsää muute, eiks se oo jännä kui merves o suolasta?" Vilho hiljeni samoin tein ja vain nyökkäsi. "Kai se on jotenkin jännää. Mut ei toi vesi hirveen suolasta käsittääkseni ole." "On se jossai kohdin. Iha varman. Mut miäti ny, jos mer ves ei ois sualasta! Kaik maailma ongelmat vähenis ja ni monil ihmisil ois paremp ol!" Urho huomautti. Poika värisi, ja Vilho tajusi, että tuolla oli kylmä. Hän riisui takkinsa ja pakotti pojan kiskomaan sen päälleen. "Kyl mää oisin pärjänny", Urho väitti hieman kiukustuneena, mutta oli selvästi tyytyväinen. Vilho jäi katselemaan merta, ja Urho jatkoi puhumistaan. Urhon ääni vain soi hänen korvissaan, kuin linnunlaulu. Sillä peipposella taisi vain olla äänihuulissa jotain vikaa. Vilho hymyili. "Saankos mää pussa sua uuresta?" Urho kysyi ohimennen, ja Vilho käänsi kasvonsa tyhmänä tuota päin. "Niin että mitä?" "Pussata?" Urho toisti, muttei jäänyt odottelemaan vastausta, vaan tunki Vilhon iholle ja suuteli. Tällä kertaa suoraan huulille. Vilho hämmästyi tempusta niin, että oli tipahtaa penkiltä. Ei hän osannut tehdä mitään, Urho sai hänet taas lamaantumaan täysin. Miksi sen piti olla noin suloinen? Vilho olisi halunnut itkeä, kun sydänkin alkoi taas juoksemaan rinkiä rinnassa. Urho yritti pitkittää suudelmaa, mutta päästi lopulta irti. Vilho huomasi tuon poskien helotuksen, mutta myös iloisen katseen. "Ton mää ole kyl halunnu tehä jo pitkään. Kiitos!" Vilhon ei saanut sanaakaan suustaan, ja hän vain nousi häkeltyneenä seisomaan. Hän otti muutaman askeleen kauemmas, yritti hengittää ja rauhoittua, mutta sydän ei asettunut. Samassa Urho tuli taas siihen luokse, ja laski kätensä hänen olalleen. "Ville...Äl ny....Anteeks." Luuliko tuo oikeasti tehneensä jotain pahaa? Vilho vilkaisi kättä ja poikaa, ja käännähti sitten tuota päin. "Urho...." "Ni?" "Miksi helvetissä sä oot noin sulonen?" Vilho ähkäisi niin perinpohjin hämmentyneenä, että Urhon oli pakko alkaa nauramaan. "Säähä tässä se itte sulosuus ole! Mää ni tykkään sun huulistas ni maan perkeleen taval!" "Äh." Kun Urho taas halasi häntä, hän tajusi kietoa kätensä tuon ympärille. Hän painoi pojan rintaansa vasten. Urhon pehmeät hiukset tuntuivat silkiltä poskea vasten. Sydän hakkasi levottomasti. "Urho....Mä tarvitsen sut...." "Ni määki sut." Urho hymyili vasten hänen olkaansa, ja Vilho antoi itsensäkin hymyillä.

#aaw #tuntematon sotilas #hietala #kotanen #hietakala #hiekela #rakkaus #loovve #modern au #tää vois olla kaunis elokuvana #Jonne tais ykkösosassa olla eka Janne #mut nyt se saa luvan olla Jonne #EDIT korjasin Jonnen Janneksi kuten se eka oli